Tämä on uskomatonta ja luulin että jossain vaiheessa tulee uutta tilalle mutta ei...
Ex-mieheni halusi erota jo yli 4 vuotta sitten. Pari vuotta meni pienten lastemme asioista tapellessa, katkeruuden ja muun kanssa selviytyessä ja entistä elämää haikaillessa mutta kovasti tein töitä, luin kirjoja ja kävin ryhmässä selviytyäkseni. Treffeilläkin kävin välillä ahkerastikin mutta itsetunto-ongelmat oli usein sen tiellä etten edes uskaltanut tavata netissä kohtaamiani kivan oloisia tyyppejä tai sitten osa miehistä ei kiinnostunut minusta jne. Samaan aikaan ex-mies sai tietysti uuden puolison, meni naimisiin ja hankkivat perheenlisäystäkin.
Nyt pari vuotta jo elämäni on ollut tosi tasaista ja kaikki rullaa hyvin. Lapset kaipailisivat jo uutta miestä meidän taloon, minusta nyt puhumattakaan. Sitä ei kuitenkaan vaan löydy, ei millään. Käyn kyllä joskus treffeillä jos joku sopiva tulee netissä vastaan mutta ei niistä tule mitään, joko mies tökkää heti tai sitten ei kiinnostusta ole siellä puolella tavata uudestaan. Tiedän olevani kaunis nainen, fiksu ja hoikka sekä urheilullinen nyt kun olen laittanut itseni kuntoon joten en tiedä mikä mättää...
Elämä on tosi tyhjää, lasten olemassaolosta, omasta kodista ja harrastuksista yms. huolimatta. Kaipaan ihan hirveästi miestä elämään, hellyyttä, huolenpitoa, yhteisiä juttuja ja seksiä. En edes muista enää millaista se on enkä muista milloin olisin edes ketään pussannut. Jotenkin ihan kauheaa kun parhaat vuodet menee ohi näin :( Unelmoin vielä vauvasta ja perheestä jossa tehdään kaikkia normaaleja asioita mutta se tuntuu ihan joltain absurdilta mitä en ikinä voi saavuttaa.
Parisuhteen aikana meillä oli kaikki, nyt ei enää mitään. Tuntuu, että olen menettänyt ihan kauheasti mutta mitään en ole saanut tilalle. Parisuhdekaan ei ollut niin huono minun mielestäni että olisi jotain ajatuksia että onneksi se on ohi tms.
Jos olisin tiennyt etten enää löydä uutta tai elämä on oikeasti näin tyhjää niin olisin taistellut kynsin hampain pitääkseni miehen, antanut pettämisen anteeksi yms.
Ex-mieheni halusi erota jo yli 4 vuotta sitten. Pari vuotta meni pienten lastemme asioista tapellessa, katkeruuden ja muun kanssa selviytyessä ja entistä elämää haikaillessa mutta kovasti tein töitä, luin kirjoja ja kävin ryhmässä selviytyäkseni. Treffeilläkin kävin välillä ahkerastikin mutta itsetunto-ongelmat oli usein sen tiellä etten edes uskaltanut tavata netissä kohtaamiani kivan oloisia tyyppejä tai sitten osa miehistä ei kiinnostunut minusta jne. Samaan aikaan ex-mies sai tietysti uuden puolison, meni naimisiin ja hankkivat perheenlisäystäkin.
Nyt pari vuotta jo elämäni on ollut tosi tasaista ja kaikki rullaa hyvin. Lapset kaipailisivat jo uutta miestä meidän taloon, minusta nyt puhumattakaan. Sitä ei kuitenkaan vaan löydy, ei millään. Käyn kyllä joskus treffeillä jos joku sopiva tulee netissä vastaan mutta ei niistä tule mitään, joko mies tökkää heti tai sitten ei kiinnostusta ole siellä puolella tavata uudestaan. Tiedän olevani kaunis nainen, fiksu ja hoikka sekä urheilullinen nyt kun olen laittanut itseni kuntoon joten en tiedä mikä mättää...
Elämä on tosi tyhjää, lasten olemassaolosta, omasta kodista ja harrastuksista yms. huolimatta. Kaipaan ihan hirveästi miestä elämään, hellyyttä, huolenpitoa, yhteisiä juttuja ja seksiä. En edes muista enää millaista se on enkä muista milloin olisin edes ketään pussannut. Jotenkin ihan kauheaa kun parhaat vuodet menee ohi näin :( Unelmoin vielä vauvasta ja perheestä jossa tehdään kaikkia normaaleja asioita mutta se tuntuu ihan joltain absurdilta mitä en ikinä voi saavuttaa.
Parisuhteen aikana meillä oli kaikki, nyt ei enää mitään. Tuntuu, että olen menettänyt ihan kauheasti mutta mitään en ole saanut tilalle. Parisuhdekaan ei ollut niin huono minun mielestäni että olisi jotain ajatuksia että onneksi se on ohi tms.
Jos olisin tiennyt etten enää löydä uutta tai elämä on oikeasti näin tyhjää niin olisin taistellut kynsin hampain pitääkseni miehen, antanut pettämisen anteeksi yms.
Vastaukset 50
Vanhimmat
Kunhan rakastaisit itseäsi, ja opettelisit viihtymään itsesi kanssa, arvostaisit itseäsi, niin paremmin löytäisit parisuhteen. Kirjoituksestasi huokuu läheisriippuvuus. Todennäköisesti se myös pelästyttää miehet luotasi.
Kirjoituksesta huokuu ihan normaalin naisen ihan normaali tunne-elämä. Onhan hän selvinnyt ihan OK jo neljä vuotta ilman kehenkään ripustautumista. Nuorehkot tasokkaat (sic) miehet eivät kiinnostu kauniistakaan naisesta jolla on kaksi pientä lasta lemmenleikkejä haittaamassa. Nyt ihan hirtehishuumorina heitän että mitäpä jos annat lapset isän lähihuoltajuuteen, ja ryhdyt nauttimaan elämästäsi täyspäiväisesti? Kokeilu vaikkapa vuoden ajaksi voisi olla kannaltasi veikeää. Lähtisit risteilyille ja etelänlomille, ns. antaisit elämän kuljettaa.
Ekalle vastaajalle, ei sen nyt mitenkään ihmeteltävää pitäisi olla jos kolmikymppinen nainen kaipaa silloin tällöin/koko ajan mm. miehistä seuraa, tukea, turvaa ja rakastelua. Ihan normaalia, sellaista säädyllistä avioelämää.
Näen, että aloittaja on elämänkaarellaan päässyt juuri niin pitkälle, että seuraavan elonpolun mutkan takana se elämän mies jo lymyääkin.
Ensin pitää vähän nöyrtyä, itkeä tirauttaakin omaa onnettomuuttaan, ennen kuin on vastaanottavassa tilassa tuleviin muutoksiin.
Sinänsä Fisherin eroseminaari tms. parisuhdevalmiuksien ja elämisentaidon ryhmäkurssi voisi olla hyväksi. Ja sitten vaikkapa flashdate-tapahtumaan tai jääkiekko-otteluun kutrit hulmuten!
Ongelmia tulee monesti siitäkin, että on liian pitkään yksinään. Jos sinkkukausi kasvaa liian pitkäksi niin siinä tulee helposti varovaiseksi ja toisaalta vaatimukset tulevasta kumppanista kasvavat pilviin, näin olen kullut eronneilta ystäviltäni, jotka eivät ole vakiintuneet. Mutta ei noita aikatauluja kannata ottaa niin vakavasti, se oikea voi tulla ihan ryminällä vastaan jossain, joillakin tulee heti eron jälkeen, joillakin jo ennen eroa ja joillakin vuosien päästä, jos koskaan. Siitä olen windingroud samaa mieltä, että lapsia vaan isälle hoitoon, jos isä ei lapsiaan muutenkaan näe kuten aloittajan viestistä saa selvää.
Mutta risteilyiltä tai etelänlomilta en seuraa lähtisi hakemaan, ne on sellaisia pettäjien ja ylipäätään yhden illan seuranhakupaikkoja. Samoin jääkiekko-otteluista en seuraa hakisi. Siellä ihmiset ovat katsomassa jääkiekkoa eivät etsimässä suhteita tai sitten siellä on niitä tosi playereitä esim. entisiä pelaajia tms. Seuraa voisi löytyä lenkkipolulta, jostakin harrastuspiiristä, netin välityksellä tai vaikkapa ihan ruokakaupasta.
Juujoo mut netistä ne konnat ja pelurit varmimmin iskevät, urheilupiireissä on semmoisia ujompia, hyviä miehiä myös. Itsekin preferoin futista : )
Ehkä golf voisi sopia, sinne vaan alkeiskurssille. Lapsille hoitaja tai uusperhettä ilahduttamaan omatkin pallerosi.
Oletan tai oikeastaan luin aloituksesta että nämä n klp epäonnistuneita kontakteja miehiin ovat juuri nettideittien satoa. Sinne vaan ihmisten joukkoon rohkeammin!
Konsertit esim. ovat hyvä tapa päästä ihmisjoukossa jotakuta lähelle.
Kyllä jokin yksilö-tai pariterapia voisi myös selkiyttää ap:lle mistä kiikastaa?
Kenenkäs kanssa mä sinne pariterapiaan lähtisin?! ;D
No vakavasti, Fisherin seminaarin kävin heti eron jälkeen ja sen jälkeen olen muutamia kausia käynyt juttelemassa perheneuvolassa. Mutta kun faktat on ne, että muuten elämässä pyyhkii ihan hyvin, paitsi että se iso osa = mies ja rakkaus puuttuu eikä sille osaa psykologikaan mitään tehdä.
Jotenkin se katkeruus ja menetetyt asiat tulevat tekstistä läpi.
No tottakai, kuten sanoin koen että olen menettänyt paljon mutta en ole saanut mitään tilalle... Ja kirjoitin ihan rehellisesti tunteistani tänne, koska asia ahdistaa. Oli ihan tarkoituskin kertoa menetyksistä, eikä kätkeä niitä tai muitakaan tunteita.
Kun näitä aloituksia ja juttuja muutenkin on niin paljon, myös eroryhmässä, että "alku on hankalaa mutta myöhemmin elämä on paljon parempaa mitä ennen eroa", "eron jälkeen uusi parempi elämä" jne. niin minulla on täysin vastakkainen kokemus. Eroryhmässä puhuttiin paljon miten päästä vanhasta yli jotta on valmis uuteen suhteeseen mutta ei kerrottu, että on myös mahdollisuus ettei sitä uutta koskaan tule vaikka kuinka on valmis...
Jaa jättää isälle,niinhän tuo meillä teki ja nylkee luuta myöten kuivaksi. Eipä ole vakituista löytänyt,soittaa itkeä tirauttaa työpaikkaongelmistaan vielä.Sen vaan sanon, jos ei ole henkinen tasapaino kunnossa,ei ne uudet paranna hänen parisuhdetta,eikä alkoholi.
Nuori ja kaunis, eikä löydy uutta. Ite oon vanha ja ruma, eikä sittenkään löydy. Mikäköhän meitä yhdistää? Epätoivo, alakulo?
Nimenomaan epätoivo ja alakulo estää kumppanin löytymisen.
Ei estä. Vaan epäaktiivisuus. Jos nainen on kaunis ja alakuoinen niin häntä lähestytään.
Itse en lähestyisi komeaa, mutta alakuloista miestä. Enkä siis naistakaan, jos olisin mies...
Kiitos kaikille vastaajille!
Läheisriippuvainen en varmastikaan ole, melkein päinvastoin, olen jotenkin oppinut ja opetellut pärjäämään yksin jo niin monta vuotta että asioiden jakaminen tuntuu jo ihan luonnottomalta.
Yhtään sinkkukaveria mulla ei enää ole, kaikki oman eron jälkeen tapaamani naiskaverit on jo löytäneet uudet joten seuraa sinne risteilyille yms. ei juuri ole. Pari kertaa olen yrittänyt käydä baarissa tai keikoilla yksin mutta se on kyllä niin epätoivoista ja säälittävää että itku lopulta tuli yksin palloilusta ravintoloissa. Kaupassa toki käyn muttei siellä kukaan kysele ulos, ja toi harrastusten parista on aika toivotonta... Lenkkeily ja ryhmäliikunta ei parhaita paikkoja seuran etsintään ole.
Golf-kurssi voisi olla ainoa mikä voisi kiinnostaa, paritanssi ei ole mun juttu. Toisaalta sanotaan älä ole epätoivoinen äläkä yritä, toisaalta sitten pitäisi kuitenkin yrittää ja tehdä asioita kun "ei kukaan kotoa hae kuitenkaan".
Epätoivoiselta tuntuu sekin, että aloittaa jokin harrastus joka ei muuten kiinnosta vain sen takia jos siellä olisi vapaa ja sopiva mies... Ja jos ei ole kun kurssi alkaa, lopetanko sen sitten?! Käyn kyllä pitkin hampain vaikka missä paikoissa; lasten urheiluseuran talkoissa, vanhempainyhdistyksessä jne ihan vaan sen takia että tapaisin uusia tyyppejä. No, onhan niitä mutta kaikki joko sormus sormessa tai sitten ei mutta eipä siellä ole asialistaa enempää kenenkään kanssa juteltu.
Yritän kyllä satalasissa rakastaa itseäni, olla kiitollinen ja keskittyä siihen mitä mulla ON ihan joka päivä mutta ei se millään poista sitä kaipuuta parisuhteeseen ja rakkauteen. Välillä tämä ahdistaa enemmän, välillä vähemmän.
Koska heti avioeron jälkeen miehiä oli enemmän ja ihastuinkin pariin, luulen että tämä liian pitkä sinkku-kausi on nyt jotenkin ollut tuhoisa kun en enää edes "osaa" olla miesten seurassa.
On mukava lukea samanlaisissa ongelmissa taistevasta,siis en ole ainoa. Kuin nyrkki silmään,kuin minun kirjoitus. Vaan olen urospuolinen.
Mikä siinä yksin baarissa tai keikalla käymisessä niin surkeaa on, että pitää itkut tirauttaa? Kai se naiselle on sitten jonkinlainen kauhistus, miehillehän tuo on ihan arkipäivää. Paras mahdollisuus sulla on siellä baareissa ja keikoilla kuitenkin löytää joku, siellä niitä miehiä liikkuu ja todennäköisemmin vapaita miehiä.
Ketään, ei ketään kiinnosta elämäsi, avionrikkojille paikka löytyy helvetistä:)
Olisiko kannattanut valita se aviomies paremmin?
Tai vain tulla vastaan ex-miestä joka asiassa.
Voin kertoa sinulle miehenä salaisuuden: Mikään suhde ei toimi, ellei miehellä ole oikeutta tehdä mitä huvittaa ja toisaalta naisella velvollisuus olla 100% uskollinen miehelleen ja palvella tätä parhaan kykynsä mukaan. Muutoin saat unohtaa parisuhteen ja ryhtyä vaikka prostuksi.
Sori vaan, mutta normaalien miesten kanssa toimii ihan sellainen tasapuolinen suhde, jossa kummallakin on samat velvollisuudet ja oikeudet.
Mistäpäin olet ja ikä?...mulla vähän sama tilanne..ja joskus menoseuraa vailla..
Laita sähköpostiosoite niin voin vaikka laittaa viestiä! Oma ikä 30-40 välissä ja 03-alueelta
Tuo on hyvä idea, kannattaa kerätä porukkaa joka voisi väliin nähdä, tehdä asioita yhdessä. Itsekin tiedän, että perheellisten jutut voi olla hieman erilaisia ja sinkuilla vähän eri meininki eli itselläkin mahdollisesti kiinnostusta jossakin vaiheessa.
Tosin mielestäni perheellistenkin kannattaisi muistaa, että elämässä tapahtuu kaikenmoista ja ystäviäkin on hyvä olla ja joskus tekemistä heidän kanssa, jos nyt luonteeltaan on edes jonkinverran sosiaalinen.
"Tosin mielestäni perheellistenkin kannattaisi muistaa, että elämässä tapahtuu kaikenmoista ja ystäviäkin on hyvä olla ja joskus tekemistä heidän kanssa"
Siis? Onko tämä jollekin perheelliselle ongelma? Minulla on ollut aina kaikenlaisia ystäviä. Ikisinkkuja, lapsettomia, lapsellisia, (montakin kertaa) eronneita, uudelleen avioituneita tai sitten ei, homoja ja heteroita muita vähemmistöjä jne.,kaikenikäisiä. Parikymppisestä yli viisikymppisiin (itse 50 ).
"perheellisten jutut voi olla hieman erilaisia ja sinkuilla vähän eri meininki "
Meiningin erilaisuus ei kyllä johdu siviilisäädystä/perhetilanteesta, vaan ihmisen luonteesta.
ok, laitetaan vaikka tämä: ccharon99 (at) yahoo.com ilman välejä tietysti.. ikäluokka suunnilleen sama, alue ei. Mutta voishan sitä joskus pyörähtää 03 alueella tai jutella muuten vaan..
Se, että sinulla jgjfg on monenlaisia ystäviä ja monenikäisiä ystäviä ei tarkoita, että kaikilla olisi. Olet oikeassa, että luonne vaikuttaa tietysti siihen miten muiden kanssa toimii, mutta paljon on niitäkin jotka esim lasten synnyttyä keskittyvät vain perhe-elämään. Lisäksi perheelliset tai suhteessa olevat osa katkaisee helposti välejä eronneisiin. Ehkä siinä on pelkoa oman suhteen menettämisen puolesta myös.
Itselläni on myös hyvin paljon eri-ikäisiä ystäviä ja minulle se on rikkaus. Mutta kaikilla ei ole ja ymmärrän kyllä heitäkin ja vaikeuden ja yksinäisyyden.
Joopa. Kaikilla ei ole monen sorttisia ystäviä. Kaikki eivät kaipaakaan. Mutta jos pyörii jatkuvasti muutaman (tai vain yhden!) saman tyyppisen ihmisen kanssa, ei näe ympärilleen. Kun ei näe ympärilleen, tulee putkinäköisesti. Yleensä siellä putkessa on vielä pimeä, ei näy valoa missään. Siksi kannattaa ehdottomasti hakeutua erilaisten ihmisten seuraan. Ehkä vain tarkkailemaan ja kuuntelemaan heidän jutusteluaan. Itse harrastan tällaista salakuuntelua mielelläni, kahviloissa, kaupoissa, baareissa, busseissa, junissa, asemilla, tapahtumissa. Ihan siellä missä on ihmisiä.
Syvällä
Muutama onnen salaisuus :):
Suhtaudu myönteisesti:
myönteisyyden perusteet ovat siinä, mitä ajattelet itsestäsi. Löydätkö itsestäsi, toisista ja elämästä hyvää, johon kiinnittää huomiota? Älä paisutttele epäonnistumisiasi. Muista olevasi inhimillinen. Jos jokin menee pieleen, se menee. Sillä kerralla. Kipua pitää tuntea, kunhan päästää siitä irti.
Pidä itsestäsi
Se, joka pitää itsestään, voi myöntää ja hyväksyä myös huonoja puoliaan. Älä ripusta itseesi muiden määritelmiä äläkä määrittele arvoasi ulkoisten mittausten perusteella. Jos arvosi riippuu ulkoisista asioista tai muiden mielipiteistä, olet herkästi haavoitettavissa.
Usko että voit vaikuttaa elämääsi
Kukaan ei pysty hallitsemaan kaikkea elämässään. Jokainen voi kuitenkin vaikuttaa elämäänsä jotenkin. Mieti, mitkä asiat ovat sinulle tärkeitä, asetat itsellesi rajat ja pidä niistä kiinni.
Jos sortuu samanlaisiin ajatuksiin, voi ottaa tietoisesti käyttöön uusia ajattelutapoja.
Pidä ihmisistä
Myönteinen asenne muihin, ei tarkoita, että aina haluaisi hakeutua toisten seuraan. Älä yritä muuttaa itseäsi ollaksesi mieliksi muille.
Älä jättäydy yksin
Ihmisellä on tarve tuntea itsensä tarpeelliseksi. Kontaktien puute voi heikentää terveyttäsi. Jos haluaa tasapainoisia ihmissuhteita, ei pidä ripustautua toisiin, eikä antaa toisen ripustautua itseen.
Ole joustava
Varo mustavalkoista asennetta. Harjoittele joustavuutta ja erilaisten näkökulmien ymmärtämistä. Asiat muuttuvat kuitenkin, joten hyväksy muutokset. Omien asenteidensa ja toimintatapojen muuttamisella on vaikutusta, elämästä tulee tyydyttävämpää.
Anna elämän muuttaa
Anna elämässä vastaantulevien asioiden muokata ajatteluasi äläkä pidä kiinni väkisin vanhasa.
Oho, loppuosa tulikin väärään ketjuun... huoh
Sinulla oli hienoja kommentteja tasa-arvosex. Itsekin tykkään seurata, jutella olla yhteydessä eri ikäisten ja aivan eripiireistä olevien ihmisten kanssa. Se on rikkaus, mutta ei se välttämättä tuota kaveruutta, ystävyyttä ja ajanvietto asioita muuta. Itse olen jo huomannut, että ihmisillä on nykyään niin kiire, että ei heitä tapaamiset niin kiinnosta ja tietysti se elämäntilannekin vaikuttaa, vaikka ei omassa lähipiirissä niin pitäisi enää, kun lapset eivät enää niin pieniä. Mutta tiedostan kyllä, että läheispiiri aika palasiksi erossakin menee, sillä sinkut varmaan tarvitsee enemmän sitä menoa ja sinkkuystäviä, ihan ajan tappamiseenkin. No, tietysti monet tuttavistakin järjestävät tätä tyhjiötä lukuisilla treffeillä eli onhan se mukavampi käydä eri paikoissa treffikumppanien kanssa. Syynä varmaan sekin, että kyllä ihmisten ystävystyminen vanhemmalla iällä uusien ihmisten kanssa on vaikeampaa ja uskon, että tämä on varmasti jopa ongelma monelle. Itse ajattelenkin, tiettyjen kovien kokemusten jälkeen niin, että ystävistä kannattaa pitää kiinni ja yhteyttä heihin, sillä eihän koskaan tiedä mitä elämässä tapahtuu ja ystävyyshän menee vähän kummankin ehdoilla, eli tehdään vähän välillä toisen intreisseistä ja väliin toisen intresseistä. Sama juttu on työn kanssa, ei koko elämäänsä kannata uhrata työn teolle, se voi tosta vaan pyyhkiytyä pois ja jos se oli ainoa elämän sisältö niin pahempi tilanne.
elämäontasapainoilua
Tuosta kiireestä... Eiköhän ystävälle löydy aikaa aina, jos sen tarve on molemminpuolista, ja ellei mennä täysin liiallisuuksiin. On myös hyvä, jos ystävykset ymmärtävät toistensa elämäntilanteet. Joskus on vaikeampi tavata, suorastaan mahdoton, jos on matkoja ym. Mutta silloinkin voi nykyajan viestimillä helposti kertoa kuulumisia. Ihan kaiken kiireen keskellä. Itse arvostan sitä, ettei hirveästi voivotella kiirettä kenellekään, ei edes ystävälle :). Jatketaan tavattaessa siitä mihin viimeksi jäätiin, tai jostain aivan muusta. Sekin vaihtelee ystävän mukaan.
Totta tuo, ettei ihan kaikkien erilaisten ja eri ikäisten ihmisten kanssa kehity ystävyyssuhdetta. Mutta ei siitä kannata välittää. Kehittyy jos on kehittyäkseen. Itse olen ollut onnekas ystävystyessäni juuri niiden, vähän erikoisten, ja hurjan paljon nuorempien ihmisten kanssa, joiden kanssa ystävyyttä olen halunnut. Tarkemmin ajatellen pidän vähän oudoista ihmistä... sellaista joilla on jokin "oma juttu" En kovin innostu "taviksista". Eivätkä tosin hekään minusta. Toisaalta pari kertaa on mennyt pieleen. Olen luullut jotakuta tapaamani ihmistä tavikseksi, mutta hän on osoittanut myöhemmin olevansa jotain ihan muuta. Hämmästyttävää miten ihmiset usein yrittävät esittää tavallisempaa kuin ovatkaan! Tosin sorrun siihen ainakin tietyissä tilanteissa itsekin.
Minulla oli parempi ero kuin ikinä kuvittelinkaan, nimenomaan ystävien ja tuttujen kanssa. Eron jälkeen ystäväpiiri pysyi täysin samana kuin ennen eroa. Samaa voin sanoa kaikista ystävistäni ja heidän lähipiiristään. Lucky us. Mutta jos ystäväpiiri vaihtuu, niin siitä ei pidä masentua. Onko ihminen, joka jättää sinut eron jälkeen ollutkaan ystävä?
Omalta kohdaltani voin sanoa, että vanhempana olen ystävystynyt huomattavasti helpommin kuin nuorempana. Nuorena olin ujompi, yleensä vain tarkkailin sosiaalisissa tilanteissa. Itsevarmuuden lisääntyessä ovat ystävätkin lisääntyneet. Iän karttuessa ei onneksi kapinamieleni ole kadonnut. Inhoan ihmisten luokittelua iän, sukupuolen, ulkonäön ... perusteella. Tai luokittelua ylipäänsä.
"Hieman" pitemmän linjan sinkkuna sanoisin, että elämä on! Sinulla ei ole mitään oikeutta ruikuttaa ja rypeä itsesäälissä, koska et ole edes viitsinyt yrittää. Vai luulitko, että joku tulee valkealla ratsulla hakemaan kotoa, kun et edes treffeille saa aikaan mennä? Luuletko, että muilla on helppoa?
Taas jos yrittämälläkään et löydä ketään, niin silloinkaan itsesääli ei auta. Elämässä ei kaikki onnistu, se on pakko hyväksyä, vaikka pahaa tekisi.
Neljä vuotta sinkkuna, on siinäkin ongelma...
Hitto sen eron takia meni ystävät,kai sitä on niin tylsä. Ei ole juttukaveria. Kuppilassa kävyn ja sieltä ei todellakaan tule kuin morkkis. Missä ne oikeat naiset luuraa? Ei ne kuppiloissa ole ,tuntuu välillä ,että onko niitä olemassakaan. Ei lenkkipoluilla,ei missään,kaikki on tuppisuita. Kai se on lähdettävä johonkin
Kaikki on itsestäsi kiinni. Näin se vaan menee. Kukaan ei tule kotoa hakemaan suhteeseen, töihin tai mitään muutakaan. Täytyy nähdä vaivaa, jos aikoo löytää kelpokumppanin.
Rohkeasti vaan miehiä tapailemaan. Voit kertoa heille, että itsetuntovajauksesta. Monet kyllä ymmärtävät, ainakin itse niin tekisin. Koska sinulla on jo lapsia niin se varmasti karkottaa monet potentiaaliset kumppaniehdokkaat.
Itsekkin joitain kuukausia sitten eronneena painin samojen tuntemuksien kanssa. Osaanko treffailla, haluaako minut kukaan, mistä löydän mukavan naisen itselleni. Ja samalla kaipaan toista ihmistä jota saisi rakastaa, koskettaa, viettää aikaa jne.
Jatka etsimistä :)
Olet vielä melko nuori eronneeksi noin30vmies. Kun ikä lähestyy neljääkymmentä ja on sitä puolin jos toisin niin ihmisiä eroaa enemmän ja ainakin itse olen kuullut eronneilta tuttaviltani, että parisuhdehaluisia miehiä on kovasti, vaikka lapsia itsellään olisikin. Lisäksi monet tuon ikäisistä vapaista miehistä on itsekin eronneita ja heillä saattaa olla itselläkin lapsia. Itse ainakin helpommin ottaisin miehen, jolla olisi lapsia, sillä varmasti ymmärtäisi tilannetta paremmin, eli varmaan tapailua ja sitten jos tuntuu, että natsaa niin sitten ehkä kokeilua yhdessäasumisen ja olemisen kautta. Enemmän tällä hetkellä tuntuu, että naiset eivät halua niin vahvasti sitoutua
Miten tätä jaksaa? Käytännössä erossa oltu jo puoli vuotta ja avioeron pystyn sentään jo käsittämään ja hyväksymään. Kuitenkin olen joka toisen viikon erossa lapsestani ja se on yhtä vaikeaa kuin alussa. Ikävä on käsittämätön. Onko tämä nyt tällaista lopunikää.. Avioliiton aikanakin jo muutaman päivän erossa oleminen oli hirveää. Käyn harrastuksissa jne mutta ikävä on koko ajan läsnä:( Perhe oli minulle se kaikkein tärkein, mutta yhtääkkiä se on poissa
Sepä se, jotkut kusipäät eivät vaan yritä edes korjata ongelmiaan avioliitossaan, vaikka avut ja kaikki on haettu. Ja sitten vaan on pakko erota, jos kyse olisikin vaan siitä ettei rakasta niin sehän olisi helppo korvata jollakin ulkopuolisella suhteella, mutta jos tekee yhdessä elämisen mahdottomaksi. Ehkä silloin onkin parempi, että näkee lastaan mahdollsimman harvoin.
Samassa veneessä ollaan,taistellaan eteenpäin. Aurinko nousee.
Se ettei näe lastaan ei saisi koskaan olla vaihtoehto jos kyse ei ole päihteistä, väkivallasta tms. Ero satuttaa myös lasta mutta eipä kaikki siitä välitä.. Selitellään vaan että kyllähän lapset sopeutuu jne.
Harvemmin ne erot on helppoja.Jostakin se voima on ammennettava.Onko se voiman lähde lapset,sukulaiset,ystävät,harrastukset tms.Täysin yksin ei kannata jäädä.Jos olisi edes yksi ihminen jonka kans pystysit puhumaan asiasta.Sekin voisi jo helpottaa.Aika tekee tehtävänsä.Kärsivällisyyttä tarvitaan.Rakkautta me kaipaamme heikkona hatkenä.Sen antaminen ja saaminen antaa voimaa.Voimia elämääsi!
Taas herättyä ensimmäinen reaktio oli itku.. Naurettavaa että aikuinen mies ei saa pidettyä itseään yhtään kasassa. Kyllä se vaan erilaista oli herätä kun oma lapsi kömpi viereen. Ei sen paremmin voi päivä alkaakaan. Ei tätä voi käsittää miten vaikeaksi asiat voi mennä :(
Olet ihan oikeassa, mullakaan ei ollut mitään käsitystä mitä elämä on ilman sitä kokonaista perhettä (eli miestä). Lapset minulla onneksi on, voin vain kuvitella miten onneton olisin ilman niitäkin :( Mutta ei ne lapsetkaan poista sitä lopulta kumppanin-ikävää ja jostain syystä mulle on saattuneet semmoset kortit ettei sitä uutta löydy/ole löytynyt.
Menneissä märehtiminen on ihan turhaa mutta silloin tällöin kyllä palailen mielessäni niihin yhteisiin aikoihin perheenä, ja sattuuhan se järkyttävästi kun vieressä on tämä tyhjyys mitä nykyään. Tekisin ihan kaikki nyt toisin jos saisin kääntää kelloa taaksepäin!
Tsemppiä kovasti! Mulla oli omia lapsia alussa tosi ikävä nekin harvat viikonloput kun olivat isänsä luona mutta nykyään ei enää... nautin harvoista vapaista niin paljon kun ei tarvitse passata ketään, että oikein odotan kun lähtevät. Luulisi, että sinulla ja muillakin se ikävä helpottaa ajan myötä edes hieman. :)
Ja monet sinnittelevät liitoissaan lasten lapsuusvaiheen yli ihan tuon vuoksi. Tiedän tuon, mutta lapset kasvavat.
olis kiva tietää, kaduttaako sitä miestä joka vaihtoi parempaan?,eikä hän kaipaa, sillä minullakin on kaipuu perhelämää, ja katunutkin olen eroa, vaikka mies jätti...
Yhä edelleenkin ja aina vain jaksan ihmetellä ihmisten yksinäisyyttä. Maailmahan on täynnään muita ihmisiä. Kotiisi he eivät tosin sinua tule katsomaan ja mukaansa hakemaan.
Onhan noita ihmisiä. Mutta omia lapsia vain yksi eikä hänen kaipuuta tunnu vievän mikään pois. Ero ei tullut minun aloitteesta, mutta kyllä pahalta tuntuu ettei ehjää perhettä pystytty tarjoamaan :( asiat luisuu pois käsistä ja jäljellä on tyhjyys. Ei tätä voi käsittää
Asiat tuppaa luisumaan pois käsistä ja lopuksi päästäkin jos ei osaa eikä kykene muuhun kuin ahdistumaan. Joten rupeapas miettimään elähdyttävämpiä juttuja niin se lapsikin palaa aikanaan.
Vaihtoi parempaan...noinhan sitä yleensä ajatellaan.
Ihmismieli on heikko. Pitkässä parisuhteessa oleville tulee omia käyttäytymismalleja eikä puolisoa osta aina arvostaa ja huomioida oikealla tavalla.
Lasten syntymä muuttaa naisen ja miehen minäkuvaa.
Joku on todennut ettei ihmiset ikinä opi ja tuo voi olla hyvin totta.
Kokemusten jälkeen tulisi olla vahvempi ja ymmärtäväisempi, jopa itseään kohtaan. Tuo voi olla myös syy miksi ollaan varovaisia uusissa suhteissa. Mietitään jaksaako olla sen puolison kanssa ja mitähän siitä sitten seuraisi.
Elämän tapahtumat tulevat tilanneketjuista, ne vievät johonkin suuntaan.
Ero ei ole kummankaan syy, ei voida sanoa onko uusi parempi vai ei.
Yhteinen elämä on tuottanut tilanteen missä haetaan uutta tavalla joka ei ole ihan järjellä ajateltavissa, eikä sitä aina kannata edes miettiä.
Omien halujen tasapaino, kumppanin halujen ymmärtäminen. Miten voisi koskaan olla ihan tasapainossa, ei ainakaan pitkässä ihmissuhteissa.
Tuleva pelottaa kun jo 60 v ja aviossa oltu 12 v
Ero pakko kun luottamus meni mies varasti minulta rahat
Sumussa ja ihmetyksessä eteenpäin
Elämä on epävarma seikkailu
Varmaa vain tämä hetki
Voimia kaikille eroaville
No joko se rikosilmoitus on käyty tekemässä?
Ei, mutta mies allekirjoitti eropaperin ja kun sieltä tulee takas paperi että ero vireillä teen rikosilmoituksen
Meillä 12 v dibetestä sairastava koira sen kohtalokin mietityttää kun ei sille hoitajaa eikä pärjää yli 4 tuntia yksin
Huh huh tätä elämää
Pari vuotta erosta ja saman tekstin voisin kirjoitaa kuin kirjoittajakin. Kaikki hokevat ettei yrittämällä kannata yritää vaan elää omaa hyvää elämää, rakas tulee huomenna tai 5v päästä. Elämä on tässä ja nyt, tosin tunnistan täysin kaipuusi miehestä elämääsi. Näin miehenä voin sanoa, että kirjoittamasi perusteella et ole mikään latva-b ja löydät kyllä itsellesi "talonmiehen"... :)
Unohda sinkkumiehet eivät he arvosta sinkkunaisia pitävät vaan vapaana riistana
Ota varattu.