-Urasuunnitelmien epäselvyys
-Yksinäisyys eli naisettomuus lähinnä
Olen päälle 30-vuotias ja varsinaista palkkatyöhistoriaa ei ole; hakemuksia on kyllä jätetty. Parikymppisenä ajattelin ja häpesin asiaa enemmän kunnes tajusin että elämäntarinoita on varsin monenlaisia ja omalla kohdallani on ollut monia sosiaalisia ja terveydellisiä vastoinkäymisiä. Suuri ongelma tällä hetkellä on se, että varsinainen unelma puuttuu mitä tulee työhön ja asemaan. Tiedän että pärjäisin esim.lakimiehenä, pappina tai opettajana, mutta yksikään näistä ammateista ei niin hirveästi kiinnosta. Yksi ongelma on että omaan liiankin paljon kiinnostuksen kohteita ja monet niistä pidän ennemmin harrastuksena. Haluaisin kuitenkin jollakin tavalla vaikuttaa positiivisesti ihmisten elämään ja työhön saisi liittyä myös viestintää ja kommunikaatiota.
Monenlaista osaamista on jo tullut hankittua, mutta paperilla pätevöittävä tutkinto puuttuu. Haluaisin uskoa voivani vielä päästä mielekkääseen työhön ilman pitkää yliopistoputkea muuttoineen ja muine ongelmineen, mutta aina välillä epäilen josko se on sittenkään mahdollista. Sairauksien takia olen saanut elää tavallaan turvallisessa omassa kuplassani ja kokeilla useita itselleni huonosti sopivia aloja (tein kyllä parhaani ja yritin rakentaa itselleni ammatti-identiteettiä mutta yhdessäkin tapauksessa opettaja taivutteli lopettamaan koulun) ilman opintotukien laskeskeluja ja äärimmäisintä penninvenytystä, vaikka mielellään olisin vaihtanut nuo vuodet mukavaan paikkaan työelämässä. Pian valmistun toisen asteen opistosta ilman että tutkinto antaisi mitään lainsuojaamaa pätevyyttä ja jos sitten päädyn virastojen pompottamiseksi tai sielua syövään työhön, jonka tekemisessä ei ole taloudellisesti minimieläkkeeseen nähden mitään etua tulee sieltä varmasti myös se viimeinen kipinä tehdä muutos ja viimeinen kohtalokas koulutuksellinen hyppy kohti parempaa elämää.
Olen tehnyt ja hakenut lisäksi monenlaisiin eri vapaaehtoistöihin ja joskus mietin olisinko joten onnellisempi ja itsevarmempi jos eläisin sellaista 'kahdeksasta neljään' elämää vai ainoastaan onnettomampi. Voin ainakin kuvitella että ko.rääkkiä läpikäyvät miehet olisivat hyvin motivoituneita naisten lähestymiseen ja parisuhteen löytämiseen, koska puurtamisen jaksaminen ilman kumppanin lämpöä voisi olla liiallinen naula arkkuun ja oletettavasti myös itseluottamus saa pontta työmarttyyriydestä.
Toinen juttu on sitten se, että kun ei ole koskaan kokenut kumppanin välittämistä niin sitä miettii onko sitä oikeasti jo menetetty tapaus masennuksineen sun muineen vai onko toinen ihminen vain koko ajan ollut se puuttuva palanen, jonka myötä jaksaisi joko kestää epämiellyttävää työtä tai sitten saisi tarvittavan kannustuksen erilaisten uravalintojen tekemiseen. Tuntuu hullulta että puserossa on perusinhimillisiä tunneskaaloja patoutuneena ja säilössä, joita ei välttämättä ikinä pääse kokemaan, tuntemaan ja paljastamaan. Tähän nyt joku voi sanoa että "ei se kumppani pelasta" ja ei siinä mielessä pelastakaan että jaksaahan sitä yksinäistä elämää kituuttaa välttävästi mutta onnellisuuden ja lisätehoa toimintoihin voisi ehkä tuoda.
Elämääni määrittelee jonkinlainen jatkuva orpouden tunne ja näin on ollut n.13-vuotiaasta asti.
-Yksinäisyys eli naisettomuus lähinnä
Olen päälle 30-vuotias ja varsinaista palkkatyöhistoriaa ei ole; hakemuksia on kyllä jätetty. Parikymppisenä ajattelin ja häpesin asiaa enemmän kunnes tajusin että elämäntarinoita on varsin monenlaisia ja omalla kohdallani on ollut monia sosiaalisia ja terveydellisiä vastoinkäymisiä. Suuri ongelma tällä hetkellä on se, että varsinainen unelma puuttuu mitä tulee työhön ja asemaan. Tiedän että pärjäisin esim.lakimiehenä, pappina tai opettajana, mutta yksikään näistä ammateista ei niin hirveästi kiinnosta. Yksi ongelma on että omaan liiankin paljon kiinnostuksen kohteita ja monet niistä pidän ennemmin harrastuksena. Haluaisin kuitenkin jollakin tavalla vaikuttaa positiivisesti ihmisten elämään ja työhön saisi liittyä myös viestintää ja kommunikaatiota.
Monenlaista osaamista on jo tullut hankittua, mutta paperilla pätevöittävä tutkinto puuttuu. Haluaisin uskoa voivani vielä päästä mielekkääseen työhön ilman pitkää yliopistoputkea muuttoineen ja muine ongelmineen, mutta aina välillä epäilen josko se on sittenkään mahdollista. Sairauksien takia olen saanut elää tavallaan turvallisessa omassa kuplassani ja kokeilla useita itselleni huonosti sopivia aloja (tein kyllä parhaani ja yritin rakentaa itselleni ammatti-identiteettiä mutta yhdessäkin tapauksessa opettaja taivutteli lopettamaan koulun) ilman opintotukien laskeskeluja ja äärimmäisintä penninvenytystä, vaikka mielellään olisin vaihtanut nuo vuodet mukavaan paikkaan työelämässä. Pian valmistun toisen asteen opistosta ilman että tutkinto antaisi mitään lainsuojaamaa pätevyyttä ja jos sitten päädyn virastojen pompottamiseksi tai sielua syövään työhön, jonka tekemisessä ei ole taloudellisesti minimieläkkeeseen nähden mitään etua tulee sieltä varmasti myös se viimeinen kipinä tehdä muutos ja viimeinen kohtalokas koulutuksellinen hyppy kohti parempaa elämää.
Olen tehnyt ja hakenut lisäksi monenlaisiin eri vapaaehtoistöihin ja joskus mietin olisinko joten onnellisempi ja itsevarmempi jos eläisin sellaista 'kahdeksasta neljään' elämää vai ainoastaan onnettomampi. Voin ainakin kuvitella että ko.rääkkiä läpikäyvät miehet olisivat hyvin motivoituneita naisten lähestymiseen ja parisuhteen löytämiseen, koska puurtamisen jaksaminen ilman kumppanin lämpöä voisi olla liiallinen naula arkkuun ja oletettavasti myös itseluottamus saa pontta työmarttyyriydestä.
Toinen juttu on sitten se, että kun ei ole koskaan kokenut kumppanin välittämistä niin sitä miettii onko sitä oikeasti jo menetetty tapaus masennuksineen sun muineen vai onko toinen ihminen vain koko ajan ollut se puuttuva palanen, jonka myötä jaksaisi joko kestää epämiellyttävää työtä tai sitten saisi tarvittavan kannustuksen erilaisten uravalintojen tekemiseen. Tuntuu hullulta että puserossa on perusinhimillisiä tunneskaaloja patoutuneena ja säilössä, joita ei välttämättä ikinä pääse kokemaan, tuntemaan ja paljastamaan. Tähän nyt joku voi sanoa että "ei se kumppani pelasta" ja ei siinä mielessä pelastakaan että jaksaahan sitä yksinäistä elämää kituuttaa välttävästi mutta onnellisuuden ja lisätehoa toimintoihin voisi ehkä tuoda.
Elämääni määrittelee jonkinlainen jatkuva orpouden tunne ja näin on ollut n.13-vuotiaasta asti.
Vastaukset 2
Vanhimmat
emme osaa neuvoa mutta voimia äläkä luovuta
Täällä olis nainen vailla elämänkumppania.