Olen parin kuukauden ajan tiiviisti viestitellyt ja soitellut entisen työkaverin kanssa, ja tilaisuuden tullen olemme tavanneet ja viettäneet öitä yhdessä. Olen viihtynyt hänen kanssaan erittäin hyvin ja olenkin alusta asti ollut aivan korviani myöten ihastunut häneen, ellei enemmänkin. Hän vaan on kovin toimelias ja sosiaalinen mies, kun minä taas ehkä enemmän vietän aikaa itsekseni kotona. Ja ehkä osittain tästäkin syystä välillä hän on niin kovasti ollut menossa ettei ole ehtinyt viestitellä samaan tahtiin kuin minä olisin ehtinyt ja halunnutkin. Olen kovin peloissani siitä etten ole se nainen jonka kanssa hän haluaisi elämänsä jakaa, vaikka sitä itse toivoisin kyllä. Eihän tässä toki näin lyhyellä tutustumisella todellisuudessa toista voi tuntea ja yhteen muuttaa ym ym mutta tarkoitan että pidän hänestä niin paljon että haluaisin tutustua häneen vielä enemmän ja aloitta "virallisesti" seurustelun. En edes uskalla ottaa tätä asiaa puheeksi, koska jotenkin vaistoan ettei hän halua sitä tehdä. Pelkään ettei hän ole sellaiseen vielä jostain syystä "valmis". Ehkä häntä pelottaa jokin... en tiedä.
Tänään olen viettänyt varsin tuskallista päivää. Tavallisesti viestittelemme pitkin päivää, niin että päivän aikana viestejä kertyy hyvinkin paljon, riippuen lähinnä miten illalla ehdimme istua koneen ääressä. Mutta tänään en ole häneltä saanut yhtään viestiä. Viimeksi olen häneltä saanut eilen hyvin arkisen viestin johon vastasin, ja jäin vähän niinkuin loppujen lopuksi odottamaan häneltä esim. viestiä jossa hän kysyy miten minun päiväni on mennyt tms. Mutta mitään viestiä en siis ole saanut. Enkä hänellekään ole mitään viestejä laittanut. Nyt sitten tietenkin kärvistelen tuskissani ja pelätessäni että koko homma on nyt ohi. Toitotan itselleni koko ajan että jos hän yhtään ajattelee minua, hän kyllä laittaisi viestin. Tai soittaisi. Tai ihan mitä vaan. Mutta hän on nyt valinnut jotain muuta mikä on mennyt minun edelle. Koitan tätä itselleni toitottaa ja niellä pettymykseni.
Ihastuminen on yhtä h*****tiä. Älkää sortuko siihen :D Olen sitä sorttia joka kerrasta retkahtaa oikein tosissaan, ja kun suhde päättyy, olen taas pitkään aivan yksin kun kukaan ei kertakaikkiaan kiinnosta. Sitten taas jossain napsahtaa ja jalat lähtee alta, niinkuin nyt. Elämä on niin kovin yksinkertaista ja tasaista silloin kun ei ole keneenkään ihastunut. Mutta annas olla kun joku kävelee vastaan ja töppöset heittää kumolleen! Siitä alkaa surut ja murheet. Tutkailen tiiviistii toisen käyttäytymistä ym ja olen huomannut että käyttäydyn sen mukaan miten ajattelen toisen toivovan minun käyttäytyvän, ja jätän sanomatta tai tekemättä asioita joita olisin ehkä itse halunnut sanoa/tehdä. No, tämähän ei tietenkään pitemmän päälle ole tee kenellekään hyvää.
Miksei kaikki voisi olla helpompaa ja yksinkertaisempaa? Miksi minulla ei ole pokkaa sanoa hänelle että minulle tällainen "suhde" ei riitä, vaan haluan joko lopettaa tämän hömppäilyn tai aloittaa suhteen? - Pelkään että saan häneltä pakit. Pitäisikö siis itse antaa hänelle ensin pakit? Siinäpä mietittävää ensi yöksi :)
Kiitos jos jaksoit lukea tämän koko viestin.

Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.