Seurustelin miesystäväni kanssa 9 kuukautta ja erosimme nyt juhannuksena. Hieman historiaa: Elin itse melko villiä vaihetta kun tavattiin ja "valitsin" hänet deittikumppaneista syvempää tutustumista varten, koska vaikutimme molemmat samanlaisilta ja hän ei ollut pelurimiestyyppiä eikä juuri koskaan ollut seurustellut kauhean pitkissä suhteissa. Eli vaikutti tosi turvalliselta vaihtoehdolta. Ikää meillä on 30 vee. Ollaan eletty etäsuhteessa ja nähty viikonloppuisin lähes koko aika. Tämä on sopinut kuulemma hänelle tosi hyvin koska hän tykkää olla yksin.
Ihan vahingossa jotenkin rakastuttiin ja meidän suhteessa oli todella intohimoinen alku. Minusta tuntui että mies palvoi maata jalkojeni alla ja tunsin että meidän välillä oli todella syvä yhteys. Vielä kuukausi sitten mies sanoi että hän on minun ikuisesti. Kaikki muuttui kun hän jäi kesälomalle. Hän lähti kavereiden kanssa bilettämään eikä hän vastannut puhelimeen pariin päivään. Minä suutuin tästä ja pidin mykkäkoulua pari viikkoa. Tänä aikana mies ei oikeasti yrittänyt lepytellä tai ollut pahoillaan. Laittoi muutaman passiivisagressiivisen viestin joko tahallaan tai tahattomuuttaan. Hermostuin tästä lopulta ja laitoin muutaman tylyn viestin että haluan tavarani takaisin. Kai ajattelin että hän tästä säikähtäisi ja tajuaisi mitä on menettämässä. Mutta eipäs käynytkään näin. Kun hän lopulta suostui parin päivän päästä näkemään hän totesi ettei näe meidän suhteen toimivan ja että tässä voi ainoastaan käydä huonosti että hän ei voi muuttua ja tykkää mennä ja olla olematta tekemisissa aina jonkun aikaa niinkuin hän on kavereidensakin kanssa. Eikä hän kestä tällaisia riitoja.
Mies ei ole mikään supersosiaalinen tyyppi. Minä kyselin että onko hän aivan varma ja että rakastan häntä edelleen ja näen, että ei kannattaisi luovuttaa vielä että meillä on minusta jotain ainutkertaista jonka puolesta kannattaisi taistella. Hänkin itki mutta ei taipunut. Jätti tavaroita kuitenkin minun luo pantiksi jotta saisi nähdä minut vielä joskus.
Laittoi minulle itse seuraavana iltana viestin että välillä on käynyt mielessä että luovuttiko liian helpolla mutta näin se vain nyt on ja tämän kans täytyy elää.
Nyt mietinkin mikä tässä mahtoi mennä vikaan ja onko mitään paluuta enää entiseen? Miten voisin hurmata miehen uudestaan vai kannattaako edes? Onkohan mies löytänyt jo uuden vai iskikö sitoutumiskammo, koska olin pisin suhde missä hän oli ollut. Vai onko hän vain niin omien tapojensa orja ettei pysty minkäälaisiin kompromisseihin ja säikähtää ensimmäistä kunnon riitaa. Miten ihmisellä voi vaihtua mieli noin nopeaa.
Olen ollut sumussa pari päivää ja tuntuu että jokainen sekuntti on tuskaa kun mietin häntä ja ikävöin. En voi kuvitella elämääni ilman häntä. Tunsin että hän oli elämäni rakkaus :(
Ihan vahingossa jotenkin rakastuttiin ja meidän suhteessa oli todella intohimoinen alku. Minusta tuntui että mies palvoi maata jalkojeni alla ja tunsin että meidän välillä oli todella syvä yhteys. Vielä kuukausi sitten mies sanoi että hän on minun ikuisesti. Kaikki muuttui kun hän jäi kesälomalle. Hän lähti kavereiden kanssa bilettämään eikä hän vastannut puhelimeen pariin päivään. Minä suutuin tästä ja pidin mykkäkoulua pari viikkoa. Tänä aikana mies ei oikeasti yrittänyt lepytellä tai ollut pahoillaan. Laittoi muutaman passiivisagressiivisen viestin joko tahallaan tai tahattomuuttaan. Hermostuin tästä lopulta ja laitoin muutaman tylyn viestin että haluan tavarani takaisin. Kai ajattelin että hän tästä säikähtäisi ja tajuaisi mitä on menettämässä. Mutta eipäs käynytkään näin. Kun hän lopulta suostui parin päivän päästä näkemään hän totesi ettei näe meidän suhteen toimivan ja että tässä voi ainoastaan käydä huonosti että hän ei voi muuttua ja tykkää mennä ja olla olematta tekemisissa aina jonkun aikaa niinkuin hän on kavereidensakin kanssa. Eikä hän kestä tällaisia riitoja.
Mies ei ole mikään supersosiaalinen tyyppi. Minä kyselin että onko hän aivan varma ja että rakastan häntä edelleen ja näen, että ei kannattaisi luovuttaa vielä että meillä on minusta jotain ainutkertaista jonka puolesta kannattaisi taistella. Hänkin itki mutta ei taipunut. Jätti tavaroita kuitenkin minun luo pantiksi jotta saisi nähdä minut vielä joskus.
Laittoi minulle itse seuraavana iltana viestin että välillä on käynyt mielessä että luovuttiko liian helpolla mutta näin se vain nyt on ja tämän kans täytyy elää.
Nyt mietinkin mikä tässä mahtoi mennä vikaan ja onko mitään paluuta enää entiseen? Miten voisin hurmata miehen uudestaan vai kannattaako edes? Onkohan mies löytänyt jo uuden vai iskikö sitoutumiskammo, koska olin pisin suhde missä hän oli ollut. Vai onko hän vain niin omien tapojensa orja ettei pysty minkäälaisiin kompromisseihin ja säikähtää ensimmäistä kunnon riitaa. Miten ihmisellä voi vaihtua mieli noin nopeaa.
Olen ollut sumussa pari päivää ja tuntuu että jokainen sekuntti on tuskaa kun mietin häntä ja ikävöin. En voi kuvitella elämääni ilman häntä. Tunsin että hän oli elämäni rakkaus :(
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.