Jokin aika sitten tiedustelin tuossa "Murteet" aihealueella vastausta kysymykseen, mistä on peräisin kuulemani hyvä-sanan komparatiivimuoto sepempi. Joku tiesi mainita, että sanonta on "seppä"- sanasta johdettu.
Mutta kun "seppä" kuuluu nimisanoihin ja vertailuasteita kai pitäisi käyttää vain adjektiiveista. Kiinnostaisi tietää, onko ilmiölle jokin oma määritelmänsä suomen tai jonkin muun kielen kieliopissa?
Toisaalta tuli mieleen, että kyseistä malliahan voisi hyvinkin soveltaa kieltämme kehitettäessä. Varsinkin näiden lyhempien ammattinimikkeiden kohdalla jotakin tavallista parempaa taitajaa voisi sanonnan sepempi mukaisesti kutsua vaikkapa tapaan tohtorimpi, metsurimpi tai leipurimpi.
Mutta kun "seppä" kuuluu nimisanoihin ja vertailuasteita kai pitäisi käyttää vain adjektiiveista. Kiinnostaisi tietää, onko ilmiölle jokin oma määritelmänsä suomen tai jonkin muun kielen kieliopissa?
Toisaalta tuli mieleen, että kyseistä malliahan voisi hyvinkin soveltaa kieltämme kehitettäessä. Varsinkin näiden lyhempien ammattinimikkeiden kohdalla jotakin tavallista parempaa taitajaa voisi sanonnan sepempi mukaisesti kutsua vaikkapa tapaan tohtorimpi, metsurimpi tai leipurimpi.
Vastaukset 8
Vanhimmat
En tunne mainittua komparatiivia.
Komparatiivia muodostetaan suomessa ihan normaalisti myös substantiivista ja pronominista: rannemmaksi, sinnempänä, myös adverbista: tavallisemmin.
Varmaankin kaikkein yleisin substantiivin komparatiivi on aiempi, ja se onkin muuttunut adjektiiviksi.
Rannemmaksi ja sinnempänä puolestaan ovat adverbeja.
Vähän niiku luokitellaan. Itse olen lukenut aikoinaan kielioppia, jonka mukaan rannemmaksi olisi substantiini.
Se lienee vähän sama kuin, onko postitse prolatiivisija vai päätteelllä muodostettu uusi sana. Kielessä voi tehdä monia valintoja, jotka eivät ole itsestään selviä. Samahan on yleensä, kun joku sijamuoto jäykistyy adverbiksi. Milloin se on tapahtunut, missä on raja? Kouluopetuksessahan kaikki oli ehdotonta.
Mikähän kielioppi se mahtoi olla?
Katsoin varmuuden vuoksi Nykysuomen sanakirjasta, ja sen mukaan rannemmaksi ja sinnempänä ovat adverbeja.
Voi, voi, siitä on jo yli 50 vuotta. En taatusti muista, mutta koulukirja se ei ollut, kirjastosta lainattu. Siinä oli muutenkin nominit käsitelty yhtenä sanaluokkana. Varmaan se oli jonkin normin mukaan kerettiläinen. Ettei vaan sisältänyt "pahoja kielivirheitä", kuten tunnettu auktoriteetti sanoi.
Muutenkin kuulun siihen koulukuntaan, joka pitää kieltä pääasiassa itsekehittyvänä systeeminä. Kyllä normittaminenkin on välttämätöntä, mutta onneksi ollaan pitkällä vapaampaan suuntaan kuin kouluaikoina.
Suomihan on syntynyt kahdesta kielestä itämerensuomen läntisestä ja itäisestä muodosta. Vanha kirjasuomi oli länsivaikutteinen ja uusi kirjasuomi vahvasti myös itävaikutteinen. Nämähän eivät ole vieläkään täysin sulautuneet. Kiinnitin huomiota jo kouluaikoina, että auktoriteettien pettämätön "kielikorva" sanoi juuri sen mukaan, kummalta alueelta oli kotoisin.
Sain kyllä ihan hyvän arvosanan ylioppilaskirjoituksessa. Kirjoittelin silloisten kaavojen mukaan, mutta jo koulussa opin pitämään auktoriteetteja helppoheikkeinä, jotka olivat vain päässeet valtaan aikana, jona auktoriteetteja arvostettiin.
Luokallani koulussa oli tyttö, jonka ensimmäinen etunimi oli Impi (kutsumanimenä hän käytti toista etunimeään).
Tietäähän sen, millaista koulukiusaamista tyttöparka sai nimensä johdosta sietää! Pojat veistelivät etenkin kielioppituntien jälkeen tuosta etunimestä vertailuastemuotoja malliin "Impi – Impimpi – Impinpimpi...
Onneksi tytöllä oli huumorintajua ja itsetuntoa niin paljon, ettei tuo kiusaaminen näyttänyt häntä ainakaan päällisin puolin pahemmin satuttavan.
En ole suinkaan neitsyyden ihailija, mutta Impi on kovin kaunis nimi.
Tästä olemme samaa mieltä, toisin kuin edellisestä keskustelunaiheesta.
Mielestäni vielä kauniimpi muoto on runollinen immyt, mutta sen taivutusmuotojen suhteen on oltava tarkkana.