Onko totta

No eikös se ole aika luonnollista, että haaveena on tutkimuksen teko kun kerta yliopistolta kysytään.

Mikä se sellainen yliopisto on, joka ei halua tehdä tutkimusta?

Saa ja pitää haaveita olla, mutta resurssit ei aina käytännössä riitä kaikkien haaveiden toteuttamiseen.

Yliopiston haaveena on saada mahdollisimman paljon rahaa yhteiskuntien kassoista. Toimii kuten uskonnollinen herätysliike.

Ilman tutkimusta eläisimme vielä keskiajan tasolla.

Aika usein tutkijoiden tehtävä tutkimuksen ohella on hankkia itse rahoitusta tutkimukselleen. Ei se yliopistomaailma niin toimi että yliopisto omasta pohjattomasta kassastaan maksaa tutkijoiden palkat. Nämä aivopieruavaukset tulevatkin yleensä henkilöiltä jotka asiasta eivät mitään tiedä.

Muistatteko vielä sen tutkimuksen, joka todisti, että kerrostaloasunnoissa on kadun puolella enempi melua kuin pihan puolella.

Tieteentekijöiden tehtävänä on tuottaa tietoa, joka on tietysti myös tuotannontekijä yrityksille. Tiedon hyödyllisyys riippuu paitsi tiedosta itsestään myös yritysten kyvystä hyödyntää sitä. Valitettavasti yritysten kyvyt hyödyntää tieteellistä tietoa ovat tyypillisesti vaatimattomalla tasolla, koska koulutustaso yrityksissä on paljon matalampi kuin yliopistoissa. Yritysten kannattaisi kilpailukykynsä kehittämisen näkökulmasta rekrytoida enemmän tohtoreita, mutta niillä ei ole siihen erityisiä perinteitä, koska tohtorien kokonaismäärä on kasvustaan huolimatta edelleen varsin pieni. Uudet automatisoidut tiedonlouhinnan tekniikat voivat kuitenkin vähitellen muuttaa tieteellisen tiedon hyödyntämisen osalta tilannetta yrityksissä parempaan suuntaan.

Maisterintutkintoon kuuluva tutkielma on vain pintaraapaisu siihen valtavaan tieteellisen tiedon massaan, joka on olemassa. Esimerkiksi tietojenkäsittelytieteiden osalta kansainvälisiäkin tieteellisiä tutkimuksia on olemassa ainakin 10 miljoonaa. Tuo asia kuitenkin kerrotaan korkeakouluopiskelijoille tyypillisesti vasta kun he alkavat tehdä tohtorintutkintojaan. Tohtorintutkinnonkin tarkoitus on substanssin osalta lähinnä vain pätevöityminen valitulla rajallisella aihealueella kansainvälisesti kilpailukykyiselle tasolle.

Käytännön tilanne on se, että professorit ovat ylityöllistettyjä eivätkä ehdi valistaa ns. suurta yleisöä riittävästi tieteen merkityksestä ja tieteenteon alkeisasioista. Perinteisesti tieteen merkitystä on pidetty itsestäänselvänä. Suhteellisen pienen professorikunnan vaikutusvalta ei ole riittänyt vaikuttamaan viimeaikaisiin epä-älyllisesti Suomen aivoihin kohdistuviin leikkaustoimiin. Erityisesti Suomen tapauksessa koulutuksesta leikkaaminen on huonoin mahdollinen strategia myös kilpailukyvyn kehittämisen näkökulmasta.

Yliopistot tuottavat tohtoreita, koska valtio edellyttää niiltä sitä. Tohtorintutkinnon ensisijaisena tarkoituksena on osoittaa pätevyys luotettavan objektiivisen tieteellisen tiedon tuottajana. Perinteinen yhteiskunnallinen työnjako on ollut se, että yliopistot tuottavat mahdollisimman riippumatonta tieteellistä tietoa ja yritykset soveltavat sitä. Muunlainen työnjako on enemmän tai vähemmän keinotekoista sekoilua. Tieteellisen pätevöitymisen kannalta tiedon pelkkä yrityksissä tyypillisesti suoritettava soveltaminen ei tuota mitään lisäarvoa, joten on luonnollista, että tieteentekemisen korkeammille tasoille tähtäävät eivät ole siitä kiinnostuneita kuin ehkä kuriositeettina.

Tieteellisten teorioiden käytännön toimivuuden systemaattinen empiirinen testaus yrityksissä sen sijaan voi tuottaa selvää lisäarvoa, joten siihen kannattaisi pyrkiä. Se kuitenkin edellyttää yhteistyötä yliopistojen ja yritysten välillä, johon Suomessa ei perinteisesti ole ollut erityisen kehittyneitä perinteitä. Koska yliopistot tyypillisesti pyrkivät tuottamaan pitkällä tähtäyksellä hyödyllistä julkista tietoa ja yritykset päinvastoin nopealla tähtäyksellä taloudellista voittoa perustuen mielellään julkisuudeltaan rajattuun tietoon, yhteistyössä on omat hyvin tunnetut haasteensa, joihin törmätään säännöllisesti mm. TEKES-projekteissa.

Kaikenkaikkiaan pitkällä tähtäyksellä tieteeseen ja erityisesti luonnontieteisiin panostaminen on paras mahdollinen investointi yhteiskunnan kokonaishyödyn näkökulmasta. Asia erikseen on tietysti se, että kaikki tutkimus, jota on perinteisesti pyritty brändäämään tieteelliseksi, ei välttämättä ole erityisen korkealaatuista. Erityisesti tämän pätee humanistisiin, pedagogisiin ja muihin pehmeisiin ns. ihmistieteellisiin aloihin. Tämän ja muidenkin syiden vuoksi Suomessakin on jo pitkään arvioitu tieteellistä tasoa mitä systemaattisimmin, joskin arviointitavat ja mittaristot ovat tietysti oma erillinen laaja keskustelunaiheensa.

Esimerkiksi rahoituksen saanti tutkimushankkeelle Suomen Akatemialta edellyttää nykyään menestystä avoimessa kilpailussa, jossa arvioijat tyypillisesti ovat kansainvälisesti tunnustettuja tutkijoita. Rahoituksen saannin edellytyksenä voi myös olla kansainvälinen tutkimusyhteistyö ulkomaisten yliopistojen kanssa. Kaikenkaikkiaan, vakavasti otettavilla tieteenaloilla tutkimus on nykyään Suomessa jo mitä suurimmassa määrin kilpailutettua ja luonteeltaan kansainvälistä yhteistyötä edellyttävää. Tilanne on siis täysin erilainen kuin vielä joskus 80-luvulla, puhumattakaan niistä ajoista jolloin ns. suuret ikäluokat suorittivat yliopistotutkintonsa ja joihin muistikuviin jotkut perustavat näkemyksensä siitä, miten yliopistoissa muka edelleen toimitaan.