Usko ei olekaan perheessäni "jokaisen oma asia"

Et pitänyt ateistista maailmankuvaasi omana asianasi, kun kerran toit sen julki. Odotat silti, että sillä ei saisi olla vaikutusta.

Jos olet suvaitsevainen, annat vanhempasi uskoa mitä uskoo siitä loukkaantumatta. Älä ainakaan riitaa ala haastaa. Osoita teoillasi olevasi yhtä kelpo kuin olet aina ollut.

Väittelyyn on aivan turha lähteä sillä se saattaa tulehduttaa välejä eikä se minun mielestä ole koskaan hyväksi. Minullakin on sukulaisissa myös uskovia ja olen keskusteluissa sanonut kysyttäessä, etten ole löytänyt tarvittavan suurta todistetta Jumalan olemassaoloon. Yleensäkin rakentava avoin keskustelu on aina parempi kuin toisen uskon haastaminen. Jos teet kahdenvälisissä keskusteluissa heidän uskonsa naurunalaiseksi niin se laukaisee puolustusmekanismin ja tilanne lukkiutuu ja saattaa eskaloitua.
Jos haluat että sinua kuunnellaan niin sinunkin pitää kuunnella heitä.

Tuttu tarina. Ei maksa vaivaa selitellä ihmisille, joita loukkaa jo ajatus siitä että et uskokaan samoin. Kyllä ne kyllästyvät kun aina vaihdat puheenaihetta tai puhut jotain muuta.

Tuli mieleeni juttu jossa suomalainen nainen, perheenäiti kertoi, kuinka hän yritti viimeiseen asti kaikin keinoin saada lastaan kirkkoon, kastajaisiin, uskonnollisiin tilaisuuksiin. Lapsi oli jo hyvin pieneä alle kouluikäisenä todennut, että ei usko jumalsatuihin.

Äiti syyllisti lastaan siitä että perhe ei osallitunut kokonaisen erilaisiin uskonnollisiin tilasuuksiin, koska tämä yksi lapsi ei niihin halunnut osallistua. Tämä lapsi odotti vain sitä hetkeä jolloin pääsee eroamaan kirkosta, siis 18 v. syntymäpäiviään. Odotteli tietokoneen äärellä vuorokauden vaihtumista 18-v. synttäreidensä aattona.

Äiti ei ollut antanut lapsensa erota kirkon jäsenyydestä alaikäisenä, jolloin siihen tarvitaan huoltajien hyväksyntä. Ja tämä äiti kehtasi itse tätä tarinaa julkisuuteen kertoa - sitä että ei kunnoittanut lapsensa vakaumusta ja uskonnonvapautta.

Voithan sinä kysyä vanhemmaltasi kokeeko hän sinun erilaisen näkemyksen uhkana.
Saattaahan olla että vanhempasi omista syistään hakee jonkinlaista turvaa esim.uskosta kuoleman jälkeiseen elämään, jälleensyntymiseen tms.

Joillekin voi keski-iässä tulla kuolemanpelkoa, jota uskonnollinen usko voi lievittää. Keskustelin juuri erään tällaisen ihmisen kanssa uskonnoista. Perustelin oman uskonnottomuuteni hänelle ja sen että uskonnosta voi silti ottaa irti sen hyvän mitä siitä on saatavissa.
Ehkä jotkut tarvitsevat tilapäisesti ajatusta kuolemanjälkeisestä elämästä. Tämä ajatus ainakin auttoi tätä henkilöä ja hän aikoi pitää kuitenkin suodattimet päällä erääseen uskonnolliseen menetelmään tutustuessaan.

Pyydä vanhempiasi keskustelemaan kanssasi uskosta ja Jumalasta, ilman uskonnollisia fraaseja, niin aidosti ja omin sanoin kuin osaatte. Kerro, että et tunne Jumalan olemassaoloa ja kysy, tuntevatko he. Kerro olevasi avoin uudelle ymmärrykselle, mutta että tässä vaiheessa et pysty uskomaan. Monella on elämänsä varrella monia erilaisia vaiheita. Varsinkin nuorena on tarve olla 'erilainen'. Hassua vaan, että se 'erilaisuus' on useinkin se koulussa ja mediassa toitotettu trendijuttu, jonka omaksuu suurin osa nuorista, koska suurin osa haluaa olla 'erilaisia'. Harva nuori pystyy ajattelemaan tätäkään asiaa objektiivisesti, koska aikaperspektiiviä puuttuu. Älä silti automaattisesti oleta, että Jumalan kieltäminen on fiksumpaa kuin Jumalaan uskominen vain siksi, että sinua on niin opetettu. Viisas ihminen punnitsee kaiken omin aivoin. Eikä se sinun omaksumasi trendiuskonnottomuus poista Jumalaa olemasta, kuten ei vanhempiewsi uskokaan, oli se miten vahva tai heikko, tee Jumalaa olevaksi, ellei Häntä olisi. Olemme vain pikku muurahaisia, pisaroita meressä. Jumala on meri.

Sun kirjotustyylistä jotenkin vähän kumpuaa sellainen katkeruus: / En tiedä huomaatkohan sitä itse. Ehkä sulla on jotakin anteeksiantamattomuutta sun isää kohtaan? Kaikki järjestyy kyllä! Puhuminen auttaa: )

Kun kyse on läheisistä ihmisistä niin jos ei kummempaa tarvetta ole, voi olla viisaampaa olla ottamatta asiaa sen kummemmin puheeksi. Ihmisillä on eri mielipiteitä joskus on vain hyvä todeta että olemme tästä asiasta eri mieltä, mutta sen ei tarvitse muodostua tämän kummemmaksi kiistakapulaksi välillämme etenkin kun jos puhutaan läheisistä perheenjäsenistä joiden kanssa kuitenkin muuten tulee toimeen jos tämä on ainoita kitkaa aiheuttavia asioita.

Omat vanhempani eivät välttämättä erityisesti innostuneet kun aikoinaan tuli ilmi että olen ateisti, mutta eivät he ole antaneet tuon muodostua ongelmaksi tai kuiluksi välillemme, eikä minulla ole koskaan muutenkaan ollut tarvetta kulkea julistamassa näkemyksiäni jos ei niistä ole erikseen puhe, eikä heilläkään ole koskaan ollut tarve julistaa omia uskomuksia sen kummemmin, kun näkemys on että ne ovat jokaisen henkilökohtaisia asioita ja tämä on myös pitänyt.

Toki aivan alkuvaiheessa asia tuli ilmi, sain kuulla pientä kuittia "pakanuudestani", mutta suhtauduin niihin hyväntahtoisesti huumorilla niistäkään ei tullut mitään sen kummempaa. Asia tuli heillekin aika yllätyksenä, koska minulla ei ole aiheesta tapana erikseen huudella, vaan sekin taisi tulla esiin suoraan aiheesta kysyttäessä.

Se mihin kukin meistä uskoo ei kuitenkaan ole pääasia, vaan millainen ihminen luonteeltaan ja käytökseltään on. Itse voin olla jonkun kanssa täysin samaa mieltä lukemattomista asioista, mutta en voi sietää ihmistä tai halua olla hänen kanssaan tekemisissä aivan muista seikoista johtuen.

Esim. useimmilla ihmisillä uskonto on vain yksi osa heidän persoonaansa ja ihminen voi olla esim. henkisesti ruma ja kusipäinen, oli uskovainen tai uskomaton. Se ei ole ihmistä määrittävä seikka, JOS hän ei itse tee siitä sellaista ja nosta sitä sellaiseen rooliin.

Et maininnut miten pitkään tuota on jatkunut, mutta jos tilanne on melko tuore ainakin itse antaisin heille aikaa omaksua uuden tilanteen ja miettiä sen läpi mielessään, ellei se tosiaan käänny vakavampaan suuntaan.

Kyse voi muutenkin olla vain ajanjaksosta jolloin vanhempasi totuttautuu uuteen todellisuuteen ja voi hyvinkin ajan myötä oppia hyväksymään asia.

Perheessänne on toki voitu sanoa että usko on jokaisen oma asia, mutta käytännön todellisuus on että ihmiset sanovat paljon asioita joita he luulevat tarkoittavansa (mielessään täysin vilpittömästi), mutta sanojen paino ja uskomuksen vapaus koetellaan vasta vastoinkäymisissä jotka näkee vasta todellisessa tilanteessa.

Todellisuus kuitenkin on että puhe on aina halpaa ja asioita on helppo luvata jos ei kuitenkaan tosissaan usko joutuvansa niistä vastaamaan, eikä näitä näe ennalta ja ihmiset toimivat muutenkin vaistojensa ja luulojensa varassa, varsinaisen todellisuuden sijasta

Samahan näkyy osin tuossa omassa maininnassasi:

"Olen myös luullut, ettei ateistisuuteni ole kenellekään perheenjäsenelle yllätys."

Eli elit itse luulossa että sinulle itsestäänselvä asia oli muillekin yhtä itsestäänselvää, mutta ilmeisesti heillä, tai ainakin toisella vanhemmallasi oli aivan toinen kuva sinusta ja paljastus tuli ns. kulman takaa.

Itsestäänselvyys ei ollutkaan itsestäänselvyys. Se voi olla joillekin jonkinasteinen shokki.

Samalla tavoin kuin sinä kuvittelit ateismisi olevan itsestäänselvää vanhempasi oli ilmeisesti samalla tavalla itsentäänselvästi kuvitellut sinut joksikin muuksi ja nyt hän oppi olleensä väärässä ja saattaa käydä läpi mm. ajatuksia mitä minä/me olemme tehneet väärin tms.

Alitajuinen oletus on voinut olla että olisit asiasta samaa mieltä hänen kanssaan vaikka asia toki kahvipöydässä rupatellessa onkin "jokaisen oma asia". Ei kai hän itse uskoisi jos ei kokisi saavansa siitä jotain ja hän varmaan olettaa että sinä näkisit tuntisit asian ja uskon kuten hän.

Jos tilanne lähtee pahenemaan, asia voi olla hyvä ottaa puheeksi. Todennäköisesti takana ei kuitenkaan ole pahantahtoisuus vaan huoli ja rakkaus - miksi tuo läheinen ihminen jonka luulin tuntevani käyttäytyy ja sanoo noin, eikä teekään kuten itse häneltä odotin.

Siinä tapauksessa asiallinen lähestyminen on hyvä alku:

"Muuten, voitaisko puhua tästä asiasta ja olen kiinnittänyt huomiota että sanot ja teet näin ja minulle tulee siitä tällainen olo/vaikutelma, tulkitsinko tämän nyt oikein ja onko tuo tarkoituksellista jne."

Kannattaa pyrkiä tekemään avaus mahdollisimman neutraaliin ja ei syyllistävään sävyyn ettei se aiheuta tarpeetonta puolustusreaktiota, koska kyse voi olla täysin hyvää tarkoittavasta ja jopa tiedostamattomasta reaktioista paljastukseesi ja jos vanhempasi tuntee että käyt hyökkäykseen esim. hänen uskoaan vastaan itse asia voi jäädä jalkoihin ja tilanne huonontua tarkoituksettomasti.

Mutta varmasti itse tunnet vanhempiasi paremmin mikä voisiheidän tapauksessaan voi olla parempi lähestyminen.

Mikä on esim. toisen vanhempasi suhtautuminen asiaan? Onko asiaa mahdollista lähestyä hänen kanssaan/kauttaan jos keskustelu siihen suuntaan on esim. helpompaa?