Miten selittää lapsille?

Juuri tuon takia haluankin lapsille itse asiasta puhua, että ymmärtäisivät että on olemassa jokin oikea syy ("vaikku aivosolun korvissa" tai miten sen sitten ilmaiseekin) josta vanhemman huono olo johtuu, ei heistä. Että ei ole tarvetta lapsen syyllistää itseään. He kun aistivat välittömästi minun huonon oloni ja ovat selvästi siitä stressaantuneita, kiukuttelevat ja nahistelevat huomattavasti enemmän.

Toinen syy on siinä että en halua pitää mielenterveysongelmaa tabuna. Siitä saa ja voi puhua, ja myös lasten on hyvä oppia ymmärtämään että erilaisia ihmisiä on ja se on just fine.

Ja kolmas syy on siinä että tiedän sairauteen liittyvän perinnöllisen puolen. Siten on olemassa mahdollisuus että lapseni jonain päivänä huomaavat itse oireilevansa. Silloin heille on tuiki tärkeää tietää että suvussa esiintyy tämäntyyppistä sairautta ja voivat helpommin saada apua ja oikean diagnoosin. Ei, en tällaista tilannetta halua. Mutta kun mietin omaa sairaushistoriaani, olisin ollut iloinen siitä että suvussa kulkevista oireiluista oltaisiin puhuttu avoimemmin. Fyysisistä sairauksista on kyllä puhuttu jo silloin kun olin lapsi, mutta ei psyykkisistä...

On tietysti ihan totta että olen kipeä. Mutta kun sanon lapselle että olen kipeä lapsi kysyy että millä tavalla, mistä se johtuu. Se on hyvin epämääräisesti sanottu, epämääräisyys tuo sekin huolta kun ei tiedä onko vakavasti kipeä tai onko tarttuvaa tai...

Juu, on todellakin aikuisten asioita joista en lapsille puhu sairauteen liittyen, esim. omat huolet lääkityksen säätämisen kanssa, tai pikimustat ajatukset, jne.

Lastensa kanssa on siinä mielessä onnellisessa tilanteessa että ei todellakaan tarvitse murehtia sitä hyväksyvätkö he minua sellaisena kuin olen, ainakaan nyt kun ovat vielä pieniä. Ehtottomasti hyväksyvät, vaikka kyllä tästä sairaudesta on heillekin surunsa.

Kuulostaa erittäin typerältä.

Samaa mieltä. Selittää vaikka näin: Äiti ei ole oppinut käsittelemään tunteitaan, vaan heittelehtii kuin lastu laineilla tunteiden mukana. Lääkäri määräsi lääkettä jonka piti rauhoittaa reaktioita, tunteet jäivät käsittelemättä. Näin äidin piti tasottua, kun lääkkeet alkoivat vioittaa aivojen synapsien toimintaa. Ensin äiti rauhoittui, mut pian toleranssi kasvoi, alkoi syntyä uusia hermoratoja ja taas tuli tunteet pintaan. Ajatuskin puuroutui ja aivot menivät niin solmuun, että äiti käyttää aivoista puhuttaessa termiä korvavaikku. No eiväthän ne aivot huumattuina toimi. Elämä oli vielä nuorena toimivaa, kun ei tarvinnut kantaa vastuuta, sai angstata ihan huolella ja se oli jopa ihailtavaa.
Nyt kun äidistä tuli äiti, niin tietenkin hormonit alkoivat heitellä eikä lapselle voinutkaan raivota kuten miehelle. Olisi pitänyt ottaa vastuu eli katsoa peiliin. Mistä nämä oireet tulevat. Syökö äiti ravinneköyhää ruokaa, liikkuuko päivittäin, polttaako tupakkaa. Aiheuttaako äiti elintavoillaan itselleen pahan olon, jonka lääkärisetä diagnosoi masennukseksi yhden kaavakkeen kysymysten mukaan.
Voisiko äiti yrittää lopettaa uhriutumisen ja uskoa, että vain hän itse voi muuttaa itsensä. Terapeutti voi auttaa, mutta suurin työ on tehtävä itse. Entä jos äiti istuisi pöydän ääreen ja ottaisi kynän käteen. Sitten kirjoittaisi mitä haluaisi muuttaa itsessään ja elämässään.
Toinen vaihtoehto on toki jatkaa samaan tyyliin. Uskoa, että tästä ei voi parantua ja aivoissa on jotain suurta vikaa. Pieni syyllisyys voisi hetkittäin nostaa päätään. Mitä jos tekisin kaiken toisin. Mitä jos tarttuisin ongelmiini. Jos opettelisin pysäyttämään negatiivisen ajatuksen. Mitä jos tekisin ihmeen ja paranisin. En enää analysoisi tunnetilojani ja pelkäisi pahinta. Kaikki tuo on itseluotua, mutta huumeriippuvuus voi olla vaikein asia. Jos opettelisi Niinkuin pieni lapsi, että pettymyksiä tulee ja menee, isoja ja pieniä. Se kuuluu ihmiselämään. Ainoa keino on opetella käsittelemään niitä. Jokainen lapsikin sen taidon joutuu opettelemaan.
Jos ei ole saanut vihata ja pelkääomia reaktioita, niin keksii keinoja purkaa vihaa turvallisesti. Laittaa nyrkkeilysäkin roikkumaan jonnekin ja kun raivo tulee, käy iskemässä säkkiä. Vetää itsensä hikeen ja vaikka itkee. Itkee ja suree kaikki menetetyt hetket ja vuodet ulos. Sielu puhdistuu hitaasti. Se voi olla vaikka sitä korvavaikkua, paksua mustaa mänjää, joka estää elämän kevyet tunteet, kuten ilon.
Mitä jos äiti tekee itselleen selkeän rytmin, jos ei ole työelämän rytmissä. Omia hetkiä, jolloin huudattaa musiikkia täydellä teholla, tanssia ilosta ja tehdä vaikka niitä kotihommia täydellä sydämellä.
En kirjoittaisi näitä, ja ei olisi kokemusta asioista. Menneitä voi ruotia loppuelämänsä, mutta joskus yksi iso oivallus voi muuttaa kaiken. Joku asia mitä ei ole uskaltanut myöntää edes itselleen.
Se pitää kohdata tunnetasolla ja lääkityksellä se voi olla vaikeaa. Esim. ekaihastus joka jäi painamaan vuosiksi mieleen. Häpeälliset kokemukset lapsuudessa tai eriarvoisuuden kokeminen. Kun löytää ne oikeat sanat, solmu voi aueta. Ei se ollutkaan aivosairaus, vaan pienenä koetut liian suuret tunteet ja traumat, jotka huomaamatta aktivoituu. Voi elää erakkona ja vältellä noita ikäviä tunteita tai sitten päättää ymmärtää sitä lasta sisällään, joka huutaa, että huomatkaa minut, kun on niin paha olla.
Jos opettelisi olemaan se aikuinen tuolle lapselle, vähän samoin kuin omallekin lapselle. Sanoo itselleen, että minulla on ohjat hoitaa nämä tunteet. Ovatko ne ehkä vähän ylidramaattisia tilanteeseen nähden ja miksi aiheutan itse itselleni kärsimystä.
Ehkä minua ei lapsena ymmärretty eikä huomioitu oikein, mutta nyt voi korjata sen. Koskaan ei ole myöhäistä. Haavat arpeutuu, mutta jos ei edes huomaa vuotavansa, niin kuinka niitä voi hoitaa.
Okei... Onhan se helvettiä taistella näiden kanssa. Sitten kun voi jo hyvin, niin edelleen pidetään sairaana, kun se silloin kerran oli huonossa jamassa... Aina on helpompi vain valita uhriutuminen, maata sängyssä ja toivoa kuolemaa niin kauan kuin taas toivo alkaa pilkistää ja pääsee takaisin muiden joukkoon.
Sitten voi yrittää luottaa lääkäriin kuin jumalaan, vaikkei se lääkäri sua tunne. Voit parantaa vain itse itsesi. Tärkein on usko ja luottamus. Lääkkeillä ei ole kukaan parantunut mielenvääristymistä. Sairauttahan se ei oikeastaan olekaan, vaan tapa katsoa maailmaa. Antaa elämänsä muiden käsiin ja uskoa, että itse ei voi muuttaa itseään.
Olen hirveä ihminen, kun tällaisia kirjoitan ja saan varmasti kakkaa niskaani. Uskallan olla tätä mieltä, koska itse olen tekemässä jotain, mihin ei varmasti monikaan usko.
Ymmärrän että kaikilla ei ole samanlaiset olosuhteet eikä mahdollisuuksia vaikuttaa elämäänsä. Monella kuitenkin on ja se voima mikä sisältä löytyy voi olla uskomaton.

Lisään vielä. Se voima on kaikilla ihmisillä, että pystyy opettelemaan näkemään hyviä asioita elämässä ja unelmoimaan. Vaikkei koskaan mitään isoa saavuttaisikaan, niin aina jotain pientä. Onpahan ainakin rämpinyt sellaisessa suossa, ettei moni voisi kuvitellakaan. Voi sitten hiljaa hymyillä sisäänpäin, kun on päässyt kaikesta yli ja nähnyt oman helvettinsä. Se on sitten koettu. Jäljet se varmasti jättää, mutta niitähän on kaikissa ihmisissä, pieniä ja isoja haavoja ja arpia.
Lapset sopeutuvat ja ovat lojaaleja vanhemmilleen. Paljon voi korjata, kun on parempi vaihe menossa. Mitään aivoteorioita ei kannata selittää. Se on sama kuin hammaspeikot suussa. Mitään peikkoja ole eikä hammaskeijujakaan, puhumattakaan mielen parantavia lääkkeitä.

kiitosjaanteeksi kirjoitti:

Samaa mieltä. Selittää vaikka näin: Äiti ei ole oppinut käsittelemään tunteitaan, vaan heittelehtii kuin lastu laineilla tunteiden mukana. Lääkäri määräsi lääkettä jonka piti rauhoittaa reaktioita, tunteet jäivät käsittelemättä. Näin äidin piti tasottua, kun lääkkeet alkoivat vioittaa aivojen synapsien toimintaa. Ensin äiti rauhoittui, mut pian toleranssi kasvoi, alkoi syntyä uusia hermoratoja ja taas tuli tunteet pintaan. Ajatuskin puuroutui ja aivot menivät niin solmuun, että äiti käyttää aivoista puhuttaessa termiä korvavaikku. No eiväthän ne aivot huumattuina toimi. Elämä oli vielä nuorena toimivaa, kun ei tarvinnut kantaa vastuuta, sai angstata ihan huolella ja se oli jopa ihailtavaa.
Nyt kun äidistä tuli äiti, niin tietenkin hormonit alkoivat heitellä eikä lapselle voinutkaan raivota kuten miehelle. Olisi pitänyt ottaa vastuu eli katsoa peiliin. Mistä nämä oireet tulevat. Syökö äiti ravinneköyhää ruokaa, liikkuuko päivittäin, polttaako tupakkaa. Aiheuttaako äiti elintavoillaan itselleen pahan olon, jonka lääkärisetä diagnosoi masennukseksi yhden kaavakkeen kysymysten mukaan.
Voisiko äiti yrittää lopettaa uhriutumisen ja uskoa, että vain hän itse voi muuttaa itsensä. Terapeutti voi auttaa, mutta suurin työ on tehtävä itse. Entä jos äiti istuisi pöydän ääreen ja ottaisi kynän käteen. Sitten kirjoittaisi mitä haluaisi muuttaa itsessään ja elämässään.
Toinen vaihtoehto on toki jatkaa samaan tyyliin. Uskoa, että tästä ei voi parantua ja aivoissa on jotain suurta vikaa. Pieni syyllisyys voisi hetkittäin nostaa päätään. Mitä jos tekisin kaiken toisin. Mitä jos tarttuisin ongelmiini. Jos opettelisin pysäyttämään negatiivisen ajatuksen. Mitä jos tekisin ihmeen ja paranisin. En enää analysoisi tunnetilojani ja pelkäisi pahinta. Kaikki tuo on itseluotua, mutta huumeriippuvuus voi olla vaikein asia. Jos opettelisi Niinkuin pieni lapsi, että pettymyksiä tulee ja menee, isoja ja pieniä. Se kuuluu ihmiselämään. Ainoa keino on opetella käsittelemään niitä. Jokainen lapsikin sen taidon joutuu opettelemaan.
Jos ei ole saanut vihata ja pelkääomia reaktioita, niin keksii keinoja purkaa vihaa turvallisesti. Laittaa nyrkkeilysäkin roikkumaan jonnekin ja kun raivo tulee, käy iskemässä säkkiä. Vetää itsensä hikeen ja vaikka itkee. Itkee ja suree kaikki menetetyt hetket ja vuodet ulos. Sielu puhdistuu hitaasti. Se voi olla vaikka sitä korvavaikkua, paksua mustaa mänjää, joka estää elämän kevyet tunteet, kuten ilon.
Mitä jos äiti tekee itselleen selkeän rytmin, jos ei ole työelämän rytmissä. Omia hetkiä, jolloin huudattaa musiikkia täydellä teholla, tanssia ilosta ja tehdä vaikka niitä kotihommia täydellä sydämellä.
En kirjoittaisi näitä, ja ei olisi kokemusta asioista. Menneitä voi ruotia loppuelämänsä, mutta joskus yksi iso oivallus voi muuttaa kaiken. Joku asia mitä ei ole uskaltanut myöntää edes itselleen.
Se pitää kohdata tunnetasolla ja lääkityksellä se voi olla vaikeaa. Esim. ekaihastus joka jäi painamaan vuosiksi mieleen. Häpeälliset kokemukset lapsuudessa tai eriarvoisuuden kokeminen. Kun löytää ne oikeat sanat, solmu voi aueta. Ei se ollutkaan aivosairaus, vaan pienenä koetut liian suuret tunteet ja traumat, jotka huomaamatta aktivoituu. Voi elää erakkona ja vältellä noita ikäviä tunteita tai sitten päättää ymmärtää sitä lasta sisällään, joka huutaa, että huomatkaa minut, kun on niin paha olla.
Jos opettelisi olemaan se aikuinen tuolle lapselle, vähän samoin kuin omallekin lapselle. Sanoo itselleen, että minulla on ohjat hoitaa nämä tunteet. Ovatko ne ehkä vähän ylidramaattisia tilanteeseen nähden ja miksi aiheutan itse itselleni kärsimystä.
Ehkä minua ei lapsena ymmärretty eikä huomioitu oikein, mutta nyt voi korjata sen. Koskaan ei ole myöhäistä. Haavat arpeutuu, mutta jos ei edes huomaa vuotavansa, niin kuinka niitä voi hoitaa.
Okei... Onhan se helvettiä taistella näiden kanssa. Sitten kun voi jo hyvin, niin edelleen pidetään sairaana, kun se silloin kerran oli huonossa jamassa... Aina on helpompi vain valita uhriutuminen, maata sängyssä ja toivoa kuolemaa niin kauan kuin taas toivo alkaa pilkistää ja pääsee takaisin muiden joukkoon.
Sitten voi yrittää luottaa lääkäriin kuin jumalaan, vaikkei se lääkäri sua tunne. Voit parantaa vain itse itsesi. Tärkein on usko ja luottamus. Lääkkeillä ei ole kukaan parantunut mielenvääristymistä. Sairauttahan se ei oikeastaan olekaan, vaan tapa katsoa maailmaa. Antaa elämänsä muiden käsiin ja uskoa, että itse ei voi muuttaa itseään.
Olen hirveä ihminen, kun tällaisia kirjoitan ja saan varmasti kakkaa niskaani. Uskallan olla tätä mieltä, koska itse olen tekemässä jotain, mihin ei varmasti monikaan usko.
Ymmärrän että kaikilla ei ole samanlaiset olosuhteet eikä mahdollisuuksia vaikuttaa elämäänsä. Monella kuitenkin on ja se voima mikä sisältä löytyy voi olla uskomaton.

Lue lisää

Hyvin kirjoitettu. Minulta saat ainakin vain vahvan yläpeukun. Psyykkisissä ongelmissa vika ei ole aivoissa vaan elämässä. Psykiatria harhaanjohtaa ihmisiä luulemaan toisin.

"The beginning of wisdom is to call things by their proper names."
-- Confusius (551-479 BC)

Sinulle kiitosjaanteeksi. Anteeksi nyt vain, mutta kirjoitat selvästi omasta elämästäsi. Et minun tai jonkun toisen diagnoosin saaneen... =) Oma historiani on varsin toisenlainen, mutten sitä rupea tässä avaamaan. Kiitos kommentistasi, kaikenlaiset näkemykset ovat tervetulleita. On hyvä että olet löytänyt keinon voida paremmin, sanoissasi on varmasti paljon totta.

"Hämärä": joo, ei ehkä avaudu. "Naurettava": no ainakin aikuisen korviin, pienelle lapselle kenties sopivampi. "Ontuva": tässä olen täysin samaa mieltä. "Lapsellinen": pienelle lapselle puhuessa tarpeen olla lapsen tasolla. "Tarpeeton": tästä eri mieltä, kuten aiemmin perustelin. Lapset kun eivät ole aivottomia, kuten itse toteat. 5 vuotta myöhemmin olemme varmasti keskustelleet lasteni kanssa asiasta oikeammin termein, toivon mukaan osaan puhua jatkossa vähemmän tyhmästi. Kiitos siis suorasta palautteesta, tästä sitä oppii. En yrittänyt antaa malliesimerkkiä siitä miten lapsille tulisi puhua.

Naseva ja totuudenmukainen selitys on hyvä (mutta loppukaneetin jättäisin myöhemmälle iälle), tosin herättää jatkokysymyksiä: Millainen mielen sairaus? Mistä se johtuu?

Mistäköhän tuo johtuu että mielen sairauksia pidetään niin tabuna? Minä keksin kolme mahdollista selitystä:
1) Historiallinen taakka: ei ole montaa sukupolvea kulunut ajasta kun maailmalla vallitsi ihmisrodun jalostusaate: mielisairaat ja epäkelvot sieti kastroida tai tappaa pois... siksi oli syytä olla hipi hiljaa jos itsellä tai läheisellä viirasi päästä. Tämä tapa jäänyt päälle, opittu edellisiltä sukupolvilta?
2) Kun ei ymmärrä mistä sairaus johtuu, on se pelottavaa, ahdistavaa, tekee mieli olla puhumatta koko asiasta, vaieta se pois (ei kylläkään toimi).
3) Suvun leimautumisen pelko. Jos yksi myönnetään sairaaksi, on tavallaan pakko myöntää että suvussa on alttiutta sairastua... hulluja kaikki...
Itse olen yrittänyt olla välittämättä puhumisen tai paremminkin kuulemisen pelosta.

Kertokaa ajoissa lapsillenne mahdollisista periytyvistä sairauksista. Me emme mieheni kanssa tienneet, että hänen vanhemmallaan on kaksisuuntainen mielialahäiriö. Silloin tällöin oli öitä jolloin hän valvoi kun oli innostunut jostain asiasta. 4 vuotta sitten mieheni alkoi olla todella innokas asiasta kuin asiasta, epärealistisia puheita sekä usea uneton yö takana. Hän soitti siskolleen joka tiesi suvun perinnöllisestä sairaudesta ja halusi mennä hänen kanssa lääkäriin. HUOM! Tässäkään vaiheessa minulle aviopuolisolle ei kerrottu mitään. No 5 viikon reissu suljetulle osastolle ja sen jälkeen vielä pari muuta. Onneks nyt 2 vuotta on ollut täysin tasaista, kiitos lääkepillereille.

Olen niin vihainen, että asiasta ei olla kerrottu. Vähintäänkin silloin kun lapsi muuttaa kotoa pois pitäisi saada tietää.