Olen 34-vuotias nainen, sinkku ja lapseton. Varsinkin jälkimmäistä omasta tahdostani. Päivisin opiskelen ja jäin viikko sitten työttömäksi vakituisesta työstäni -mistä en ole lainkaan surullinen, vaan päinvastoin, nyt vapautunut aika mahdollistaa unelmieni jatko-opiskelupaikan tavoittelun täysillä, on aikaa lukea. Tarkoitus on kuitenkin etsiä osa-aikaista työtä lukujen oheen.
Ongelmani -tai siis kavereideni ongelma, -on se, että sosiaalinen verkkoni on hyvin suppea. Itseäni se ei haittaa, sillä minulle riittää pari kaveria, joita näen 1-4 kertaa viikossa, sekä liuta muita kavereita joita näen silloin tällöin. Olen itsenäinen, elämän kaikilla osa-alueilla. En ole mikään riippakivi jota täytyy työntää elämässä eteenpäin. Ainoa mitä olen vailla, on seura, ja silloinkaan en ole mikään elämää surkutteleva hylkiö vaan iloinen ja positiivinen aikuinen nainen, joka ei tarvi olkapäätä jota vasten itkeä. Toki minä joskus myös itken, kun on aihetta, mutta sanoisinko että elämässäni on kuitenkin suunta ylös- ja eteenpäin. Mutta tämä kuulemma kuormittaa näitä kavereitani, joilla, noh, elämä tuntuu enemmän tai vähemmän olevan ahdistuksen ja motivaation puutteen täyteistä; alkoholia ja rahaa kuuluu turhuuksiin sitä tahtia ettei perässä tahdo pysyä. Kummatkin ystäväni ovat olleet vuosia parisuhteissa, mutta toisen mies matkustaa työkseen paljon ja toisen parisuhde näyttää ainakin näin ulkopuolisen silmin olevan enemmän kaveri- kuin parisuhde. Mielestäni minä olisin kyllä tässä tilanteessa se, jota tämän sosiaalisen tilanteeni kuuluisi ahdistaa, vaikka ihan jo sen vuoksi että parhailla ystävilläni on melko raskaita ongelmia. Mutta minä olen vastuussa omasta enkä niiden elämistä, luulisin että ajatus on sama kaikilla osapuolilla.
En vaadi juuri koskaan mitään, korkeintaan jotain pientä, normaalia auttamista jossain askareessa (ja saan useimmiten kielteisen vastauksen) tapaamisemmekin sujuvat niin että nämä ahdistujat määräävät ajan ja paikan, missä ja milloin. Nyt alkaa vaan kuppi olla täynnä kun en enää jaksaisi tätäkään, ja nyt vielä ovat ottaneet ongelmakseen tämän minun kaverisuhteiden vähäisyyden. En vaan ymmärrä että miksi. Kuinka usein aikuiset sitten tapaavat ystäviään? Onko se sitten niin että jos olet perheetön, sinun on vietettävä aikasi yksin, ystäviä nähdään tyyliin kerran kuussa?
Ongelmani -tai siis kavereideni ongelma, -on se, että sosiaalinen verkkoni on hyvin suppea. Itseäni se ei haittaa, sillä minulle riittää pari kaveria, joita näen 1-4 kertaa viikossa, sekä liuta muita kavereita joita näen silloin tällöin. Olen itsenäinen, elämän kaikilla osa-alueilla. En ole mikään riippakivi jota täytyy työntää elämässä eteenpäin. Ainoa mitä olen vailla, on seura, ja silloinkaan en ole mikään elämää surkutteleva hylkiö vaan iloinen ja positiivinen aikuinen nainen, joka ei tarvi olkapäätä jota vasten itkeä. Toki minä joskus myös itken, kun on aihetta, mutta sanoisinko että elämässäni on kuitenkin suunta ylös- ja eteenpäin. Mutta tämä kuulemma kuormittaa näitä kavereitani, joilla, noh, elämä tuntuu enemmän tai vähemmän olevan ahdistuksen ja motivaation puutteen täyteistä; alkoholia ja rahaa kuuluu turhuuksiin sitä tahtia ettei perässä tahdo pysyä. Kummatkin ystäväni ovat olleet vuosia parisuhteissa, mutta toisen mies matkustaa työkseen paljon ja toisen parisuhde näyttää ainakin näin ulkopuolisen silmin olevan enemmän kaveri- kuin parisuhde. Mielestäni minä olisin kyllä tässä tilanteessa se, jota tämän sosiaalisen tilanteeni kuuluisi ahdistaa, vaikka ihan jo sen vuoksi että parhailla ystävilläni on melko raskaita ongelmia. Mutta minä olen vastuussa omasta enkä niiden elämistä, luulisin että ajatus on sama kaikilla osapuolilla.
En vaadi juuri koskaan mitään, korkeintaan jotain pientä, normaalia auttamista jossain askareessa (ja saan useimmiten kielteisen vastauksen) tapaamisemmekin sujuvat niin että nämä ahdistujat määräävät ajan ja paikan, missä ja milloin. Nyt alkaa vaan kuppi olla täynnä kun en enää jaksaisi tätäkään, ja nyt vielä ovat ottaneet ongelmakseen tämän minun kaverisuhteiden vähäisyyden. En vaan ymmärrä että miksi. Kuinka usein aikuiset sitten tapaavat ystäviään? Onko se sitten niin että jos olet perheetön, sinun on vietettävä aikasi yksin, ystäviä nähdään tyyliin kerran kuussa?
Vastaukset 6
Vanhimmat
Työttömyys tietysti vaikuttaa asiaan.
Jos olisit töissä, niin eipä niitä muita sosiaalisia suhteita niin paljoa tarvi, 1-2 ystävää riittää eikä tarvi nähdä välttämättä edes joka viikko. Itsellä oli sinun ikäisenäsi tuollainen tilanne, hiukan epäsosiaalisena tyyppinä työpaikan sosiaaliset suhteet täytti "lasini", ja en jaksanut seurustella enää iltaisin, lähinnä vain viikonloppuna yhtenä päivänä tein jotain jonkun kaverein kanssa.
Työttömänä ja jos yksin asuu niin kyllä varmaan jos pari päivää menee ettei kenellekään sano sanaakaan, voi alkaa jo tuntumaan pitkältä ajalta.
Riippuu ihmisestä, toinen viihtyy tilanteessa hyvin, toinen ei. Jos ystäväsi ovat niitä jotka ei pärjäisi yksin, henkisesti heikommissa kantimissa, niin heille voi yksinäisyys (ystävänkin) olla kauhistus ja ongelma, koska asioita peilataan yleensä itsensä kautta.
Mutta kyllä työttömänä yksin asuvana varmaan joutuu panostamaan että säilyy sosiaalisia suhteita ja kuvioissa mukana, menemään harrastuksiin, baareihin tms. vaikka ei kiinnostaisikaan. Parisuhteessa olevat naiset yleensä hylkää tiiviimmät ystävättäret, koska pelkäävät vievän miehensä.
Kiitos asiallisesta vastauksesta. Tilanne on siis niin että minä opiskelen (joskaan en sielläkään jaksa/viitsi tutustua ihmisiin), eikä nämä ystävänikään varsinaisesti työelämässä ole. Molemmilla on ongelmansa; en väitä etteikö itsellänikin olisi, mutta en minä niistä muiden ongelmia tee. Kummatkin ovat iästään (30 v. ) huolimatta jääneet jollain tavalla lapsen tasolle, kumpikaan ei ole itsenäinen niin, että olisi saanut otettua täyden vastuun omasta elämästään. Kummallakin mies toimii pääasiallisena elättäjänä esimerkiksi.
Molemmilla tuntuu olevan sellainen asenne ettei minun kannattaisi edes yrittää päästä jatko-opiskelemaan ja muutenkin pitäisi lopettaa haaveilu, suunnittelu ja niiden eteen työn tekeminen, ilmeisesti eivät näe mahdollisena että voisin onnistua -kaipaisin kannustusta, en negatiivista ja lannistavaa asennetta. Pääsin tai en, se ei ole heiltä pois. Ei tässä varmaan ole muuta vaihtoehtoa kuin jättää nämä negatiiviset ja ongelmaiset ystävät omaan arvoonsa ja siirtyä elämässä eteenpäin...
Voit olla oikeassa. Ajattelen itse samaa. Tuntuu kuin kaikki ihmissuhteet ympärillä olisivat ihan tyhjiä. Eivät anna muuta kuin arvostelua ja kritiikkiä.
Luulen, että ihmiset muuttuvat ja menevät elämässä eri suuntiin ja aina kuitenkin jokainen näkee omat ajatuksensa ainoina oikeina ja on vaatimassa muita elämään omien ajatuksiense mukaan.
Ole onnellinen, että sinua ei kuitenkaan pidetä hulluna ja epäonnistuneena kun olet työtön ja olet ilman miestä. Se kun myös olisi täysin mahdollista ns. ystäviltäsi. Heidän mielestään et varmaan osaa hankkia miestä ja työtä. Puuhailusi on varmaan säälittäävää ja suuruudenhullua heidän mielestään. Valitettavasti ympärillä olevat ihmiset usein vain lyttäävät niitä alas jotka yrittävät jotain. Ja vastaavasti jos et yrittäisi mitään niin siitäkin saisit arvostelut ja arviot.
Näin nämä ns. ystävyyssuhteet usein toimivat. Itsekin ajattelen usein, että mitä ihmettä näillä ihmisillä ympärilläni teen. Parempi olisi kokonaan ilman tällaisia ystäviä.
Monesti mietin, että onko näin, että ystävyys on aina tätä ja että olen vain liian herkkä. Ja, että niitä oikeita aitoja ystäviä taitaa olla todella vähän täällä maailmassa. Ihmisiä jotka pystyvät olemaan aidosti ystäviä. Suurin osa on vain tuttavia, joille ehkä ei tulisi niin avata itseään ja kertoa liikaa asioitaan.
Välillä mietin omia virheitäni ihmissuhteissa ja mietin, että onko minussa vikaa paljon myös ja miten muut minut kokevat. Ja tietysti itsekin on tullut tehtyä virheitä, mutta aito ystävyys kai kestää sen, mutta pitäiskö minunkin sitten myös kestää ihan kaikki. Ja kuinka paljon pitää kestää, että on vielä kyseessä ystävä?
On niin paljon kateutta ja vertailua ja kaikenlaista kilpailua ja arvostelua. Juoruamista ja pahan puhumista. Itse tietysti näkee hyvin muiden virheet, mutta ei ehkä omia. Ja ihmiset ovat niin eri tilanteissa elämässään (ajatukset muuttuu ja vaihtuu) ja monet naiset puhuvat mitä ns. sylki suuhun tuo helpommin kuin miehet, jotka usein hiljaisempia ihmissuhteissa ja keskittyvät enemmän käytännön asioihin.
Mietin tilannettasi ja taitaa sinullakin olla lähinnä nyt kuitenkin tuttavia eikä ystäviä. Älä avaudu liikaa heille. Avaudu sen mukaan mikä suhde on kyseessä. Itsekin opettelen tätä asiaa.
Anna toisten elää tavallaan.Kuulostat siltä että vain sinun tyylisi olisi se oikea.Sitäpaitsi ei ne miehet lopun ikäänsä ketään elätä mikään kun ei ole ikuista.
Parisuhteessa eläville ystävyyssuhteet harvoin ovat yhtä merkityksellisiä ja tiiviitä kuin sinkuille. Ehkä siksi ystäväsi kokevat, että vaadit liikaa heidän aikaansa.
Itse olen todennut, että sinkku on sinkun paras ystävä. Ja jos itse on tyyppiä ikisinkku, kannattaa etsiä samanlaisia ystäviä eikä niitä, jotka odottavat ja hakevat parisuhdetta ja sinkkuus on epätyydyttävä tila siinä välissä.
Enkä tarkoita, että parisuhteessa elävät kaverit pitäisi hylätä. Vaan kun on muutama sinkkuystävä, niin silloin puolin ja toisin on helpompaa se ystävyys niihin parisuhteessa eläviinkin. Itselle riittää se vähä, mitä he pystyvät ystävyydelle antamaan ja he taas eivät tunne, että vaatisin liikaa.
Olen työtön. Ystäviä on, kavereitakin. Nykypäivänä ihmiset ei juuri ehdi nähdä, kun ollaan parisuhteessa tai työpäivät uuvuttaa. Olen sen jo sisäistänyt tässä vuosien aikana aika hyvin, yritänkin silloin toimia ja tehdä yksin juttuja. Itse harrastan paljon jonka kautta tuttuja ja kavereita. Tänään olenkin sitten ollut koko päivän yksin kotona. En tunne itseäni syrjäytyneeksi tai yksinäiseksi. Näen kavereita noin kerran viikossa jonkun ja harrastuksessa käyn 2-3x viikko. Ensiviikolla näen pari kaveria tälläviikolla nähnyt vasta yhden. Perheeseeni pidän yhteyttä paljon. Ystävät jotka parisuhteessa näen noin kerran kuussa. Muuten jutellaan facessa tai kirjoitellaan viestejä. Ystävien kanssa jaetaan ihan kaikki, moni ystävä jäänyt (tuomitsee työttömyyteni), mutta moni onkin sitten osoittautunut niiksi todellisiksi ystäviksi. Itse teenkin heidän eteen kaikkeni ja olen se joka joustaa. Kuitenkin työttömänä siihen pystyn. Toki toisinaan elämäni on tylsää eikä minulla ole ns. jakaa mitä olen tehnyt keskusteluissa mitään, koska aika usein se sama tarina. Herään, syön kotona tietokoneella tai näen jonkun, harrastuksen parissa jne. Silti kyllä löydetään aina puheenaiheita ja yhteistä tekemistä.