Olenko kauhea ja aivan väärässä jos väitän, että ei ole ihmistä joka ei jollain tasolla olisi joskus valehdellut suhteessa toiselle jollain tasolla edes kerran? Oli kyseessä viikon tai vuosien suhteesta. Saa olla aika sinisilmästä porukkaa jos luulee ettei kumppani ois joskus valehdellu. Ei vaan ole jääty kiinni ja aiheesta on valehdeltu taitavasti, oli aihe mikä vain. Jos toisen kanssa on vuooooosia, niin ihanku aina oltais kaikesta 100% rehellisiä.
Jos vastaat anonyyminä ni miks et vois vaan rehellistä vastausta antaa eikä selitellä "en ikinä ole tehnyt niiiin koska kumppanini on maaaailman paras ihanin ja muuta sontaa". Mä en tiedä ainuttakaan suhdetta jossa toinen ei olis koskaan valehdellut.
Jos vastaat anonyyminä ni miks et vois vaan rehellistä vastausta antaa eikä selitellä "en ikinä ole tehnyt niiiin koska kumppanini on maaaailman paras ihanin ja muuta sontaa". Mä en tiedä ainuttakaan suhdetta jossa toinen ei olis koskaan valehdellut.
Vastaukset 24
Vanhimmat
Miksi parisuhteessa pitäisi valehdella taitavasti? Eikö parisuhteen pitäisi kuitenkin perustua sille avoimuudelle, rehellisyydelle ja luottamukselle. Kumppanin ajottaiset valkoiset valheet ovat paljastuneet aina jälkijättöisesti. Vähemmän se totuus loukkaa tunteita, kuin valkoinen valhe, joka saa sen luottamuksenkin rakoilemaan. Tästä olen joutunut kumppanin kanssa juttelemaan muutaman kerran. Itse pyrin kuitenkin olemaan sen luottamuksen arvoinen ja kertomaan kuinka ne asiat ovat. Koko suhteelta menee pohja, jos suhteessa aletaan puolin toisin valehtelemaan, onko silloin edes enää mitään mieltä olla yhdessä?
Olen sanonut vaimolle etten ole maannut kenenkään muun kanssa vaikka olen...kuka sitä nyt myöntäisi toisen kysyessä. Ja kyllä muitakin valkoisia hätävalheita tulee joskus viljeltyä.
Niin öklöttävintä se on, kun sen totuuden puolison tekemisestä saa kuulla sitten jonkun muun suusta:) Se on sitten eri asia antaako anteeksi vai ei.
Suurin osa syrjähypyistä jää aivan varmasti täydelliseen pimeyteen, vaikka kovin moni haluaa toisin uskoa. Ja suurin osa niistä syrjähypyistä, joista kerrotaan tai jää kiinni, annetaan anteeksi. Riippuu tietenkin tapauksesta. Jos puolestaan paljastuu, että kumppani on alvariinsa juossut vieraissa, niin kysehän on seksiriippuvuudesta. Riippuuvuksia on välttämätöntä käsitellä eri kategoriassa. Vrt. ei voi sanoa antaako puolisolle tämän alkoholismin/douppaamisen anteeksi vai ei.
En tiedä valehdelleeni kertaakaan mutta en ole katsonut tarpeelliseksi kaikkia asioita kertoakaan.
Luulen vaimoni tilanteen olevan samanlainen.
Varmasti jokainen on valkoisen valheen kertonut, monesti ihan syystä. Miksi pahoittaa toisen mieltä, jos sen voi sivuuttaa pienellä epätotuudella.
On aivan eri asia puhua tietoisesta ja jatkuvasta epärehellisyydestä kuin siitä, onko joskus valehdellut parisuhteessa ollessaan. Minä ainakin olen jotain joskus, en kyllä nyt muista yhtäkään, joten kovin merkittäviä, jos lainkaan, eivät ole asiat olleet. Naimisissa ollaan oltu parikymmentä vuotta.
Valkoiset valheet voi lopettaa sen jälkeen, kun puolisot lakkaavat kysymästä asioita, joihin eivät kestä kuulla rehellistä vastausta.
Rehellisyys on hyve, mutta silloin kun se loukkaa toista, se ei sitä ole. Omantunnon tuskissa ja rehellisyyden nimissä satuttavan ja loukkaavan totuuden lätkäiseminen toisen kasvoille on itsekästä omasta syyllisestä olosta johtuva. Toinen voi antaa anteeksi, mutta epäilyksen siemen jää ja itää ja tulee pintaan, kalvaa ja näivettää suhteen. Kun tietää tehneensä väärin, on paras käydä syväluotaava keskustelu itsensä kanssa ja yrittää parhaansa olla toistamatta tekoa.
Samaa mieltä. Omaa oloa helpottaakseen ei tarvitse kaataa asioita toisen niskaan.
Se on kumma, että ne omat mokat lakastaan mieluummin maton alle kuin annetaan sille kumppanille mahdollisuus myös päättää siitä haluaako jatkaa suhteessa vai ei. Eikö se itsestäkin tunnu aika pahalle, jos itseään kohtaan käyttäydyttäisiin tuolla tavalla. Meissä jokaisessa varmasti on puutteemme ja teemme jokainen elämässämme virheitä, mutta myös mokat on anteeksiannettavissa tai -pyydettävissä. Eri asia on kuka mitäkin sitten suhteessaan hyväksyy ja antaa anteeksi.
Täydellisen rehellisyyden vaatimus on hallintakeino.
Meillä on oikeus olla epätäydellisiä. Sitä on meistä jokainen. Me teemme virheitä ja vääriä ratkaisuja. Jos me vaadimme, että lähellämme oleva ihminen joutuu kuulemaan rehellisyyden nimissä sellaista, mikä särkee hänet, se ei ole rehellinen ja oikeutettu pyyntö. Se on kohtuuton oman epävarmuutemme vuoksi.
Olen varma, että jokaisessa suhteessa on jotain, mistä osakas ei ole ylpeä ja haluasi lööppeihin, ja puoliso ei anna tilaa sille vaatimuksineen, puoliso ei ole varma omasta egostaan.
Parisuhde ei ole vankila ja elämä eristyssellissä. Parisuhde on yhteinen pyrkimys elää yhdessä ja kasvattaa mahd. lapset yhdessä. Ei enempää eikä vähempää. Siihen parhaimmillaan sisältyy OMA TAHTO. Rakkaus ei ole käskettävissä.
"että jokaisessa suhteessa on jotain, mistä osakas ei ole ylpeä ja haluasi lööppeihin"
Hienosti ilmaistu! Ja vaikka ihminen ei olisikaan varsinaisesti "ylpeä" kaikista tekemisistään, niin lööppeihin ei silti halua. Yksityisasiat on yksityisasioita, vaikka parisuhteessa olisikin.
Nykyiselle kumppanilleni en ole valehdellut mitään. Edelliselle kumppanille valehtelin seksi Kumppanieni määrää ku nuorena tuli touhuttuu aika paljon niin sanoin että ei ollut kuin 5 kumppania.
Kaikki valehtelevat joskus. Paitsi silloin ei tarvitse, kun kumppani ei kysy "vääriä" kysymyksiä ja/tai hyväksyy vastaamatta jättämisen, tai vastauksen "en halua puhua aiheesta/vastata. Kaikesta ei suhteessa tarvitse tai pidäkään puhua.
Juuri noin. Joskus on hassua seurata jonkun parin sanailua. Kysellään puolin ja toisin kysymyksiä, jotka oikein inspiroivat valehtelemaan. Tai tallotaan kysymyksillä oikein pahasti toisen tontille, josta seuraa, ettei toinen halua vastata, ja siitä alkaakin kunnon riita. Missä on ihmisten suhteellisuuden- tilannetaju? Empatia?
Olen valehdellut ja mieskin on valehdellut. Usein vaan nämä valkoisena esitetyt valeet tulee kuitenkin ilmi ja toinen pahoittaa mielensä. kannatan siis rehellisyyttä mutta, en mitään tunteettomuutta ja kylmyyttä joka seuraa kun ei uskalleta enää puhua kaikesta.
Valehtelua kannattaa harjoitella ihan siinä missä muitakin ihmissuhdetaitoja. Sillä valehtelu tosiaan on taito, joka liittyy olennaisesti kaikkiin ihmissuhteisiin, käytännön eri tilanteisiin. Enkä tietenkään tarkoita tällä sitä, että kokoajan pitäisi kaikille suoltaa valheita ihan valehtelun "ilosta". Vaan valehteluun turvaudutaan vain todella tiukan paikan tullen - silloin kun totuus on itselle tai toiselle/toisille erittäin ongelmallinen, tuhoisa, kiusallinen yms.
Kysymys. Mistä asioista voisi valehdella ja missä tilanteessa?
Vaimoni ei ole koskaan tehnyt kysymyksiä sellaisista asioista joissa olisi ollut valehtelemisen tarvetta.
Valehtelun aiheet vaihtelevat laidasta laitaan eri suhteiden mukaan.
Nyrkkisääntönä sanoisin, että sellainen asia, josta ei halua puolisolle kertoa johtaa usein miten valehteluun, jos puoliso kysyy siitä suoran kysymyksen. Valehtelua ei tarvita, jos puoliso ymmärtää omien kysymystensä merkityksen, ja asettaa ne siten, että toisella on jonkinlainen mahdollisuus "perääntyä", tai olla vastaamatta kysymykseen. Tietysti olisi myös tärkeä hyväksyä ympäripyöreä vastaus, eikä ruveta inttämällä inttämään muunlaista vastausta, täydennyksiä ja täydennysten täydennyksiä.
Viestinnästä on sanoja vain 45% josko sitäkään. Siksi olisi tärkeä opetella lukemaan ja tulkitsemaan puolison käytöstä, eleitä, ilmeitä jne. Tätäkin taitoa voi kehittää.
Valehtelin äsken viimeksi. Mies kysyi mitä touhuan ja sanoin lukevani kirjaa netissä, vaikka selailen näitä Suoli24-palstoja.
Miksi valehdella?
On niin paljon helpompaa ja yksinkertaisempaa elää ja toimia tavalla josta ei tarvitse kertoa satuja.
Valheiden muistissapitäminen vie aivan liian paljon tilaa muistkapasiteetissa. Tuo tila on paljon älykkäämpää täyttää oppimalla asioita jotka hyödyttävät itseä, mahdollista kumppania ja yhteiskuntaa.
"On niin paljon helpompaa ja yksinkertaisempaa elää ja toimia tavalla josta ei tarvitse kertoa satuja."
Jos tämä pitäisi paikkansa, ihmiset eivät valehtelisi. Harva valehtelee ihan huvikseen, valehtelun ilosta. Eikö niin? Valehtelu liittyy erittäin oleellisesti vuorovaikutukseen, ja pariskunnan persooniin. Kuten tuossa edellä sanottiin, niin valehteluun harvemmin on mitään tarvetta, jos suhteen osapuolilla on tilaa olla kertomatta eikä kumpainenkaan kysele toiselta "liikaa".
En ole valehdellut mutta olen jättänyt kertomatta asioita joilla ei mielestäni ole merkitystä mihinkään. Varsinkaan kun asiat on tapahtuneet ennen tätä suhdetta. Kertoisin jos kiinnostuisi. En ole joutunut tilanteisiin joista olisi ollut tarvetta valehdella.
Olen valehdellut.
Mm. mieheni on kysynyt, olenko ollut suhteemme aikana (10v joista 5v naimisissa) ihastunut johonkuhun muuhun.
Olen ollut, mutta en ole kertonut siitä miehelleni - enää. Kerran kerroin ja siitä nousi aivan hirveä paskamyrsky. Kyseessä oli siis tavan ihastus, en tehnyt mitään, katselin vain miestä kaukaa ja hymyilin.
Tällaisissa asioissa olen valehdellut. Valehtelen myös, jos mieheni kysyy, onko muut miehet yrittäneet iskeä minua. En näe järkeä aloittaa riitaa asiasta, jolle en voi yhtää mitään (olen töissä alalla, jossa miesten iskuyritykset ovat aika arkipäivää)