Olen ihan neuvoton. Olemme olleet mieheni kanssa yhdessä 3 vuotta, josta 2,5v. olemme asuneet yhdessä. Meillä on myös 1-vuotias lapsi.
Tällä hetkellä käyn ite elämässäni läpi suuria asioita ja vauvavuosi on ollut yksi elämäni rankimmista; koliikki, miehen pettäminen, oma burn out... Ongelmia meillä on ollut jo raskausajoilta asti. Mies on menevää tyyppiä ja minä taas kotihiiri. Ollut ongelmia kotihommien jaoissa, läheisyyttä ei ole nimeksikään ja roolit hyvin epäreilut. Olen aina tuntenut olevani enemmän vastuussa lapsestamme, mies on saanut mennä ja rellestää kun minä olen saanut hengähtää huomattavasti vähemmän. Ongelmana on myös petipuuhat, mies on lähes riippuvainen ja minä ahdistun pelkästä ajatuksesta.
Kaikki paitsi minä ovat eroamme vastaan, jopa omat vanhempani. En keksi mitään mikä yhdistäisi meitä, olemme toistemme vastakohtia, enkä tunne olevani onnellinen. Olen alkanut löytämään itseni uudella tavalla ja haluaisin vihdoin nauttia elämästä täysillä. Mutta en tiedä miten sen tekisin. Yritän yhä uudelleen ja uudelleen korjata suhdettamme, mutta laihoin tuloksin.
Nyt kun mies on pitkään jatkuneen jankkauksen jälkeen ryhdistäytynyt kodin ja lapsenhoidossa niin olen itse menettänyt jo toivon lähes kokonaan.
Auttakaa te muut saman kokeneet tai eronneet lapselliset!
Tällä hetkellä käyn ite elämässäni läpi suuria asioita ja vauvavuosi on ollut yksi elämäni rankimmista; koliikki, miehen pettäminen, oma burn out... Ongelmia meillä on ollut jo raskausajoilta asti. Mies on menevää tyyppiä ja minä taas kotihiiri. Ollut ongelmia kotihommien jaoissa, läheisyyttä ei ole nimeksikään ja roolit hyvin epäreilut. Olen aina tuntenut olevani enemmän vastuussa lapsestamme, mies on saanut mennä ja rellestää kun minä olen saanut hengähtää huomattavasti vähemmän. Ongelmana on myös petipuuhat, mies on lähes riippuvainen ja minä ahdistun pelkästä ajatuksesta.
Kaikki paitsi minä ovat eroamme vastaan, jopa omat vanhempani. En keksi mitään mikä yhdistäisi meitä, olemme toistemme vastakohtia, enkä tunne olevani onnellinen. Olen alkanut löytämään itseni uudella tavalla ja haluaisin vihdoin nauttia elämästä täysillä. Mutta en tiedä miten sen tekisin. Yritän yhä uudelleen ja uudelleen korjata suhdettamme, mutta laihoin tuloksin.
Nyt kun mies on pitkään jatkuneen jankkauksen jälkeen ryhdistäytynyt kodin ja lapsenhoidossa niin olen itse menettänyt jo toivon lähes kokonaan.
Auttakaa te muut saman kokeneet tai eronneet lapselliset!
Vastaukset 5
Vanhimmat
No,niinhän se monesti parisuhde rakentuu,että ensin rakastutaan,sitten riidellään ja hiotaan kulmia...parisuhde paranee yleensä jos sen eteen jaksaa tehdä työtä.Alkaa huomioimaan toisia,jakamaan kotitöitä...ikä tuo mukanaan vakautta,ei jaksa riidellä...uskon että selviätte,jos haluatte.
Luonnollisesti ensiksikin olet jämäkkä omissa pyynnöissäsi/parisuhteen säännöissä jotta et aina lipsuisi altavastaajaksi kaikissa asioissa. Ja luonnollisesti ilmoittaudutte pariterapiaan tai perhetyöhön kirkon ja/tai neuvolan kautta. Jos mies ei lähde, menet vauva kainalossa itse juttelemaan perhetyöntekijälle tai neuvola psykologille. Kasvun paikkoja kyllä, sinä olet sinä, tunnet oman elämäsi, onnesi ja onnettomuutesi. Sivulliset joko tukelkoot sinua tai pitäkööt turpansa kiinni kahdenvälisistä asioistanne.
Kuuntele sydäntäsi ja punnitse vaihtoehtoja. Sinä itse tiedät milloin olet onnellinen - ei muut. Sinä elät omaa elämääsi - et muiden. Kokemuksesta sanon että jos elät onnettomassa liitossa vain muiden vuoksi, tulet käymään todella pohjalla. Tsemppiä sinulle ja rohkeutta!
ap: Olen ihan neuvoton.. Ahdistaa niin, että tuntuu, ettei henkikään kulje.
Eipä tuosta taida enää peliä tulla, mies on tehnyt liian vähän liian myöhään ja sinulta on jo tunteet kuolleet. Itselleni kävi samoin edellisessä suhteessa, olin siis se mies joka heräsi liian myöhään. Eipä tuo ukkosi tosin ole alunperinkään mikään prinssi ollut kuvauksestasi päätellen. Liekö huonot puolet ja taipuvaisuus petollisuuteen paljastuneet vasta lapsen syntymän jälkeen, vai etkö alussa ole halunnut nähdä merkkejä.
Mutta joo, teidän suhteenne on teidän kahden välinen, sillä ei ole väliä vaikka kaikki muut ovat eri mieltä eroamisesta. Päätös on sinun, eikä siitä tarvitse kantaa huonoa omaatuntoa eikä taipua painostuksen alla. Väkisin vääntämisestä ei tule kuin ahdistusta ja pahimmassa tapauksessa hukattu elämä.