Minulla on kokemusta, mitä oli olla mielisairaalaan joutuneen puoliso -70-luvulla. Mitä tiesin sairaudesta oli niin paljon, kuin että kerran kotikylässäni eräs nainen tuli hulluksi ja vietiin pois, eikä koskaan tuotu takaisin. Sitten puolisoni sairastui. Meillä oli 6-vuotias lapsi. En saanut tukea mistään. Surin loputtomasti ja tuntui siltä, että kuolema olisi ollut parempi vaihtoehto, koska sitä olisi ainakin voinut surra suht. vapaasti, vaikka nykyään ei sallita ylisuremista. Tein kaikkeni ja vähän enemmänkin, että puolisoni tervehtyisi ja tervehtyihän hän. Vielä vähän aikaa sitten puolisoni sisarus moitti minua siitä, että asiasta oli kerrottu heidän "vanhoille" vanhemmilleen. Siihen aikaan vähän yli 50-vuotiaita. Olen saanut tästä oppia paljon, mutta ikuisen trauman.
Mielisairaan omainen
Kokenut
151088
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 15
Vanhimmat
O'ou! Aika karmasevaa luettavaa toi sun juttu. Tosi kurjaa, että olet ton kaiken joutunut käymään läpi. Tarkoitan juuri tuota vielä tuolloin(kin) vallinnutta pimeyttä ja suhtautumista mielenterveydellisiin häiriöihin tai sairauksiin. Tukea ei varmaan tarjottu, puhumattakaan tiedosta. Puolisosi sisarus ei ilmeisesti vieläkään ole pystynyt omaksumaan asiallista tietoa näistä jutuista. Ehkä hän lopulta pelkää asian kohtaamista ja tietoisuutta siitä, että kuka tahansa meistä voi sairastua (niin somaattisesti kuin psyykkisestikin)
On se vaan kumma, että aika sitkeässä on ajattelu, että joku somaattinen sairaus (esim. sydäninfarkti tai aivohalvaus tai luunmurtuma) olisi jotenkin 'kunniallisempi' kuin psyykkinen sairastuminen. Vaikka molemmat voivat aiheuttaa yhtä paljon tuskaa, hätää ja huolta niin potilaalle kuin läheisillekin.
Hienoa, kun olet kaikesta huolimatta jaksanut jatkaa elämääsi! Tsemppiä ja -vihdoin- kaikkea hyvää Sinulle!
Joo, tutultapa kuulosti, kaikki pyöri mielisairaan ympärillä, puoliso syyllistettiin ja lapset unohettiin oman onnensa nojaan.
Sen kauhean syyllistämisen unohdin kertoa, varmaan pahinta koko asiassa. Luulen , että ainakin 90 % pareista on ahdistettu eroon ja siinä tapauksessa sairauden ennuste on erittäin huono. Monta kertaa on tuhottu puoliso ja lapsetkin. Kyllä itsekin vakavasti pohdin eroa, erityisesti siitä syystä, että minä se olin juuriani myöten huono, mutta sitten oma päättelykyky ja järki voitti. Olen lukenut, että syyllistämisteoria alan hoitolaitoksissa on hylätty vasta muutama vuosi sitten.
Niin, pitäis vaatia korvausta henkisistä kärsimyksistä! Mielisairaan perheen elämää vois kyllä verrata aivan ALKOHOLISTIN PERHEESEEN, samanlailla siinä vaurioituu!
Ei kai sua oo joku hullu tappanut, kun oot niin hiljaa?
En kadonut minnekään, mutta minua suretti se, että , kiitos sinullle, en saanut paljonkaan pálautetta asiaan, jonka, luulisi koskevan aika suurta osaa väestöstä, mutta en tiedä, miksi eivät kerro kokemuksistaan. Tervetuloa keskusteluun myös muut, sillä uskon, että on paljon ihmisiä, joita asia on viiltänyt aika läheltä , sekä myös itse asiaan perehtyneet, eli itse "sairastuneet".
Kiva kuulla, että olet kunnossa. Niin tämä porukka on kait tottunut kätkeen tunteensa niin syvälle, että niitä on vaikea kaivaa esiin. Me ollaan niin "VAHVOJA", ollaan tavallaan "sairastuttu" vahvuuteen, että selvittiin jotenkin traumastamme siis pystyttiin elään eteenpäin kaikesta huolimatta.
Lukeeko näitä sivuja ihmiset, jotka ovat toimineet hoitajina, vartijoina (en tiedä olivatko hoitajia) läkäreinä, psykiatreina t.m.s?
Olisi mielenkiintoista nähdä toisenkin puolen kokemuksista, varsinkin heidän, joilla on pitkä kokemus hoitohistoriasta.
Näin jälkeenpäin ajatellen, kauheinta oli kun ns. tervettä vanhempaakin, sairaan suku yritti saada "hullun " kirjoihin. Mitä luulette lapsen mieleen siitä jäävän, minä ainakin pähkäilin mielessäni, että kuinkakohan hullu olenkaan, toisen vanhemman ovat lääkärit todenneet "hulluksi" ja "hullun" suku yrittää todistaa vielä tervettäkin vanhempaa hulluksi! Mikäköhän minä olen varmaan vähintään SEINÄHULLU!
Aloitin keskustelun, koska uskon, että monella on tarvetta päästä pois "hullun kirjoista". Se on pelkkä sattuma, että jompi kumpi puolisoista sairastuu vakavasti psyykkisesti, eli huonoa tuuria. Tuntuu siltä, että olet jotenkin päässyt asiassa etteenpäin. Vaikka minä olen vanha ja puolisoni kautta asiaan perehtynyt, olen niin heikko, että täysin en asiasta pääse eroon. En kuitenkaan halua masentaa, vaan toivon , että tänä päivänä on enemmän asiantuntemusta ja ihmiset uskaltaisivat kääntyä auttajien puoleen. En uskaltanut käyttää termiä asiantuntijoiden, koska en usko hevin avun löytyvän, ainakaan viralliselta mielenterveyspuolelta. Kuulutin juuri muutama päivä sitten, että saisi asiasta näkökulmaa muualtakinpäin, kuin vain meidän tavallisten pulliaisten suunnalta, mutta ei ainakaan vielä kukaan ole täkyyn tarttunut. En halua tyrmätä alan ihmisiä, toki ymmärän, että työ on tosi hankala ja on toteltava ylhäältä tulevia ohjeita, mutta vaikuttaa sitä, kuin ala ei juuri olisi eristynt Marx, Jung ym. ajoista, vaikka muu tieteenala on kehittynyt siitä huomattavasti. Tiedän jostain syystä, että mielenterveystoimistoon pääsee lääkäriksi kaikki, jotka eivät ole muualle kelvanneet, että se siitä.
Uskookohan jotkut vielä Sigmund Freudin ja Jungin oppeihin, toivottavasti ei! Eikö Freud ollut itse jonkin sortin "hullu" paljonkohan pahaa hänenkin oppinsa on aiheuttanut, onkohan joku niillä opeilla parantunut!
Eikö se ole vanha juttu, että mielenterveystyöhön helposti valikoituu sellasia tyyppejä, joilla on omia mustia aukkoja ja siksi hakeutuvat alalle siis hoitaakseen tavallaan itseään!
Tämä aihe ei tunnu moniakaan viehättävän, joten kiitos vastausksestasi. Luultavasti kenelläkään mielisairaanhoitajalla tai psykologilla y.m.s. ei ole internet-yhteyttä, koska ei kuulu mitään.
En tokikaan tuomitse heitäkään, vaikka minulla henk. koht. on vähemmän kauniit muistot. Tosin minäkin olen sairastunut valitettavasti vakavasti. Minut petti yhdistyken psykologi, jolla on teologin koulutus.
Luepa Raimo Mäkelän kirja nimeltä Naamiona terve mieli. Pidä pintasi, ei oppineetkaan aina ole oikeassa!
Opiskelin mielenterveyslaa kymmenisen vuotta sitten, mutta jätin opiskeluni silloin kesken - ja nyt opiskelen yliopisotossa filosofiaa ja lastentarhanopettajaksi.
Ehdin 80- luvun lopulla olla vain muutaman viikon harjoittelussa mielisairaalassa - ja ainakaan meitä harjoittelijoita hoitajat eivät kovin hyvin kohdelleet. Tämä ei tietenkänt tarkoita että hoito ei olisi asianmukaista ja asiantuntevaa.
Mutta nykyisellä elämänkokemuksella ja tietämyksellä ihmettelen sitä miten suuri usko ihmisillä on psykologiaan - joka on tiede...
Olisin edelleen valmis työskentelemään psykiatrisella puolella.
Tuolloin kun olin opiskelemassa mielenterveydenhoitajaksi (en valmistunut, lähdin kesken pois) linjan "valiot" uskoivat Freudiin.
Tällä hetkellä, yliopisto-opiskelijana ja 31 vuotiaana en juuri hetkauta korvaani minkäänlaiselle psykologiselle oppisuunnalle.
Olen samaa mieltä että mielenterveysalalla hakeutuu näitä "musta-aukollisia" ihmisiä - mutta ensisijaista olisi aloittaa muutostyö yhteiskunnasta ja kasvatuskesta.