Olen usein miettinyt, miksi vanhojen (sanotaan nyt ennen 1970-lukua tehtyjen ainakin) suomalaisten elokuvien dialogi kuulostaa niin pirun ärsyttävältä korvaani. Kaksi asiaahan niiden puhetavassa on luonnotonta: täsmällinen kirjakielisyys ja hirmuisen ylikorostettu "tunneilmaisu". Näyttelijäystäväni puhuvat "maalailusta" tarkoittaessaan sellaista puhetapaa, jossa sävyjä, tunteita jne. ylikorostetaan äänenkorkeuksilla yms.
Mutta kumpikohan noista oikeasti mahtaa olla se isompi vika? Itse veikkaan jälkimmäistä. Suomeahan puhutaan normaalisti aika monotonisesti, mutta ei se nyt niin harvinaista ole kuulla jonkun puhuvan lähestulkoon kirjakieltä täysin luontevasti.
Mutta kumpikohan noista oikeasti mahtaa olla se isompi vika? Itse veikkaan jälkimmäistä. Suomeahan puhutaan normaalisti aika monotonisesti, mutta ei se nyt niin harvinaista ole kuulla jonkun puhuvan lähestulkoon kirjakieltä täysin luontevasti.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Monissa elokuvissa näyttelijän vankka teatterikokemus näkyy juuri liioiteltuina eleinä sekä kovalla ja selvällä äänellä puhumisena. Näin ilmaistuina ne suuret tunteet ja sanat välittyvät sinne takapenkillekin, mikä elokuvissa tietysti on tarpeetonta, antaen teennäisen vaikutelman.
Muuten, kahdeksan vuosikymmenen aikana on etenkin naisten puheäänen korkeus madaltunut huimasti. 30-luvulta olevan naisen vinkumista on nykyään rasittavaa kuunnella.
Luulen, että kysymys oli aikaisemmin opitusta tavasta. Akat opettivat tyttökakaransa iiiiiik-kiljunnallaan rotan nähdessään tuohon, ja korkealla äänellä puhumista pidettiin muutenkin naisellisena.
Romanimiehillä on tapana madaltaa ääntään, koska se on miehekästä. Muistatteko vielä Peteliuksen ja Kallialan mannet?
Sehän tekee niistä elokuvista vain koomisempia.
Siinäpä sitten se komiikka onkin.
Eipä tarvitse nauruun pakahtua, kun hävinneestä naisen tavoittelijasta tehdään surkimus ja luuseri. Ei ihmisen pilkkaamisella ole mitään rajaa. Ennenaikaan näytti olevan hersyvää huumoria, kun lyötyä lyötiin lisää niin, että tuntui.