Turhautunut ratsastukseen

Olipa kerran 7-vuotias tyttö, joka halusi ratsastamaan. Kun hänen isänsä sanoi, että voit käydä kerran kuukaudessa ratsastamassa, tämä hevoshullu innostui. Ehkä vuoden jälkeen hän tajusi, että kaikki muut edistyvät häntä nopeammin. He käyvät kerran viikossa ratsastamassa. Tyttö ei päässyt vakiotunneille ja hän alkoi turhautua. Hän opiskeli kaiken mitä pystyi, valitti vanhemmilleen pari vuotta.
Sen jälkeen hän pääsi vakiotunneille. Hän oli todella innoissaan. Hän päätyi paikkaan, jossa oli nuoria ja liian vaikeita hevosia hänelle. Poni pukitti hänet kerta toisensa jälkeen. Tyttö alkoi pelkäämään laukkaamista. Hänen äitinsä ei suostunut viemään häntä enää tallille, vaikka tyttö sanoi, ettei häntä sattunut pahasti kun ranne murtui. Tyttö itki päivätolkulla ja samalla opiskeli miten ratsastetaan pohkeenväistöä. Noh, siitä kului kolme vuotta ja viimeinkin tyttö pääsi vakiotunneille parempaan paikkaan. Opettaja oli väsynyt ja epäkohtelias. Hänestä tuntui, ettei edistynyt vieläkään. Hän alkoi liikkumaan paljon. Ei auttanut paljoakaan. Tämän tytön koko elämä on hevoset. Hänellä ei ole mitään muuta. Ja tämä tyttö olen minä. Ja vielä kun hyvä kaverini pääsi haastavampaan ryhmään minulla alkaa loppua toivo. Koko lapsuuteni olen yrittänyt opetella ratsastamaan. Jotain olen oppinut, mutta olen niin turhautunut. Koko maailmankaikkeus yrittää työntää minua sinnikkäästi pois hevosten luolta. Sanokaa nyt, pitäisikö lopettaa? Ratsastuksen oppiminen on unelmani. Seitsemän vuotta olen yrittänyt. Ei tästä tule mitään. Toivon nyt muitakin vastauksia kuin "ei älä, ratsastus on ihanaa" Ehkä se on teille, mutta minä en ole päässyt osalliseksi siitä.