Siskon välinpitämättömyys ja sitä kautta menetys

Kun on kyseessä sisarukset joilla on hyvin erilaiset luonteet ja persoonallisuudet, niin noinhan siinä valitettavan usein käy että toinen ei enää jaksa ylläpitää ihmissuhdetta joka ei tunnu enää rakentavalta tai mielekkäältä tavalta panostaa aikaansa. Harvoin se ihmisen luonne vanhetessaan muuttuu, yleensä kärjistyy vain ne suolaisemmat piirteet meissä.
Ymmärrän mielipahasi ja pettymyksesi sisaresi suhteen, mutta myös päätöksesi panostaa hedelmällisempiin ihmissuhteisiin jossa koet saavasi arvostusta, ymmärrystä ja tukea eri elämäntilanteissasi.

Kateudelta tuo kuulostaa, sisaruskateudelta. Ei ole mitenkään poikkeuksellinen ilmiö tuo, valitettavasti. Mutta olipa syy mikä hyvänsä, niin et voi siihen vaikuttaa. Suhteestanne on näemmä myös puuttunut vastavuoroisuus, joten tämä ratkaisu on varmasti hyväksi sinulle itsellesi.

Edeltävän kirjoittajan tavoin en näe luonteiden eroa esteenä hyville suhteille. Luonne ei saa ketään ilkeilemään, kyllä jokainen on vastuussa teoistaan ja sanoistaan.

ihankuin omasta elämästäni. Onneksi muillakin on yhtä vittumaisia sukulaisia. Oma siskonikin on oikea ivallisuuden perikuva. Ei tietoakaan sisar-rakkaudesta.

Täällä myös yksi joka isäni kuoleman johdosta, tai siitä syntyneistä erimielisyyksistä johtuen on menettänyt kaksi sisarta.
Jotain pientä skismaa on meillä ollut joskus nuorempana, mutta ei mitään vakavaa.
Nyt ollaan jo kohta viisikympppisiä ja ei ole mitään välejä siskoihin. Olen aina ollut se aktiivisempi puoli pitämään yhteyksiä, muut ovat olleet kai kiireisempiä, en tiedä.
Tilanne kärjistyi kuitenkin isämme äkkikuolemaan. Emme riidelleet sinänsä perinnöstä vaan minulla oli koko ajan tunne ettei mielipiteitäni kuunnella, eikä oteta huomioon. (Hautajaiset jne.)
Taivuin heidän tahtoonsa, koska yritin välttää riitaa, mutta kyllä minullakin välillä pinna paloi.
Toisin kuin muut, pyysin kyllä anteeksi välittömästi.
Olen vanhin meistä ja se joka isän löysi kuolleena. Siitäkin sain kuulla kun erehdyin mainitsemaan että se oli erittäin järkyttävä tilanne. (Isä wc:n lattialla monta päivää helteessä, jokainen kuvitelkoon sen näyn)Nuorin sisareni alkoi huutamaan hallelujaa, laitetaan sulle sankaripatsas keskelle toria. Purskahdin itkuun ja ne sanat eivät ikinä lähde mielestä.
Kun sitten isän tavaroita jaettiin, laiteltiin kasoihin ns. arvotavarat ja sitten muut. Nuorin siskoni sitten kysyi mitä haluaisin niistä ns. arvotavaroista ja kun sanoin että mielelläni ottaisin kullatun sytkärin ja etten muuta tarvitse, toinen sisko huusi että sitä et SINÄ ainakaan saa. Silloin suutuin ja sanoin tälle huutajalle suorat sanat. Hän oli etukäteen ilman lupaa vienyt telkkarit, stereot ja sen sellaista, joten tuumasin hänele että mikä sinä olet sanomaan kuka mitäkin saa, kun omin lupinesi olet etukäteen tavaraa jo vienyt.
Ei tullut vastausta ja päätin etten ota mitään, minulla on jo oma huusholli tavaroineen, joten en sinällään mitään tarvinnut.
Postissa tuli myöhemmin se sytytin, olivat arvioittaneet sen ja se ei ollut muutamaa kymppiä arvokkaampi. Näin sain siten kuitenkin yhden muistoesineen.
Olen sähköpostitse pyytänyt hautajaiskuvia jotka lankoni otti, eipä ole tähän päivään mennessä tullut.
Minulle jäi täydeksi arvoitukseksi miksi minua kohdeltiin kuin saastaa ja tuskin vastausta saan.
Enää minulla ei anna luonne periksi yrittää soitella ja sopia, kun katson etten ole mitään väärää tehnyt.
Suren että asiat menivät näin, mutta minkäs teet. Eihän sitä väkisin voi olla toisten kanssa tekemisissä.
Äitini on yrittänyt lohduttaa että kaikki vaan johtuu heidän järkytyksestään...mihinköhän se minun järkytykseni on kadonnut ja onko se jotenkin vähempiarvoista....
Aika parantaa haavat, eihän kaikilla ole sisaruksia alun pitäenkään. Ikävää tietysti jos tulee suvun tapahtumia, saa miettiä menenkö vai en ja jos menen, mitä tapahtuu.
On tää elämä joskus niin hanurista.
Tämän surun keskellä vielä lisälastina sisarusten riidat. Mutta uskon että tulee päivä jolloin ei enää tarvitse murehtia, ainakaan kovin aktiivisesti.

Minä myös olen aina ollut se aktiivinen yhteydenpitäjä ainakin toisen siskon (sisarpuoli, tarkalleen ottaen) suuntaan. Nyt en enää jaksa. Hän haluaa jotain muodollisia patsastelutilaisuuksia juhlapäivinä, kahvikutsuja toisinsanoen. No mitä, kyllähän nekin ihan kivoja voivat olla, ei siinä mitään. Mutta minä haluan ympärilleni aitoja ihmissuhteita, jossa puhutaan asioista ja ollaan tekemisissä ihan sanotaanko viikoittain tai pari kertaa kuukaudessa vaikka. Puhelinyhteys tai sähköpostikin riittää, emme asu ihan lähellä toisiamme.

Tämä siskoni ei sellaista halua. Sen jälkeen kun viimeisen puhelun soitin, ei ole kuulunut muuta kuin virallisia kutsuja merkkipäiville.

Toinen sisko sentään soittaa itse joskus, ja tekee aloitteita näkemiseen, harvemmin, mutta kuitenkin tekee.

Ei voi kun ihmetellä. Tällaista kylmää kansaa täällä pohjolan perukoilla asustaa. Toista se on etelän maissa (ja jo Keski-Euroopan tasollakin), joissa perhe ja suku ovat tärkeässä asemassa ihan oikeasti!

Minä olen itse se joka on huono pitämään yhteyttä siskoonsa.Tämä johtuu siitä, että saan joka kerralla kuulla arvostelua ja suoraan sanottuna piilov #### ilua jostain minun asioista.Milloin olen kasvattanut lapset väärin (siskollani ei ole lapsia) , milloin minun pitäisi hoitaa asiani niin kuin hän haluaa... Välimme ovat viileän kohteliaat.Osa on kyllä omaa syytänikin,mielummin välttelen häntä kuin riitelen asioista.Tiedän että olen liiankin kiltti,mutta en vielä tähän päivään mennessä ole saanut tarpeeksi rohkeutta sanoa takaisin.