Anoreksia kokemuksia

Mä en tiedä varmaksi koska se alko. Tiesin sairaudesta jo ennen kuin sairastuin siihen. Ihmettelin, miten joku haluaa laihduttaa itsensä hengiltä. En tuntenut Anaa. Seiskaluokan keväällä päätin alottaa herkkulakon. Mulla ei ollu tarkotus laihtua, vaan syödä vähän terveellisemmin. Kuitenkin herkkulakon aikana mulle tuli joinain päivinä sellane olo, että tänään syön vähän. Mut ne oli vaa yksittäisii päivii. Näihin aikoihin näin myös pelottavan unen, jossa sairastuin anoreksiaan. Noin kuukauden päästä lopetin sen, ja elämä oli taas aika normaalia. Kesällä alotin lakon uudestaan, koska äitikin aloitti ja olin päätöstä ennen syönyt aika paljon herkkuja.
Melko pian herkkulakon aloituksen jälkeen laihduin pari kiloa, mutta tarkotuksettomasti. (Olin kesäleirillä, missä muutkin tytöt söi vähän, vaikka ne söikin herkkuja, mitä en itse tehnyt, ja tajusin vasta leirin jälkeen, että hei olen varmaan laihtunut.) Mun hormonitoiminta meni siitä sekasin, koska olin jo valmiiksi normipainon alarajoilla.
Paino pysyi aikalailla samana noin kuukauden, ja mulla oli enemmän sairaita ajatuksia. Kuitenkin paino palaili pikkuhiljaa takasin ja kasiluokan jouluna mulla alko menkat taas säännöllisesti. Ne tuli sen kevään. Mutta mä vihasin itteeni, "läskejäni", oloani, elämääni, laiskuuttani (olen perfektionisti) ja olin masentunut ja itsetuhoinen. Ystäviä mulla ei ollut paljon. Koitin olla mahdollisimman helppo lapsi, sillä vanhemmilla oli jotain murheita. Samalla toivoin, että joku olisi huomannut pahan oloni. Asiaa ei helpottanut liikunnalliset luokkakaverit, jotka söivät linnunannoksia kouluruokailussa ja herkkulakkoilivat. Itsekin olin herkkulakossa edelleen, tosin joskus sallin itselleni herkkuja. Yleensä siitä tuli paha olo.
Joskus huhti-toukokuussa aloitin laihduttaa. Tarkoitukseni oli tiputtaa vain pari kiloa teveellisesti, jotta olisin laiha ja kauniimpi. Halusin myös olla uskottava, kun sanon, että harrastan balettia, ajattelin olevani liian lihava tanssijaksi. Tarkkaa painoani en tiennyt, sillä kotivaaka oli rikki.
Keväällä ja kesällä yritin vaihtelevalla menestyksellä laihtua. Luin paljon anoreksiasta ja vaikka tiedostinkin sen sairaudeksi, se kiehtoi minua aina vain enemmän ja enemmän. Halusin laihtua alipainoon. Kehonkuvani oli vääristynyt ja vihasin itseäni aina, kun olin syönyt ja mahani "pömpötti". Sorruin kuitenkin usein syömään enemmän kuin oli tarkoitukseni. Siitä seurasi morkkis, mutta en oksentanut, liikuin vain paljon. Parin kuukauden päästä menkat eivät tulleet. Pikkuhiljaa en tuntenut enää nälkää ja laihduttaminen oli vain helpompaa. Laskin kaloreita ja pelkäsin lihovani, jos söin liikaa tai jätin treenaamatta rankaisin itseäni.
Koulut alkoivat ja laihduttaminen oli yhä helpompaa. Sain vaa'ankin toimimaan. Se näytti vähemmän kuin olin uskaltanut toivoakaan. Kuitenkin luku pelästytti minut. Tajusin, etten osaa enää lopettaa itse. Kuitenkin ajattelin olevani vielä "liian lihava anorektikoksi", enkä kehdannut pyytää apua. Ajattelin, että laihdutan vielä n. 4 kiloa ja menen sitten pyytämään apua.
Kukaan ei juurikaan vahtinut syömisiäni, sillä tanssitreenien ja koulun takia olin usein poissa kotoa. Pidin laihtuvasta kehostani ja tunsin itseni entistä pirteämmäksi. Samalla kuitenkin pelkäsin hajottavani sen. Kaloreiden ja liikunnan pakonomainen ajattelu vei enemmän ja enemmän ajastani.
Olin saanut muutamia kommentteja laihtumisestani ja tanssinopettajani oli kysellyt, että syönkö. Vakuuttelin kaiken olevan kunnossa.
Jäin kiinni vähän ennen "tavoitettani", kun tanssinopettajani soitti äidilleni laihtumisestani. Pari kaverianikin tiesi jo asiasta. Terkkari pyysi lääkärin tekemään lähetteen hoitoon. Siinä meni kuitenkin jonkin aikaa ja ehdin laihtua lisää. Tavoitteeni alittui ja asettelin aina vain matalampia tavoitteita.
Lääkäriin päästyäni sain liikuntakiellon, sillä pulssini oli alhaalla. Sain myös sairaslomaa. Painoni kuitenkin vaan tippui, sillä en halunnut syödä enempää, enkä halunnut lihoa. Sain lisää sairaslomaa. Myös äitinikin oli kotona kanssani. (Kaupungissani ei ole osastoa tai päiväosastoa, jonne voisin mennä.)
Olin apaattinen ja minulla oli kylmä koko ajan. Halusin vain kuolla. Lääkäri mietti vakavasti osastolle lähettämistä (toiseen kaupunkiin), mutta antoi minun jäädä kuitenkin kotiin. Sen päivän illalla olin katsomassa tanssituntiani (en saanut tanssia) ja jotenkin siellä tajusin, että haluan parantua, koska haluan tanssia. Tajusin, etten saavuttaisi tällä mitään hyvää. En saisi onnea, en ystäviä, en muuta kuin kuoleman. Päätin, että yritän parantua ja illalla sainkin syötyä melkein ateriasuunnitelmani mukaan. Olisin joutunut osastolle, jos en olisi sinä iltana ruvennut yrittämään.
Nyt on kulunut vähän yli 1½ kk. Olen saanut painoa n. 3kg lisää. Se on todella ahdistavaa, mutta tiedän, että minun on pakko saada, sillä haluan tanssia niin pian kuin mahdollista. Tämä ei ole helppoa ja olen toivonut tuhat kertaa voivani kuolla tai laihduttaa. Olisin luovuttanut ajat sitten ellen haluaisi tanssia

Olen kokenut paljon seksuaalista ahdistelua elämäni aikana, enkä koskaan ole osannut pitää puoliani kunnolla. Joka kerta, kun minulle sanottiin, että miehet ei tykkää luurangoista, halusin huutaa, että sehän tässä on piru vieköön tarkoituksenakin. Nautin siitä, että rintani ovat pienet ja poikamaiset aivan omaksi ilokseni. Vihaan ajatusta siitä, että minulla pitäisi olla muotoja, koska miehet tykkää niistä. Hyi helvetti.

Sairauteni alkoi eron myötä. Jätin poikaystäväni ja pidin itseäni maailman kamalimpana ihmisenä, joka ei ansaitse ruokaa. Siitä se ajatus sitten lähti ja parin vuoden ylä- ja alamäkien aikana laihdutin 20kg. Se oli oma pikku harrastuksen. Jotain mitä minun ei tarvinnut jakaa muiden kanssa. Tekemistä yksinäisyyteen ja siihen, kun ei kestä omia ajatuksiaan yksinollessa.

Sitten tapasin nykyisen poikaystäväni. Elämä on muuttunut kokoajan parempaan päin. Olin silti armottomasti koukussa, koska en suostunut lihomaan, vaikka laihtuminen ei ollut enää päätavoitteeni. Ruoansulatus oli niin hitaalla, että kaikesta lihoi. Lopulta sattumalta sain akupunktiohoitoa väsymykseen ja tämä hoito aktivoi samalla ruoansulatusta. Hetken maha toimi hienosti ja laihduinkin vähän. Kuitenkin hyvin nopeasti maha meni entistä enemmän jumiin, koska en ylläpitänyt sen toimintaa. Parin kerran jälkeen sain alettua syömään useita lämpimiä ruokia päivässä ja vatsa alkoi olemaan normaali. Tästä on muutama kuukausi. Tällä hetkellä painan joka aamu melkein grammalleen saman verran, olin syönyt hampurilaisaterian, suklaata, jäätelöä jne. tai sitten normaalia ruokaa. Ruoansulatus toimii kuin terveellä ihmisellä ja olen ikionnellinen. Haluaisin laihtua, mutta en uskalla enää lähteä leikkiin, kun sain tämän lahjan. BMIni on nykyään 18 ja siedän tämän painon yllättävän hyvin.

Mulla alkoi anoreksia näyttää merkkejä jo pikku-tyttönä, joskus 9veenä aloitin laihduttamisen ja ramppasin vaa'alla. Olin varmaan äidiltä oppinut, hän kun on semmoinen ikuinen-laihduttaja, joka ei kuitenkaan koskaan pääse ylipainostaan. En kuitenkaan koskaan ollut alipainoinen, meillä kotona on aina syöty PALJON rasvaa yms ruuissa, näin jälkeenpäin olen yllättynyt etten koskaan ylipainoinenkaan ollut.
Siinä varhaisteinissä (14v) anoreksia sitten alkoi selvemmin, kun skippailin aterioita ja liikuin himona. En kuitenkaan tiennyt tuolloin mitään ruokien ravintoarvoista/kaloreista joten ajattelin tyylillä "mitä vähemmän ruokaa sen parempi", paino oli kyllä todella alhainen, mutta siitä en ole varma menikö alipainon puolelle. Lopetin laihdutuksen kun aloin seurustelemaan n. 15-16vuotiaana. Tämän jälkeen lihosinkin huimasti, ja tästä alkoi ahmimishäiriö.
Tuli ero, ja muutin omilleni. Tässä välissä oli jojo-laihduttelua, en vieläkään ymmärtänyt ruuasta paljoakaan, välillä ahmimiskausia, välillä nälkiinnyttämiskausia jotka päätyivät aina lopulta ahmimiseen.
Sitten aloin 18vuotiaana taas seurustelemaan, tämän vain 3viikkoa kestäneen yhdessä asumisen aikana lihosin lähes ylipainon rajalle, joka päivä syötiin vain pizzaa/karkkia/yms. Kun suhde loppui, HIMOSIN kaikkea terveellistä ruokaa. Kun vihdoin sain terveellistä ruokaa, huomasin kuinka hyväksi voi olo tulla! Aloin kiinnostumaan enemmän terveellisestä ruuasta, ja yhtäkkiä huomasinkin että samalla kun söin terveellisiä ruokia, myös paino lähti automaattisesti laskemaan. Sitten ajattelin että no voisihan tässä nyt sitten painoakin pudotella hiukan. Niinpä, pari kiloa vain.
En masennuksen takia käynyt koulua tai töissä. Olin siis päivät pitkät yksin kämpilläni, ja käytin lähes kaiken aikani vain terveydestä ja ruuasta lukemiseen. Ortoreksian piirteitä oli selvästi, mitä enemmän ruuasta luin ja niiden kaloripitoisuuksista, sitä enemmän jätin tuotteita pois.
Minulla oli tarkkaa että söin kaksi kertaa päivässä: Aamupalaksi kaurapuuro veteen klo 7:00 ja päivällinen 11:00. Kalorimääriä aloin laskemaan sitä mukaan alaspäin kuin paino laski. Tilanne kärjistyi nopeaa tahtia siihen, että loppujenlopuksi kalorimäärät 300-400kcal päivässä, ja paino vaarallinen alipaino.
Itselläni kesti kauan tajuta ja myöntää itselleni että minulla on anoreksia, en ole koskaan ihannoinut luurankonaisia, ja omissa silmissäni lihosin koko ajan. Hankin vaa'an, joka oli suurimpia virheitäni. Ystävät olivat huolissaan, mutta sain aina heille ja itselleni valehdeltua tähän jonkun järkevän syyn: "Emmä nyt tähän kuole." Oli ehkä yleisin argumenttini.
Eristäydyin, en uskaltanut mennä minnekään koska se pilaisi minun "rytmini". En koskaan nähnyt nälkää, niin hyvin osasin tämän toteuttaa. Kun liikuin jonnekin, pyörtyilin, olin SUPER ärtynyt, sain raivokohtauksia, jne. Kun myönsin itselleni että minulla on anoreksia, tajusin että olin pilannut elämäni. Vihasin kaikkia ihmisiä, koska he saivat olla onnellisia, mutta minun elämäni pyöri vain laihdutuksen ympärillä. KAIKKI mitä ajattelin tai tein liittyi laihduttamiseen. Se oli minun työni, harrastus, ainoa ystävä ja pakkomielle. En tuntenut mitään mielenkiintoa mihinkään muuhun. En osannut enää edes puhua ystävilleni mistään muusta, ja loppujenlopuksi en juurikaan puhunut tai nähnyt muita ihmisiä.
Googletin jatkuvasti merkkejä siitä, että joku olisi ollut laihempi kuin minä tai eläisi pienemmillä kaloreilla kuin minä, että saisin todisteltua itselleni että laihdutukseni olisi ollut vielä turvallista. Aloin vihaamaan ruokaa, en olisi halunnut syödä ollenkaan, mutta tiesin kuolevani jos lopettaisin syömisen kokonaan. Kaksi kertaa jouduttiin ambulanssi soittamaan, koska sydämmeni lähes pysähtyi ja sain vakavia rytmihäiriöitä. Loppu päästä tiesin, että tulisin kuolemaan tähän, koska en enää edes tiennyt että miten pitäisi syödä ja elää, elämässäni ei olisi merkitystä ilman laihduttamista. Ei ollut kyse ulkonäöstä, vaan kontrollin tunteesta. Koko muu elämä oli aivan sekamelskassa mutta laihdutus antoi minulle kontrollintunteen.

Kun ystäväni juhannuksena itkivät hysteerisinä keittiön lattialla ja rukoilivat minua lopettamaan koska hekin näkivät kuinka minä olin jo toinen jalka haudassa, jouduin paniikkiin, ja siitä alkoi taas pizza-karkki-yms-lihotuskuuri. Ahmimishäiriö ja bulimia tässä vain tulivat, mutta lihosin silti 7kg ja ihmiset olivat tyytyväisiä. Sitten totesin vihaavani omaa kroppaani niin paljon, että pitkään bulimian kanssa taistelleena palasin anoreksian pauloihin. Laihduin 10kg, eli pahempaan kuin alkupisteessä.

Sitten löysin vegetarismin. Tässä vaiheessa painoa oli 35kg. Löysin myös joogan, ja yhtäkkiä, alkoi minulla hypomania kausi (kaksisuuntaisen mielialahäiriön "hyper iloinen" kausi). Olin onnellinen ja innostuin taas ruuasta. Paino ei noussut, vaikka söin välillä aika paljonkin. Liikuin niin paljon mania-kauden innoittamana että se mahdollisti enemmänkin syömisen. Nyt kamppailen anoreksian-ortoreksian-ahmimishäiriön kanssa.

Olen aivan pienestä pitäen ollut perfektionisti ja todella kriittinen itseäni kohtaan. Ekalla luokalla opettaja takavarikoi pyyhekumini, koska kumitin harjoitusmonisteet puhki. Asuin äitini kanssa kahdestaan, koska vanhempani erosivat isäni alkoholiongelman vuoksi. Äidilläni oli töissä rankkaa ja hän sairastui niin henkisestiki, kuin fyysisestikkin. Muistan vain kysselleeni, että miksi äiti ei hymyile ja kyysänneeni häntä vessaan konttorituolilla, koska selkänsä takia ei itse voinut. Jouduin kasvamaan hyvin nopeasti ja ottamaan, ehkä normaalia enemmän vastuuta itsestäni. Niin minusta kasvoikin sellainen nuori, joka ulkoapäin näytti hyvin ahkeralta, itsenäiseltä, pärjäävältä ja iloiselta.

Harrastin kilpauintia, jonka aloitin suhteellisen vanhana, koska meillä ei ollut ylimääräistä rahaa. Olen aina viihtynyt vedessä ja kehityinkin nopeasti (jälleen kerran siinäkin aiheessa piti olla paras). En koskaan ollut tyytyväinen, aina pystyin mielestäni parantamaan, vaikka nyt näin vanhempana tajuan, että olisi vain kannattanut nauttia kaikista niistä saavutuksista.

En muista, että minulla olisi koskaan ollut täysin normaali suhde ruokaan. Ennen varsinaisen syömishäiriön puhkeamistakin, välttelin esim. ranskanleipää ja lempiruokaani oli "salaatti". Mummolla reissujen jälkeen tunsin ahdistusta turvonneesta olosta. Aloitin myös ns. mäkkilakon, mikä tosin on pitänyt tähänkin päivään asti.
Yläasteen alussa jätin "herkut" pois. Tunsin olevani parempi ihminen ja urheilija. "Ainakin vaikka olisin tässä huonompi, mä sentään syön oikein", muistan ajatelleeni treeneissä, kun energiat loppuivat ja en jaksanut yhtä hyvin, kuin ennen. Söin tasan kaksi ateriaa päivässä ja vain tiettyjä ruokia. Herkkupäivinä söin pari palaa leipää "liikaa". Laihuuteeni puuttuivat niin valmentajat, kuin terveydenhoitaja, molemmille sanoin, että olen keskustellut toisen kanssa ja homma on hoidossa. Sain rauhassa jatkaa touhujani. Yläasteen lopulla kuitenkin tapahtui jotain mikä käänsi kelkkani hetkellisesti; söin pullaa. Niin tyhmältä, kuin se kuulostaakin. Seuraavana päivänä menin treeneihin, ja oho ups uin uudet enkat, treeneissä! Tajusin, että minun on syötävä enemmän. Tuleva kesä olikin, ehkä onnellisin ja paras tähän mennessä, suomenmestaruuksia ja ihania hetkiä kavereiden kanssa. Ei ajatustakaan sille mitä söin ja mitä se sisälsi, tai mitä se "tekisi minulle".

Lukion alkaessa olin siis ihan suhteellisen terveessä tilassa. Tosin en ollut päässyt siihen lukioon mihin halusin ja koin olevani epäonnistunut. Olkapäähäni tuli rasitusvamma ja jouduin olemaan poissa treeneistä (mitä ei yleensä ikinä tehnyt, vaikka olisin ollut flunssassa, koska oli pakko liikkua) ja korvasin jonkun aikaa lenkkeilemällä puuttuvia treenejä. Lopulta jätin uinnin pois ja lenkkeilyn pois, ja aloin ahmimaan. Erakoiduin kotiin, poistuin korkeintaan kouluun muutamaksi tunniksi. Toisaalta muistan olleeni suhteellisen vapaa, kävin ulkona kavereiden kanssa ja en välittänyt miltä näytin. Lukion lopussa kaikki muuttui, aloitin tosissani treenata, laihduin kesän aikana 65kg -> 55kg, itsekin ihmettelin, koska olin vain syönyt ja liikkunut oikein. Jäin koukkuun siihen tunteeseen. Kun selvisin aamulla uimaan sen 4km, olin onnistunut. Tai kun juoksin ennen alkupalaa 30kg, olin tyytyväinen. Samaan aikaan en syönyt juuri mitään. Seuraavana kesänä painoin 40kg. Lukioni jäi kesken. Suoritin kyllä kirjoitukset yllättävänkin hyvin, mutta osa kursseista jäi uupumaan, mitä suoritan nytten sitten aikuislukioissa. Hakeuduin itse hoitoon, ja kävinkin siellä jonkun aikaa, kunnes koin olevani terve, koska painoni oli noussut. Olisi pitänyt vain jatkaa...

Tänä päivänä olen oppinut oksentamaan, välillä annan periksi itselleni ja syön mitä mieleni on tehnyt jo pitkään, ja lopulta oksennan. Vakuutan itselleni, että voin syödä, siitä ei seuraa mitään pahaa, mutta silti joka kerta joudun kierteeseen. Sitten ryhdistäydyn, eli palaan terveellisen ruan ja ylenpalttisen liikunnan maailmaan, kunnes kyllästyn ja ahmin ja oksennan taas, kuin viimeistä päivää. Asun yksin ja kärsin yksinäisyydestä, mikä ei auta tässä sairaudessa. Itsenäisyydestä ei tässä ole, kuin haittaa. Syömishäiriöklinikalla sanoivat tämän olevan vain "vaihe", osa anoreksiasta parantumista, no toivotaan parasta..

Haluan parantua, olen sitä yrittänytkin muutaman kerran ja hakeutunut apuun. Silti siinäkin epäonnistue. En uskalla luopua syömishäiriöstäni, koska se tarkottaisi sitä, että minun olisi pakko etsiä sen tilalle jotain, enkä tiedä mitä. En halua menettää hallintaa, mutta samalla haluan muutosta.

Jos jotain olen oppinut tässä matkalla, ja mitä jokaisen kannattaisi tehdä, on olla ylpeä jokaisesta tekemästäsi asiasta. Olkoon kuinka pieni, tai keskenjäänyt, koska kuitenkin olet tehnyt jotain! Itse koitan ajatella, että olen kuitenkin kaikesta huolimatta ollut töissä ja elättänyt itseni n.16-vuotiaasta asti ja sain lukiosta hyvät paperit (kunhan saan vaan suoritettua sen loppuun) ja olen ihmisenä kaunis.

onkohan täällä enää ketään vuonna 2022? en löytänyt enää mistään tän vuoden keskusteluja ja tääl on vaan jotain 2015 vuoden? haluaisin kertoa omasta tilanteesta, mutta onko ketään vastailemassa mulle ?

Sun pitää heti hakea apua. Syöt aivan liian vähän. Elämä on tarkoitettu elettäväksi, ei ruoan kanssa kikkailuksi ja itsensä näännyttämiseen. Ajattele sisäelimiäsi, ne tarvitsee ruokaa voidakseen hyvin ja sun velvollisuutesi on pitää niistä huoli. Meitä on maailmassa monenkokoisia ja monenmuotoisia ja kaikki mahtuu joukkoon. Anna elämässä uudelle tilaa, vaikka se pelottaisi. Täytä elämääsi muulla, ettei tilaa jää vääristyneille laihuus- ja ruoka-asioille. Selviytykää!

Mun anoreksia alkoi 8 luokan syksyllä. Aloin kiinnittää huomiota syömiseen, koska halusin muuttaa elämäni ja itseni täydellisiksi. Elin silloin melkein traumaattista vaihetta elämästäni ja ihan kaikki muuttui. En pitänyt peilikuvastani, joten päätin laihduttaa, koska ajattelin että musta tulisi jotenkin tärkeämpi ja ihmiset alkaisi ajattelemaan munkin tunteita. Kaikki eskaloitui aika nopeasti (alle kuukaudessa) en oikeastaan missään vaiheessa ns. terveellisesti laihduttanut vaan siirryin heti ihan liian vähään energia määrään. Syksyllä oli myös liikunta testit ja halusin pärjätä niissä erinomaisesti. Sen takia aloitin kaikkien suositusten mukaisen liikunnan ja aloin pitää huolta etten vaan liikkuisi alle suositusten. En ihan hirveäsyi muista siitä ajasta. Muistan kuitenkin etten alussa uskonut et mulla on ongelmaa. Tein netissä pari kertaa testejä joissa selvitettiin onko mulla syömishäiriötä. Vastaus oli aina ei ja uskoin siks eytei mul oo ongelmaa. Jossain vaiheessa kaikki mun aika alkoi mennä ruuan ajatteluun. Vapaa-ajalla luin keittokirjoja, srlasin netistä reseptejä, tein puhelimen muistiinpanoihin listoja ravintoloiden ruoista kalori kärjestyksessä, katsion kokkaus ohjelmia ja katsoin mukbang videoita. Käytin paljon aikaa myös liikuntaan. Treenasin, kävin lenkeillä ja kävelin kotona huoneessani ympyrää. Menetin lopulta kyvyn rentoutua. Laskin kaloreita ja se tuotti suunnatonta ahdistusta. Syömäni ruoka määrät vsihtelivat. Välillä en syönyt mitään ja välillä söin normaalisti (yleensä mä korvasin sen liikunnalla). Mulle kehittyi sääntö että söisin vain kun muut olettais siyä multa piillottaakseni sairauteni. Alku talvesta tajusin luiltavasti sairastavani anoreksiaa. Päätin asettaa itselleni painotavoitteen, joka mun pitöis saavuttaa tulevaan terkkari käyntiin mennessä. Uskoin että sillon tajuttaisiin mun painon putoamisesta että mikään ei ollut ok. Terkkari käynnillä kuitenkin vaan pantiin painon putoaminen stressin piikkiin ja koska ainoa kotiin menevä asia oli lappu, johon vanhemman piti laittaa allekirjoitus, mun oli helppoa poistaa painoa koskeva kohta. Olin salaa toivonu että mun sairaus paljastuis ja saisin apua. Nyt mun päässä alko taistelu pitäisikö hakea apua tai yrittää itse parantua. Se oli vähän niinkuin joku olisi vedellyt kytkintä ääriasennosta toiseen mun pään sisällä. Kun kytkin oli asennossa yksi halusin parantua ja apua. Taas asennossa kaksi halusin vaan laihtua lisää ja ettei se koskaan loppuisi. Olin tosi ahdistunut ja esim. koulussa en enää jaksanut puhua kavereiden kanssa. Ihmettelen miten kukaan ei huomannut. Vanhemmatkin kyllä tiesi et kävin juoksu lenkeillä yölläkin (oli helmikuu ja jäinen maa). Lopulta uskslsin vihdoin kertoa vanhemmalle mun tilanteesta. Mulle hankittiin apua nopeasti, vaikka se silloin hirveässä ahdistuksessa tuntui ikuisuudelta. Oli ihsn kamalaa kun piti syödä mutta ei ollut mitään suunnitelmaa kuinka paljon ja pelkäsin koko ajan psinon vain räjähtävän käsiin. Parantuminen ei kuitenkaan vielä alkanut ja sairastin vielä koko kevään ja ensi kesän. Mulla on ollut paljon uusiutumisia ja takapakkeja mutts oon nyt parhaimmillani sitten sairauden alun. Mä en ole koskaan ollut bmi mukaan alipainoinen, ollut syömättä useita päiviä, ollut nenämaha letkussa tai itkenyt syödessä. Siitä huolimatta mun anoreksia on vakava sairaus, joka on meinannut vienyt hengenvaaraan itsemurha riskin ja sydämmäen heikkenemisen takia. Syömishäiriöihin liittyy käsittämättömän paljon ahdistusta ja terveys haittoja, vaikka ei olisi sairaalloisesti alipainoinen (tai alipainoinen). Anoreksia on vakava sairaus kaikilla sitä sairastavilla. Suututtaa kun välillä kuulee sairauden vakavuuden arvioimista painon perusteella. Syömishäiriöt on mielen sairauksia, jotka heijastuu vain osin kehoon.