Onko muita naisia

Onhan sellaisia naisia aina ajoittain tälläkin palstalla tavattu. Useimmilla heistä on mies ja jopa lapsia. Joillekin naisille parisuhde tuottaa syrjäytymistä. Parhaat elättäjät ja komeimmat sonnit eivät yleensä lopulta tuotakaan naiselle muuta kuin epäonnea ja yksinäisyyttä. Naiset ovat syrjäytyneistä ja yksinäisistä kaikkein vaitonaisimpina piilottelevia ihmisiä.

No vaikkapa minä esimerkiksi. Onhan tuttavia, mutta ystäviä ei. Ehkä 1 ystävä, joka itseään kutsuu sillä nimikkeellä. Olen jo vuosia ollut yksin, ja kai jotenkin tottunutkin elämään yksikseni. Voisin vaikka sanoa itseäni erakoksikin, mutta mitä siitä.

Minä tunnustaudun.Minulla ei ole yhtään ystävää.Sairastuin,ja minulla on mies.Kateellisiako ovat,tai pelkäävät sairauttani.Kadehtuvat kun pääsin eläkkeelle.No näkipä ettei ollut yhtään todellista ystävää!

Täällä yksi. Mulla ei oo yhtään ystävää eikä edes kavereitakaan. En ole myöskään koskaan seurustellut. En vain kykene luomaan minkäänlaisia sosiaalisia suhteita, ujous varmaan suurin syy miksi näin on. Mutta kyllä tähän yksinäisyyteen on jo aika hyvin tottunut...

Kun itse kysyy ja itse vastaa, ei tule jälkipuheita eikä riitaa :)

Viimeisen 2-3 vuoden aikan tämä aihe on saanut itselleni aivan uudet mittasuhteet !?
Tuttava- ja harrastuspiirini on fifty fifty yksineläviä ja parin kanssa kämppksiä. Nyt on tapahtunut kaapista ulos tuloja. Kämpikset ovat yksinäisiä elämänsä jopa seksuaalisuutensa parisuhteen eteen lähes teurastaneita ja niin yksinäisiä.
He ovat olleet palvelijoita ja piikoja, eivätkä ole saaneet mitään arvoa elämäntyölleen. Entinen ylenkatse ja rinta rottingilla peilailtu / paremmuus, on nyt katkeraa yksinäisyyttä jopa huonommuutta siitä ettei olisi edes muuhun pystynyt.
Useimpien lapset ja lapsenlapset kohtelevat huonosti ja ylimielisesti, käyden rahastamassa tai tuoden lemmikit tai lapset hoitoparkkiin..
Olen oikeasti pahoillani, omilla jaloilla seisominen on elämän asenne ei palkka oikeus tai velvollisuus.

Itselläni ei varmaankaan lukiovuosien jälkeen ole ollut ketään erityisen läheistä ystävää. Paitsi tietysti mieheni, joka on paitsi rakastettuni, myös paras ystäväni. Hänellä on sama tilanne. Tietenkin on paljon tuttavia, esim. muita koiranomistajia, joiden kanssa tulee useinkin jäätyä suustaan kiinni. Samoin on työn kautta tulleita ihmissuhteita. Mutta olen ihan tyytyväinen tilanteeseen. Ainoa tilanne, jossa olen joskus kaveria kaivannut, on kun kiertelen kirppiksillä. Mies ja tytär kun eivät ole siitä kovin kiinnostuneita.

Mulla ei ole edes tuttavia kenen kanssa jäädä suustaan kiinni. Miehen kanssa kahden ollaan, olen pettynyt naisihmissuhteisiin niin ei ole mitään intoa kovin saada ns.sydänystävää. Lapset on maailmalla eivätkä hekään pidä yhteyttä, minun pitää aina kysyä mitä kuuluu. Sekin turhauttaa niin olkoot omissa oloissaan. Raha kyllä kelpasi kun sitä oli mutta nyt pienellä eläkkeellä eivät sen vertaa pidä yhteyttä. Välillä yksinäisyys on niin riipaisevaa...kiva olisi käydä just kirppareilla ja höpötellä niitä näitä.

Täälläpä yksinäinen ja maahan tallattu naisihminen..pitkäaikaistyötön,muttei täysin omasta syystään..Tuli väkivaltainen aviomies,uskonnon kanssa sekoilu,lapsia pari kappaletta,laitosta ja lataamoa,joista oli vain pahaa vahinkoa..Nyt yritän kovasti kerätä rohkeutta lähteä uuteen elämään,mutta luultavasti lopun ikää ikuinen opiskelija,ikää kun jo on ja uskovaiset valehtelijat veivät elämäni hunningolle...Että pysykää kaukana hihhuleista ja uskokaa vain itseenne,älkää kehenkään/mihinkään muuhun. Niin on kova kokemus. Sääliksi käy tytärtäni,minulla ei ole tarjota hänelle mitään muuta mallia kuin työkyvytön ja köyhä syrjäytynyt mielenterveysongelmainen. Ketään ei tässä maassa kiinnosta,kukaan ei välitä,jollei sinulla ole sitä helkkarinmoista summaa rahaa tililläsi ja jaksamista joka helkkarin humputukseen... Olen yksineläjä kuitenkin mieluummin kuin yhdenkään pas-kiaisen nyrkkeilysäkki.

Koiran kanssa olen ja pysyn. Ystävyydet jo nähnyt eli kerätään vaan tietoja juorutakseen eteenpäin. Mieluummin yksin kuin kierootuneen hyväksikäyttäjän kanssa.

Koira onkin ihan paras kaveri :)

Olen huono ystävystymään. Muita kavereita ei ole kuin kolme lukioaikaista ystävää joita näen 1-2 krt vuosi. He näkevät toisiaan useammin ja yksi näistä ystävistäni on yhden lapsen kummikin.

Töissäkään en ole onnistunut ystävystymään kenenkään kanssa. Toiset työkaverit ovat keskenään lähempiä ja jotkut tapaavatkin toisiaan myös vapaa-ajalla. Pikkujouluissa ym. firman juhlissa en viitsisi oikein enää käydä kun huomaan jossain vaiheessa istuvani yksin pöydässä. Koitan mennä juttelemaan joillekin, mutta heillä tuntuu olevan keskenään joku juttu niin kesken, että en pääse siihen mukaan. Tai häipyvät jonkun muun juttusille. Jos lähdetään reissuun, kukaan ei istu bussissa viereeni. Kiusaamista töissä ei kuitenkaan ole vaan töissä on ihan hyvä ilmapiiri ja kaikki on ihan mukavia. En vain jotenkin ole kiinnostava ihminen ilmeisesti...

Mieheni ystävystyy helpommin työkavereiden, naapureiden ja asiakkaiden ym. kanssa. En ole sellainen, että ystävystyn esim. leikkipuistossa muiden äitien kanssa. Juttelen kyllä joskus jonkun kanssa ja tuttuja on. Mutta siihen se jää. Mua kiusattiin koulussa 9 vuotta, mutta oli muutamia kavereita (4-5), joiden kanssa olin koulun ulkopuolellakin. Mutta ei sitä bestistä. Jos luokassa oli pariton määrä tyttöjä, istuin aina yksin, kukaan ei tullut viereiseen pulpettiin. Mutta siskollani enemmän kavereita ja munkin luokkakaverit ym. kaverit viihtyi paremmin siskoni kanssa. Ja ovat jotkut pitäneet yhteyttä häneen kouluaikojen jälkeenkin. Olen ujo koulukiusaamisen vuoksi ja ehkä pidän etäisyyttä ihmisiin. Olen saanut usein kuulla ujoudestani. Vaikka nykyään olen puheliaampi.

Muistan, että olin lapsena urheiluseurassa ja sinne tuli uusi tyttö joka hetkessä sai uusia kavereita ja pääsi joukkoon mukaan. En tiedä miten toiset sen tekee!

Miehenikin kuittasi joskus ikävästi mulle siitä, että mussa on varmasti jotain vikaa, kun ei ystävätkään käy kylässä tai pidä yhteyttä. Miehen kanssa oli silloin riitaa.

On meitä yksinäisiä vaikka millä mitalla. Joillakin on mies, joka tuijottaa vuosikymmenet tv.tä. Lapset, jotka irvistelevät ja kyselevät vain rahaa. Työkaverit pitävät yksityiselämänsä itsellään. Työttömät eivät viitsi olla muiden kanssa, "velvollisuutenaan" on selvittää ja raportoida muille, miksi on edelleen työtön jne. Onneksi olen itse jo 55. Ei tarvitse enää kituuttaa vuosikymmeniä tässä paratiisissa nimeltä Suomi (=kateellisten, ahneiden ja itsekkäiden noudukas fundamentalistikapitalistien luvattu maa).

Minulla ei ole koskaan ollut yhtään ystävää koko elinaikanani, enkä usko että tuleekaan. Olen totaalisesti aina tullut hylätyksi, vaikka olen käynyt aikoinaan läpi kaikki keinot, joita voi kokeilla saadakseen sos. suhteita, ja tuloksetta.
Näkymätön ihminen on näköjään aina näkymätön, ja ei tule riittämään koskaan mitkään keinot ns. sosiaalistua, kun rima nousee koko ajan näillä ihmissuhdemarkkinoilla. Enää edes välitä. Voisin olla koko loppuikäni puhumatta kenellekään. Sekin varmaan onnistuu, sillä on joskus mennyt vuosikin, ettei ole tullut vaihdettua kuin pari sanaa kaupan kassalla.