Olemme seuraavan muutaman vuoden sisällä menossa miehen kanssa naimisiin. Tilanne on se, että minä olen suomalainen ja mieheni hollantilainen ja asumme ja tulemme aina asumaan Suomessa. Minulla on ruotsalainen nimi ja miehellä erittäin hollantilainen (Van...).
Emme pääse yhteisymmärrykseen sukunimestä. En halua miehen sukunimeä, koska se on NIIN vierasperäinen, mies ei halua minun nimeäni, koska on "epämiehekästä" ottaa naisen nimi. Haluaisin kuitenkin koko tulevalle perheelle yhteisen nimen. Uuden nimen keksiminen ei käy miehelle, koska se taas on kuulemma ihan tyhmää.
Mikä kompromissiksi?
Emme pääse yhteisymmärrykseen sukunimestä. En halua miehen sukunimeä, koska se on NIIN vierasperäinen, mies ei halua minun nimeäni, koska on "epämiehekästä" ottaa naisen nimi. Haluaisin kuitenkin koko tulevalle perheelle yhteisen nimen. Uuden nimen keksiminen ei käy miehelle, koska se taas on kuulemma ihan tyhmää.
Mikä kompromissiksi?
Vastaukset 6
Vanhimmat
No eipä tuossa paljon vaihtoehtoja ole kun olette jo itse sulkeneet kaikki pois. Minulla ja miehelläni (ulkomaalainen) on kummallakin omat sukunimemme.
Teidän tilanteessanne jomman kumman on joustettava tai pidettävä omat sukunimet.
Entä kumman sukunimen annatte/annoitte mahd. lapsille?
No jos mennään nyt henkilökohtaisuuksiin niin minä en voi saada biologisia lapsia. Sen mahdollisuus on käytännössä 0%. Sen takia suhtautumiseni asiaan voi olla erilainen kuin sinulla jonka oletan olevan kykenevä saamaan biologisia lapsia.
Minulle jo itse lapsen saanti olisi sellainen "ihme" etten henk. koht. edes välitä kumman sukunimi lapsella on. Eli mahdollisuudet ovat joko adoptio (jolloin lapsi ei olisi biologisesti kummankaan). Adoptiota mieheni vierastaa ajatuksena eikä ainakaan nyt puhuttujen keskustelujen valossa sitä halua. Toinen on sijaissynnyttäjä jos sitä nyt täksi voi tässä yhteydessä kutsua. Eli munasolu olisi jonkun muun kuin minun mutta siittiö mieheni.
Vastaus itse kysymykseen on että miehen sukunimen lapsi luultavasti saisi. Niin on tapana suomessakin. Sukunimi saattaa riippua myös maasta johon asetumme lopullisesti. Siitä täytyy keskustella sitten kun sen aika on.
En mielelläni paljastaisi mieheni syntyperää täällä. En häpeästä tai muuata vaan ihan siitä paskaryöpyn määrästä jonka tällä palstalla voi saada mutta sanottakoon se että mieheni kulttuurissa sukunimiasiat menee muutenkin erilailla kuin täällä. Vaimolla ei ole edes tapana ottaa miehen nimeä vaan pitää omansa, joka on osasyy miksi minulla on oma sukunimeni. Tulevaisuudessa jos lapsia tulee saatan myös harkita kaksiosaista nimeä. Mutta silti lapsemme sukunimi ei olisi sama kuin minulla tai edes miehelläni. Lapsen sukunimi tulisi olemaan käytännössä mieheni etunimi eli periaatteessa sukunimeä meidän tuntemassa muodossa ei ole. Voisi sanoa että se menee vähän periaatteella Liisa Antin tytär.
Voisi ajatella myös vaihtoehtoa että lapsi saisi mieheni sukunimen ja minä otan mahdollisesti kaksoisnimen. Näin mielestäni yhdistyisi hyvin mieheni sekä minun kulttuuri ja kaikki ovat joustaneet rajojensa puitteissa. Minulla siis ei ole sinällään mitäänieheni sukunimeä vastaan. On vaan toimittu niin kuin parhaaksi olemme katsoneet ja kuinka hänen kulttuurissaan asiat menevät.
Toivottavasti oli selkeä sepustus.
Otan osaa tilanteeseesi, ettet voi saada biologisia lapsia, en osaa kuvitella millaista se olisi. Onneksi nykyaikana on paljon vaihtoehtoja perinteiselle perheen perustamistavalle.
Aivan, sehän vaikuttaa tosiaan paljon asiaan jos toisen kulttuuri on kovin erilainen tai jos siinä on tiettyjä vahvoja perinteitä miten sukunimi siirtyy.
Kaksoisnimi on mielestäni usein myös hyvä tapa, mutta omassa tapauksessani sekin on vaikeaa, sillä "Van"-alkuiseen (sama kuin englannin of) ei voi oikein fiksusti yhdistää mitään.
Kiitos vastauksistanne, eiköhän mekin johonkin yhteisymmärrykseen päästä!
”Voisi ajatella myös vaihtoehtoa että lapsi saisi mieheni sukunimen ja minä otan mahdollisesti kaksoisnimen.”
Tällainen ratkaisu on minun perheessäni tehty.
Minulla on oma sukunimeni, miehellä omansa. Omien nimien säilyttäminen sopi molempien kulttuuriin, ei miehen nimen ottaminen ole Suomessakaan kovin vanha tapa. Kaksoisnimeä en ainakaan halunnut. Käytännöllisyyskin merkitsi: olin jo tullut alallani tunnetuksi omalla nimelläni, eikä tarvinnut hankkia uusia dokumenttejakaan. Lapsilla on isänsä sukunimi. En pidä perheen yhteistä nimeä kovin tärkeänä, kyllä se yhtenäisyys muista asioista tulee, ja äitinä tiedän lapseni omikseni joka tapauksessa ;)