Kirjoitan tälle palstalle vaikka kyse onkin enemmän lasten kasvatuksesta mutta se heijastuu jo meidän avioliittoommekin.. Olen siis aina ollut sitä mieltä että vanhempien pitää "vetää yhtä köyttä" kasvatuksessa eli tukea toinen toisiaan ja olla johdonmukaisia. Nyt olen kuitenkin joutunut hankalaan tilanteeseen joka on kiristänyt myös välejämme parisuhteessa.
Vaimoni nimittäin ottaa hyvin usein yhteen nuoremman poikamme kanssa joka on melkoisen tempperamenttinen luonne. Itse olen vähitellen oppinut kantapään kautta sen miten pystyn saamaan omat ajatukseni pojalle läpi ilman pitkiä tappeluita. Aikaisemmin siis minäkin otin usein yhteen pojan kanssa. Mutta olen varmaan vähitellen kypsynyt kasvattajana ja oppinut erilaisia kasvatuskeinoja ja myös lapsen kuuntelemista. Tämä on myös selvästi lähentänyt minun ja pojan väleja josta olen hyvin iloinen.
Vaimoni on kuitenkin jämähtänyt tähän "huudetaan puolin ja toisin" linjaan pojan kanssa ja tuntuu että heidän välisensä keskustelu kiihtyy säännöllisesti hetkessä riidaksi jossa syy ei kyllä minusta ole aina vain pojan puolella. Vaimoni ei siis osaa minusta hillitä itseään niin kuin aikuisen ihmisen ja äidin pitäisi vaan hän menee mukaan poikamme tahalliseenkin provosointiin melkein joka kerta,
Olen yrittänyt sanoa vaimolleni että hänen pitäisi oppia vähän hillitsemään itseään ja oppimaan myös muita tapoja kasvattaa. Hän ei kuitenkaan tunnu ymmärtävän tätä vaan sanoo vain aina että meidän pitäisi tukea toisiamme eli siis minun pitäisi tukea häntä, teki hän sitten mitä vain. Minusta asia ei kuitenkaan ole ihan näin ja minulla on oikeus myös kyseenalaistaa hänen kasvatuksensa (toki vain kahden kesken, ei pojan kuullen) ja kasvatus asioista pitää voida keskustella myös kriittisesti. Hänestä minä olen "pojan suosikki" ja siksi minulla on pojan kanssa helpompaa. Minusta asia ei taas ole näin vaan olen itse omalla käytökselläni "ansainnut" helpommat välit.
Mitä mieltä muut asiasta ovat? Pitääkö toista tukea loppuun asti vaikka ei pidä hänen kasvatustapojaan rakentavina ja kypsinä? Miten kertoa toiselle rakentavasti että hänen kasvatustavoissaan voisi olla korjaamisen varaa?
Vaimoni nimittäin ottaa hyvin usein yhteen nuoremman poikamme kanssa joka on melkoisen tempperamenttinen luonne. Itse olen vähitellen oppinut kantapään kautta sen miten pystyn saamaan omat ajatukseni pojalle läpi ilman pitkiä tappeluita. Aikaisemmin siis minäkin otin usein yhteen pojan kanssa. Mutta olen varmaan vähitellen kypsynyt kasvattajana ja oppinut erilaisia kasvatuskeinoja ja myös lapsen kuuntelemista. Tämä on myös selvästi lähentänyt minun ja pojan väleja josta olen hyvin iloinen.
Vaimoni on kuitenkin jämähtänyt tähän "huudetaan puolin ja toisin" linjaan pojan kanssa ja tuntuu että heidän välisensä keskustelu kiihtyy säännöllisesti hetkessä riidaksi jossa syy ei kyllä minusta ole aina vain pojan puolella. Vaimoni ei siis osaa minusta hillitä itseään niin kuin aikuisen ihmisen ja äidin pitäisi vaan hän menee mukaan poikamme tahalliseenkin provosointiin melkein joka kerta,
Olen yrittänyt sanoa vaimolleni että hänen pitäisi oppia vähän hillitsemään itseään ja oppimaan myös muita tapoja kasvattaa. Hän ei kuitenkaan tunnu ymmärtävän tätä vaan sanoo vain aina että meidän pitäisi tukea toisiamme eli siis minun pitäisi tukea häntä, teki hän sitten mitä vain. Minusta asia ei kuitenkaan ole ihan näin ja minulla on oikeus myös kyseenalaistaa hänen kasvatuksensa (toki vain kahden kesken, ei pojan kuullen) ja kasvatus asioista pitää voida keskustella myös kriittisesti. Hänestä minä olen "pojan suosikki" ja siksi minulla on pojan kanssa helpompaa. Minusta asia ei taas ole näin vaan olen itse omalla käytökselläni "ansainnut" helpommat välit.
Mitä mieltä muut asiasta ovat? Pitääkö toista tukea loppuun asti vaikka ei pidä hänen kasvatustapojaan rakentavina ja kypsinä? Miten kertoa toiselle rakentavasti että hänen kasvatustavoissaan voisi olla korjaamisen varaa?
Vastaukset 11
Vanhimmat
Onpa vaikea kysymys, johon tuskin yhtä tyhjentävää vastausta löytyy.
Hieman vastaavassa tianteessa olevana, olen tullut siihen tulokseen että annan puolison toimia kuten toimii, kunhan pidämme ns.yhteisistä päälinjoista kiinni. Aika usein kuitenkin olen tullut huomaamaan että puolison linja on ollut ajan kuluessa ihan yhtä pätevä ja hyvä, vaikka se onkin melko lailla erilainen.
Vaikeinta on suoraan sanoen monesti ollut oppia pitämään oma suu kiinni, se kun tahtoo niin helposti avautua neuvomaan muita.
Eihän teillä ole, eikä voikaan olla yhteistä kasvatuslinjaa!
Ristiriita on teidän välisenne ja kyse on vain siitä kumpi joustaa vai eikö kumpikaan.
Olen nähnyt vastaavaa ja joskus merkillisin seurauksin.
Äärimmillään se on johtanut vanhempien keskinäiseen väkivaltaan.
Voin esiintyä ko. asiassa syvällisenä tuntijana koska tuo oli meille täysin tuntematon tilanne.
Jo ennen avioitumista totesimme olevamme aidosti samoilla linjoilla, paitsi raha-asioissa yms. niin myöskin lasten kasvatuksessa.
Kummankaan ei ole tarvinnut koskaan huutaa lapsillemme mistään.
Auktoriteettimme rakentui huomaamatta ja tenavat aistivat heti alkuun meidän yksituumaisuutemme.
"Auktoriteettimme rakentui huomaamatta ja tenavat aistivat heti alkuun meidän yksituumaisuutemme."
Valitettavasti noin on helppo sanoa kun lapset eivät ole niitä jääräpäisimpiä tapauksia. On meilläkin toinen lapsi jonka kanssa ei ole mitään suuria vääntöjä tarvinnut käydä ja johon tavalliset kasvatusopit ovat purreet ilman sen kummempia vaikeuksia. Mutta kun toinen nyt onnistuu pitämään päänsä vaikka kuuden tunnin keskustelun jälkeen niin kyllä siinä palaa "käämi" kärsivällisemmältäkin aikuiselta.
Vasta jos olet tällaisen tapauksen onnistunut kasvattamaan "yksituumaiseúuden aistimisella" niin voit onnitella itseäsi vuoden kasvattajan tittelistä...
Teillä voi olla kasvatuksessa yhteinen linja, mutta erilaiset tavat ja temperamentit. Mielestäni on kohtuutonta vaatia täyttä tukea kasvatusmenetelmissäkin, kun kyse on kuitenkin aina erilaisten ihmisten vuorovaikutuksesta. Pääasia, että on se yhteinen linja. Tietenkään toisen vanhemman auktoriteettia ei saa lapsen silmissä vesittää.
Olen itse käynyt kovan koulun esikoisen kanssa, aivan siitä lähtien, kun hän oli alle vuoden ikäinen. Luonteemme ja temperamenttimme ovat niin kovin erilaiset, mutta mielestäni minun vanhempana pitää pystyä asettumaan lapsen asemaan, ei toisinpäin. Nyt osaan käsitellä häntä: olla ärsyttämättä väsynyttä/nälkäistä lasta, olla menemättä vänkkäämiseen mukaan, kehua hyvistä jutuista, antaa huomiota - ja ennen kaikkea ymmärtää, että lapseni on kovin erilainen kuin minä, mutta silti ja siitä huolimatta hieno ihminen. Olen ihan mielelläni keskustellut lastenkasvatuksesta mieheni kanssa ja saanut hyviä neuvoja. Vastaavasti minä joskus vinkkaan miehelle, miten voisi jossain asiassa toimia toisin.
Joudutte tyytymään siihen että teillä on erilaiset luonteet, ja vaimoasi et voi muuttaa. Silti voitte sopia yhteisistä tavotteista ja säännöistä, joihin kumpikin voi pyrkiä oman tempperamenttinsa antamin keinoin. Keskustelkaa ja sopikaa rajat, joissa pysytte, mutta kumpikin omilla tavoillanne.
Jos olet löytänyt paremman tavan päästä läpi lapsellesi, niin luulisi sen kiinnostavan vaimoakin sen jatkuvan huutamiskilpailun sijasta. Jos minulle on vinkkejä antaa, niin otan riemusta kiljuen vastaan. Temperamentti tai ei, aikuisen pitää mielestäni ymmärtää että lapsi on lapsi ja vaatii sen mukaista suhtautumista.
No ei minulla ole sen kummempaa vinkkiä kuin että lapsi pitää tunteä niin hyvin että tajuaa milloin aletaan mennä "alueelle" jolla ei enää seuraa mitään hyvää. Eli silloin pitää vaihtaa taktiikkaa ja yrittää jotain toista lähestymistapaa. Pitää myös aistia mitkä ovat lapselle todella niitä tärkeitä asioita joita hänen pitää muodossa tai toisessa saada toteuttaa edes jollain tasolla oman tahtonsa mukaan ja mitkä ovat asioita jotka voidaan tehdä muutenkin ilman suurta huutoa.
Kas kas, mahtaa vaimoa nyppiä kun teidän perheessä mies on kahdesta aikuisesta tunneälykkäämpi. Vaikutat aivan mahtavalta isähahmolta. Toivon että jaksaisit myöhemmin hakeutua johonkin vapaaehtoiseen tukitoimintaan esim. "isättömiä" poikalapsia varten. Sinunlaisiasi yhteiskunta kaipaa lisää!
Tunneälykkyys ei ole muuten sukuluolesta kiinni, no joo useasti naiset ovat tunneälykkäämpiä. Mutta, jokainen tervejärkinen aikuinen on iloinen, kun toinenkin puoliso pärjää hyvin lasten kanssa. Minä ainakin iloitsen jokaisesta aikuisesta ihmisestä, jonka lähellä lapseni on hyvä olla. Ja toivoisin isälle ja lapsilleenkin parempia välejä.
"Toivon että jaksaisit myöhemmin hakeutua johonkin vapaaehtoiseen tukitoimintaan esim. "isättömiä" poikalapsia varten. Sinunlaisiasi yhteiskunta kaipaa lisää!"
Toimin jo nyt urheiluvalmennuksessa lasten parissa. Sielläkin näkee paljon poikia joilta puuttu avioeron tai muun syyn takia se isän malli ja usein tunteekin itsenä jonkinlaiseksi miehen mallin korvikkeeksi. Mutta ehkä joskus myöhemmin aikaa riittää myös muuhun tukitoimintaan. Ja se se tosiaan on tärkeää työtä jos joku.
Minusta aikuisen alituista huutamista ei voi puolustella pelkällä tempperamentilla. Kyllä kyseessä on myös käyttäytyminen ja ihmismäiset tavat. olen itsekin jonkin verran tempperamenttinen, mutta tajuan sen ettei kokoaikainen huutaminen auta mitään. ja vielä, kun saman perheen lapset ovat luonteeltaan monesti hieman erilaisia niin kyllä joukosta voi löytyä tempperamenttisempikin lapsi. Tuollainen tempperamenttinen lapsi tarvitsee nimenomaan rauhoittavaa ja rauhallisempaa käytöstä aikuiselta tai taas tulee yksi uusi, elämänsulostuttaja kasvatettua. Niin ja tempperamenttia voi opetella hillitsemään aikuisella iälläkin, jos kotona ei ole lainkaan kasvatettu. Mutta se vaatii tietysti halua ja työtä. Samoin, jos on ihan mahdotonta niin lääkityskin on keksitty. Miettikää, joskus niitä lähimmäisiäkin.