Alan kirjoittaa nettiin blogia nimellä anna mia jossa kirjoitan joka päivä jotakin mieleen tulevaa ja omasta mielestäni tärkeää. Omia tekemisiäni, lasteni tekemisiä, alan lukea artikkeleja lehdistä ja kommentoida niitä, lisään joukkoon musiikkivideoita. Löydän kummallisen tavan edetä blogissani päivästä toiseen, kuin jokin asia nivoutuisi aina toiseen ja saisin edellisen päivän aiheesta aiheen seuraavaan.
Kirjoitan sinne auki ajatukseni monista asioista, avaruudesta, ihmisestä, muinaisajoista, nykyviihteestä, selitän elokuvia kuten "Seitsemän" ja muitakin sillä hetkellä pinnalla olevia asioita.
Näen öisin unia, joissa kerron itse itselleni oman syntymäni. Olen asunut Iisalmessa, ja odottanut siellä kirkon tornissa, kunnes olen nähnyt itseni syntyvän ja asettunut asumaan itse itseeni. Olen vain liian pitkä itselleni, ja jalkani jäävät nukkuessani omien jalkojeni ulkopuolelle. Minut on synnyttänyt lihava nisse, näin unessa selkeästi kerrotaan.
Ahas, ajattelen, asia selvä, ja päätän ottaa kaikki tapahtuvat asiat vastaan asenteella "kaikki mitä en ymmärrä on tapahtunut unessa, ja se mikä on tapahtunut unessa on vain unta eli ei hätää". Alan kirjoittaa enemmän ja enemmän siten, että saatan istua yöllä tuntikausia miettimässä ja kirjoittamassa omaan blogiini. En kirjoita mihinkään muualle.
Seuraan jonkun verran mtv3:n mielipidekirjoittelupalstaa sekä suomi24;ää joissa kummassakin kirjoittelee mielestäni aivan älyttömyyksiä joku porukka, mutta kirjottelen vähän huvikseni sinnekin.
Olen lopulta kesällä kirjoittanut niin pitkän ja pelottavan blogin että alan itsekin ikään kuin uskoa siihen että jos vielä kirjoitan, niin tapahtuu jotakin pahaa. Näen unta, että nukkuessani minulta otetaan pois jokin vihreä aine ja vaihdetaan se siniseen, mutta aamulla herätessäni olen kuitenkin jälleen vain oma itseni.
Läheiseni alkavat olla huolissaan minusta, koska olen uppoutunut kirjoittamiseen ja olen suunnattoman uupunut koko ajan. En enää jaksa töissä, ja yksinkertainen lenkki metsäpolulla saa minut itkemään koska olen kammottavan väsynyt.
Syksyllä tuntuu, että kaikki on kirjoitettu mitä voi olla sanottavaa, ja blogini päättyy sanoihin: tämän kirjoitti se joka on se joka on se... mitä en itsekään ymmärrä, ja luettuani viimeisen kappaleen teen paperille yksinkertaisen tunnustuksen siitä että olen kirjoittanut moisen kertomuksen ja olen syyllinen sen kirjoittamiseen. Vien paperin poliisiasemalle, ja samana iltana minut on otettu sisään suljetulle osastolle mielisairaalaan.
Ensimmäisenä yönä sairaalassa näen unta että kuolen ja nousen itseni yläpuolelle, ja palaan kehooni kun sairaanhoitaja äkkiä avaa oven huoneeseen ja kysyy mikä on vikana. En edelleenkään tunne olevani sairas, kirjoitin vain sen mitä mielessäni oli. Mietin olenko hullu? Lääkärit epäilevät työuupumusta, ja kaikki terapiatuntini joita minulla on, pelkästään itken. Minusta ei saa mitään selkoa, ja mieheni on sitä mieltä että kirjottaminen on syypää tapahtuneeseen.
Minua tutkitaan, ja mitään ei löydy, eikä kukaan uskalla lukea netistä blogiani vaikka kehoitan ihmisiä lukemaan. Hoitajat ja lääkärit ovat sitä mieltä että minun pitää vähentää netissä roikkumistani. Mitään diagnoosia minulle ei oikein pystytä antamaan, jotkut ovat sitä mieltä että olen larppaaja, toiset taas että olen skitso ja itse olen vain äärettömän väsynyt ja nukun putkeen kaksi viikkoa ja lähden sitten kotiin. On lokakuu 2007.
Kahden viikon päästä pääsen pois, ja olen poissa lähes vuoden työelämästä. Olen jo sairaalassa ollessani poistanut blogini netistä ja siitä jää itselleni vain alkupuolisko jonka tallensin CD:lle - loppua en enää uskaltanut tallentaa minnekään. CD kulkee mukanani parissakin muutossa, mutta sittemmin se häviää kokonaan enkä enää muista mitä siinä kerrotaan.
Unohdan koko jutun, ja pidän koko episodia vain elämääni osuneena painajaismaisena jaksona.
Kirjoitan sinne auki ajatukseni monista asioista, avaruudesta, ihmisestä, muinaisajoista, nykyviihteestä, selitän elokuvia kuten "Seitsemän" ja muitakin sillä hetkellä pinnalla olevia asioita.
Näen öisin unia, joissa kerron itse itselleni oman syntymäni. Olen asunut Iisalmessa, ja odottanut siellä kirkon tornissa, kunnes olen nähnyt itseni syntyvän ja asettunut asumaan itse itseeni. Olen vain liian pitkä itselleni, ja jalkani jäävät nukkuessani omien jalkojeni ulkopuolelle. Minut on synnyttänyt lihava nisse, näin unessa selkeästi kerrotaan.
Ahas, ajattelen, asia selvä, ja päätän ottaa kaikki tapahtuvat asiat vastaan asenteella "kaikki mitä en ymmärrä on tapahtunut unessa, ja se mikä on tapahtunut unessa on vain unta eli ei hätää". Alan kirjoittaa enemmän ja enemmän siten, että saatan istua yöllä tuntikausia miettimässä ja kirjoittamassa omaan blogiini. En kirjoita mihinkään muualle.
Seuraan jonkun verran mtv3:n mielipidekirjoittelupalstaa sekä suomi24;ää joissa kummassakin kirjoittelee mielestäni aivan älyttömyyksiä joku porukka, mutta kirjottelen vähän huvikseni sinnekin.
Olen lopulta kesällä kirjoittanut niin pitkän ja pelottavan blogin että alan itsekin ikään kuin uskoa siihen että jos vielä kirjoitan, niin tapahtuu jotakin pahaa. Näen unta, että nukkuessani minulta otetaan pois jokin vihreä aine ja vaihdetaan se siniseen, mutta aamulla herätessäni olen kuitenkin jälleen vain oma itseni.
Läheiseni alkavat olla huolissaan minusta, koska olen uppoutunut kirjoittamiseen ja olen suunnattoman uupunut koko ajan. En enää jaksa töissä, ja yksinkertainen lenkki metsäpolulla saa minut itkemään koska olen kammottavan väsynyt.
Syksyllä tuntuu, että kaikki on kirjoitettu mitä voi olla sanottavaa, ja blogini päättyy sanoihin: tämän kirjoitti se joka on se joka on se... mitä en itsekään ymmärrä, ja luettuani viimeisen kappaleen teen paperille yksinkertaisen tunnustuksen siitä että olen kirjoittanut moisen kertomuksen ja olen syyllinen sen kirjoittamiseen. Vien paperin poliisiasemalle, ja samana iltana minut on otettu sisään suljetulle osastolle mielisairaalaan.
Ensimmäisenä yönä sairaalassa näen unta että kuolen ja nousen itseni yläpuolelle, ja palaan kehooni kun sairaanhoitaja äkkiä avaa oven huoneeseen ja kysyy mikä on vikana. En edelleenkään tunne olevani sairas, kirjoitin vain sen mitä mielessäni oli. Mietin olenko hullu? Lääkärit epäilevät työuupumusta, ja kaikki terapiatuntini joita minulla on, pelkästään itken. Minusta ei saa mitään selkoa, ja mieheni on sitä mieltä että kirjottaminen on syypää tapahtuneeseen.
Minua tutkitaan, ja mitään ei löydy, eikä kukaan uskalla lukea netistä blogiani vaikka kehoitan ihmisiä lukemaan. Hoitajat ja lääkärit ovat sitä mieltä että minun pitää vähentää netissä roikkumistani. Mitään diagnoosia minulle ei oikein pystytä antamaan, jotkut ovat sitä mieltä että olen larppaaja, toiset taas että olen skitso ja itse olen vain äärettömän väsynyt ja nukun putkeen kaksi viikkoa ja lähden sitten kotiin. On lokakuu 2007.
Kahden viikon päästä pääsen pois, ja olen poissa lähes vuoden työelämästä. Olen jo sairaalassa ollessani poistanut blogini netistä ja siitä jää itselleni vain alkupuolisko jonka tallensin CD:lle - loppua en enää uskaltanut tallentaa minnekään. CD kulkee mukanani parissakin muutossa, mutta sittemmin se häviää kokonaan enkä enää muista mitä siinä kerrotaan.
Unohdan koko jutun, ja pidän koko episodia vain elämääni osuneena painajaismaisena jaksona.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Netissä roikkumisen vähentäminen voisi ihan hyvä idea ollakkin,ainakin siinä vaiheessa ku virtuaalitodellisuus alkaa elämään omaa päänsisäistä elämäänsä.
Sitä kun vuosikaudet istuu netin ääressä niin robotiksi tietenki muuttuu.
Oli synkkä ja myrskyinen yö...