Asia, jota en koskaan ole oppinut ymmärtämään, on se että ihmiset ihastuvat ja rakastuvat toisiinsa vaikka heillä ei ole yhteistä kieltä. En tarkoita, että siinä olisi mitään väärää tai pahaa, se on vain itselleni ihan käsittämätön lähtökohta parisuhteelle, koska minusta on äärettömän tärkeää voida jakaa rakastettuni kanssa ajatuksia, pohdintoja, suunnitelmia, kokemuksia ja keskustella esimerkiksi lukemistamme kirjoista. Miesystävälleni se on, jos mahdollista, vieläkin tärkeämpää koska hän on minuakin kovempi lukemaan eri tyyppistä kirjallisuutta ja haluaa jakaa ajatuksia siitä kanssani.
Toisaalta moni pariskunta tuntuu olevan hyvin onnellisia keskenään ilman yhteistä kieltä, ja hyvä niin.
Miten teidän suhteessanne, onko yhteinen kieli tärkeä? Miksi / miksi ei?
Aihe nousi mieleeni tästä iltapäivälehden jutusta: http://www.iltalehti.fi/viihde/2015042219557377_vi.shtml
Toisaalta moni pariskunta tuntuu olevan hyvin onnellisia keskenään ilman yhteistä kieltä, ja hyvä niin.
Miten teidän suhteessanne, onko yhteinen kieli tärkeä? Miksi / miksi ei?
Aihe nousi mieleeni tästä iltapäivälehden jutusta: http://www.iltalehti.fi/viihde/2015042219557377_vi.shtml
Vastaukset 13
Vanhimmat
Joidenkin liitot nyt vain perustuvat enemmän fyysiseen vetovoimaan ja toisten henkiseen vetovoimaan. Itsekin olen noita jälkimmäisiä mutta yritän kyllä ymmärtää ihmisiä jotka perustavat liittonsa muuhunkin.
Minusta pitää olla molemmat, jos aikoo yhtään pidempää ja vakavampaa suhdetta. Jos puuttuu fyysinen vetovoima niin silloinhan ei synny muuta kuin kaveruutta. Jos puuttuu henkistä, niin syntyy todennäköisesti vain panosuhde vähäksi aikaa.
Minä en voisi kuvitellakaan pari- tai edes ystävyyssuhteilevani sellaisen ihmisen kanssa, jonka kanssa en "tulisi toimeen" sanallisesti. Eri mieltä voidaan toki olla, mutta siinäkin tärkeää on se keskustelu!
Miten edes voi ihastua tai rakastua ihmiseen, josta ei tiedä muuta kuin ulkonäön? Eivätkö ne tärkeät asiat, eli mielipidekysymykset, arvot ja moraalikäsitykset tule esille vasta kun on juteltu kunnolla (tähän voi mennä vuosia), tuskin kukaan niitä lataa tiskiin ensitapaamisella....
No. Onneksi meillä ainakin keskustellaan ja PALJON. :)
Ensinnäkin, rakastuminen voi motivoida opiskelemaan kumppanin kieltä, puolin ja toisin. Toisekseen, toimiva kommunikaatio ei ole vain sanoja. Välttäisin kuitenkin tekemästä kovin isoja päätöksiä ennen kuin on yhteinen kieli/yhteisiä kieliä. Kolmanneksi, ihmisillä on erilaisia odotuksia kumppanille ja parisuhteelle. Asioita voi jakaa muidenkin kuin kumppanin kanssa, vaikka jotain yhteistä tietysti pitää olla.
Tutustumiseen pitää varata enemmän aikaa. Täytyy selittää enemmän, eikä voi pitää asioita itsestään selvinä, mutta toisaalta se on oikeastaan aika mielenkiintoista ja avartavaa, ainakin omasta mielestäni. Joskus toki kuluttavaakin. Melko paljon saa muuten selville siitäkin, miten kumppani kommunikoi ja käyttäytyy muiden ihmisten seurassa.
Minulle ainakin on hirvittävän tärkeää, että puhutaan ns. yhteistä kieltä. Koko ajan ollaan samalla sivulla ja ymmärretään vähemmästäkin mitä toinen tarkoittaa, voi käyttää esim. kielikuvia ja muuta ja silti toinen pysyy kärryillä. Se on aivan mahtavaa, kun ei tarvitse moneen kertaan selittää asioita eikä tule turhia väärinkäsityksiä ja niiden kautta riitoja. Voidaan keskustella mistä tahansa ja sen takia myös kaikki vastoinkäymiset on paljon helpompi selättää.
Ymmärrän - tavallaan. Mutta mielestäni yhteinen kieli ei ole vain sitä konkreettisesti samaa kieltä. Osapuolten välille voi syntyä "oma kieli" ja omat jutut, ja toista voi oppia lukemaan. Väärinkäsityksistä ei ole pakko saada aikaan riitaa.
Kahdella ihmisellä voi olla käytössään yhteinen kieli, jolla puhutaan sujuvasti ristiin ja ohi. Käytännössä elämä toki yleensä helpottuu, kun voi käyttää yhteistä kieltä/yhteisiä kieliä. Rakastua voi, vaikkei olisi yhteistä kieltä, mutta jos suhde yhtään syvemmäksi muuttuu, tulee väistämättä tarve ajatusten ja tunteiden sanoittamiselle jollakin kielellä. Joillekin on oleellista, että se kieli on oma äidinkieli, joillekin taas ei.
Niin, ja välillä tuntuu siltä, että jotkut ihmiset pärjäävät yhdessä todella paljon paremmin juuri siksi, koska heillä ei ole yhteistä kieltä! Ainakin turhat riidat ja napinat jäävät pois :). Ja nimenomaan opitaan nauramaan väärinkäsityksille.
On myös aika jännää, miten jotkut osaavat esim. englantia muutaman sanan, mutta osaavat käyttää niitä kovin nokkelasti ennen kuin sanavarasto kasvaa.
Joillekin se on tärkeämpää kuin toisille. Onhan noita mykkiä ja erakkoluontoisia suomalaisiakin, jotka ovat suhteessa toisen suomalaisen kanssa hiljaisuuden vallitessa.
Ihmisillä tuntuu olevan erilaisia odotuksia ja toiveita kumppaniltaan. Toisille sanallinen kommunikointi on tärkeää, toisille riittää vaikkapa seksi, taloudellinen turva, lasten kasvatus turvallisessa ympäristössä jne...
Minusta sanallinen kommunikaatio on tärkeää ja sen merkitys on korostunut vuosien saatossa body-languagen kustannuksella. Me tapasimme samassa opinahjossa Lontoossa, joten kielitaitomme oli jotakuinkin samalla tasolla. Vieras kieli ja erilaiset kulttuuritaustat toivat omat haasteensa suhteeseemme, mutta oli siinä jotain hyvääkin. Kumpikaan ei koskaan pitänyt sanallisen viestinnän perillemenoa itsestään selvyytenä. Niinpä muistan joskus olleen paljon enemmän kommunikaatio-ongelmia ja väärinkäsityksiä kantasuomalaisenkin heilan kanssa.
"Kumpikaan ei koskaan pitänyt sanallisen viestinnän perillemenoa itsestään selvyytenä. "
Tämä on varmaan se ydin sanallisessa kommunikaatiossa.
Jotkut menevät parisuhteeseen ja olettavat, että kun kerran ollaan rakastuneita niin se toinen ajattelee ja tuntee joka asiasta samoin kuin itse.
Kyllä puhuminen on hyvin tärkeää parisuhteessa. En ala enää suhteeseen missä ei puhuttaisi.
Nykyisin on tutkittu, että sanallisen viestinnän osuus koko viestinnästä on vain 7%. Siksi en ihan heti kirjoita tuota, " puhuminen on tärkeää". Puhe itsessään on hyödytöntä, viestintä on tärkeää. Jotkut puhuvat vain lämpimikseen, koska he tuntevat olonsa siten paremmaksi.
Itse olen ollut 1,5 vuotta parisuhteessa sellaisen miehen kanssa, jonka kanssa emme olleet samalla "taajuudella". Noh... itse päätin suhteen toimimattomana. Miehen näkökulmasta taas asia ei olisi ollut ongelma. Joten kai meitä on erilaisia. Minulle vaan alkoi käydä yhteiselo ahdistavaksi kun tuntui, ettei toinen ymmärrä persoonaani lainkaan.
Olisi se pitänyt ymmärtää, ettei suhde tule toimimaan, mutta kaukosuhteessa on joskus vaikeampi nähdä ongelmia kun ikävä vie voiton. Toisaalta olin silloin 21-vuotias ja ensimmäisessä seurustelusuhteessa ikinä. Tunsin pitkään ennen eroa, ettei suhde ehkä ole oikea, mutta jotenkin ajattelin, että jos korjaisin itseäni niin kaikki varmaan toimisi. Olen persoonaltani sellainen, että on vaikea löytää samalla taajuudella olevia ihmisiä ja ajattelin, ettei sellaista miestä varmaan olisi edes olemassa.
Omalla kohdallani totesin, ettei kannata seurustella, jos ei olla samoilla radioaalloilla.
Pitää myös olla varovainen sanomistensa kanssa. Ei pidä ilmaista tyytymättömyyttä asioihin, joita ei voi korjata, koska sellaisen ääneen sanominen vain tuottaa pahaa mieltä.
Jotkut asiat on parempi pitää omana yksityisajatteluna. Ei siis räväytetä musertavia totuuksia suuttuneena tai eron hetkellä eikä juoruta puolison selän takana kavereille.