Joukkuejefu!Puukota veljeä selkään

Olen aikaisemmin lukenut täällä, mutta en ole kirjoittanut.
Nyt kuitenkin avaan kirjallisen arkkuni. Työkavereille tästä en voi puhua ääneen, joukkuetovereistani puhumattakaan, entisistä veljistäni, ainoista ystävistäni.

Kyse on vaimostani, kohta entisestä vaimostani.
Sain sattuman kautta selville vaimoni puuhailevan "down under" leikkejä muutaman joukkuetoverini kanssa. Kyllä, nimet ovat tiedossa ja heitä tulen puhuttamaan seuraavissa harjoituksissa, kunhan olen pitänyt kehyskeskustelut vaimoni kanssa, jotka aion pitää tänään, kunhan hän tulee spinningistä töiden jälkeen, jos hän nyt siellä edes on.
En luota enää häneen, aikaisemmin luotin häneen.

Sain nämä pettämispuuhat selville selatessani vaimoni puhelinta hänen ruokkiessaan lastamme. Puhelimen Whatsup sovelluksessa oli Deep Under keskusteluyhteisö, jonka jäseninä oli vaimoni ja yllätyksekseni suurin osa joukkueemme aloittavista pelaajista ja mikä pahinta keskustelussa oli mukana myös kaksi hyvää ystävääni, juniorivuosista saakka olemme pitäneet yhtä, kutsuttiinhan meitä A-junioreiden finaalissakin kolmeksi muskettisoturiksi keskuskentän kaiuttimista.

Ensin luulin kyseessä olevan tulevieni polttareiden suunnitteluyhteisö, olimmehan me ennen eilistä menossa juhannuksen jälkeisellä viikolla naimisiin kauniissa vanhassa kirkossa, jossa vanhempani ja isovanhempanikin ovat vuoroin sanoneet tahdon. Sydäntäni kylmää jo ajatus siitä, mitä isovanhempanikin sanovat. Molemmat ovat sodat kokeneet ja ainoana lapsenlapsena olen aina tiennyt, että moraalisena velvollisuutenani on jatkaa sukuamme ja häistä olen haaveillut nuoresta miehestä asti. Isoisäni lupasi jo luovuttaa perhekalleutemme Mannerheimin kehystetyn päiväkäskyn häälahjana hääjuhlissa, jotka piti järjestää ihastuttavassa suomalaisromanttisessa maisemassa Haikon kartanossa. Pitoväki olisi suunnitelmieni mukaan sommitellut pöydät siten, että minä ja vaimoni olisimme olleet omassa pöydässä Haikon kartanon juhlasalissa vastapäätä vieraita, selkämme takana olisi ollut ranskalainen parveke ovet avattuna, jonka ansiosta henkeä salpaava runebergiläinen maisema olisi kutsuvasti tanssinut laskevan auringon viininpunaisissa säteissä meidän kahdemme takana. Kaiken olisi kruunannut vaimoni tiera, joka olisi kaleidoskooppimaisesti peilannut viininpunaisia auringonsäteitä juhlahuoneiston kauniisti ja perinteitä kunnioittaen muistuttavalle 1800-luvun alun sisäseinille. Hääbändiksi olin buukannut perinteitä kunnioittaen barokkimusiikkiin erikoistuneen orkesterin. Tottakai tiedän, että barokkimusiikki 1600-luvulta ja erityisesti Bachin mahtipontiset klassikot ja 1900-luvulla rakennettu Haikon kartano, joka on "entisöity" vanhemman näköiseksi eivät sovi yhteen, mutta tämän piti olla meidän tähän astisen elämämme paras päivä, joten annettakoot pienet anakronismit anteeksi.

Sen päivän piti olla meidän, meidän kahden. Vaimoni, miksi? Ystäväni, miksi?
Rakastan edelleen häntä.

Rakkaat lukijat kertokaa minulle.

Löylytänkö vaimoani vänrikki Stoolimaisesti vai tyydynkö kohtalooni stooalaisella tyyneydellä?