Kun koemme jonkin asian ensimmäisen kerran, niin se on kaikista samanlaisista kokemuksista yleensä kaikista arvokkain, koska se antaa kaikille tuleville kokemuksille ensimmäisen vertailukohdan. Kuinka ihmiset muistelevatkaan ensirakkautta, ensisuudelmaa tai vaikka ensiaskelmiansa, nämä kokemukset muistetaan parhaiten ja ne ovat kaikista arvokkaimpia muistojamme. Sillä nämä kokemukset ovat ensimmäisiä kaltaisiansa kokemuksia ihmisen elämänkaaressa, seuraavien kokemuksien pitää antaa jotain uutta, jotta ne eivät olisi vain ensimmäisen kokemuksen toistoa. Emme välttämättä halua enää kokea näitä asioita täysin samalla tavalla, sillä mitä luultavimmin ihminen kyllästyy kun joutuu kokemaan asioita täysin samalla tavalla aina vain uudestaan. Usein puhutaan kuinka jonkin ikävän onnettomuuden tai tragedian takia jotkin lapset ovat joutuneet kokemaan jotain pahaa, niin näitä lapsia kutsutaan viattomiksi. Miksi tämä viattomuus sitten mielletään nimenomaan lapsien ominaisuudeksi? Kenties siksi, että nämä lapset kokevat lähes kaikki asiat ensimmäistä kertaa ja kun he sitten jo lapsena joutuvat kokemaan jotain pahaa, niin ihmisten vaistot toivovat, että nämä lapset saisivat ensiksi kokea jotain hyvää ja sitten aikuisina he ovat jo kokeneet peruskokemukset eli ensimmäiset kokemukset kaikesta siitä mikä tulee myöhemmin olemaan vain saman toistoa. Joten kun he ovat lapsena kokeneet kaiken hyvän, niin aikuisena he sitten ovatkin valmiimpia kohtaamaan ikävät ja pahat ensikokemukset. Jos taas viaton lapsi kokeekin ensikokemuksena jotain pahaa, niin silloin lapsi ei kenties enää kykene kokemaan mitään hyvää samalla tavalla kuin jos olisi kokenut aivan aluksi jotain hyvää, koska lapsi ikään kuin kokee kaikista ensimmäiseksi jotain pahaa eikä hyvää. Siten lapselle muodostuu ennakkoasenne tulevaa kohtaan, joka on jonkinlainen pahaan suhtautumisen vastareaktio. Voidaan sitten ajatella, että lapsi vastaa maailmalle pahalla pahaa vastaan, kun taas jos olisi aluksi kokenut hyvää ja vasta sitten kokee pahaa, niin lapsi ei välttämättä vastaisi pahaan pahalla. Vaan ajattelisi, että maailma on antanut minulle jotain hyvääkin, joten tässä pahassa on kyse vain väliaikaisesta, jostain joka ei voi riistä ensimmäistä hyvän kokemusta. Viattomuus on siis jonkinlaista elämän hyvien ja pahojen peruskokemuksien kokemattomuutta. Siispä viattomista lapsista voi tulla pahoja, jos he joutuvat kokemaan pahuutta ensimmäisinä kokemuksinansa, jolloin ihmiset toivovat, että kaikki lapset saisivat kokea onnellisen ja hyvän lapsuuden ja oppia tuntemaan pahuus vasta aikuisina, jolloin paha ei enää voi asettua vallitsevaksi kokemukseksi.
Ensikokemukset ja asiat joista ei ole ensimmäisiä kokemuksia. Voihan olla niinkin, että jotkin kokemukset antavat meille viitteitä siitä, että haluammeko edes saada joistain tietyistä asioista minkäänlaisia kokemuksia. Jos saamme kokemuksia hyvästä, niin ehkäpä vaistomme pyrkivät välttämään pahoja kokemuksia, koska tiedämme, että on olemassa jotain parempaa kuin pahat kokemukset. Jos taas koemme pahoja kokemuksia, niin ajattelemme, että ainakin näitä voimme kokea varmasti, jos emme saa hyviä. Eli miksi edes pyrkiä hyviin kokemuksiin, jos pärjäämme pahoillakin, joita on paljon helpompi saavuttaa?
Voimme havaita, että pahat ensikokemukset aiheuttavat varautuneita ja aggressiivisia vastareaktioita. Toisaalta taas hyvät ensikokemukset antavat meille aihetta positiivisiin vastareaktioihin. Täten pahuutta kokevat ovat siis alttiita ajautua pessimismiin tulevan suhteen, koska eivät osaa ensikokemustensa perusteella osaa odottaa muuta kuin pahaa, kun hyväähän he eivät tunne lainkaan. Kun taas hyvyyttä kokeneet ovat alttiita optimismille, sillä he eivät edes vielä tunne pahaa.
Missä määrin sitten ihmisen hyvyyteen tai pahuuteen vaikuttaa ihmisen peruskokemusten ensikokemuksen laatu? Siis se tosiasia ovatko ensimmäiset peruskokemukset hyviä vai pahoja. Nämä läpi elämän toistuvat peruskokemukset muodostavat jatkuvan toiston, kun opimme perusasiat, niin näiden perusasioiden varaan rakennamme kaiken kehityksemme. Jos sitten aivan perustavanlaatuiset kokemuksemme ovat pahoja, niin luultavasti tällä on vaikutusta kaikkeen siihen mitä niiden päälle rakennetaan.
Kun havainnoimme, että elämä edetessään on yhä enemmän ja enemmän jo koettujen asioiden toistoa, niin voimme havaita, että sitä vähemmän me koemme mitään uusia asioita, siis ensikokemuksia. Tällöin katseemme omaan kokemushistoriaamme aloittaa aina oman historiansa ensikokemuksesta ja sen laadun muistelusta. Kun kokemuksemme alkavat kiertää kehää, niin silloin elämänhalumme ja tahtomme alkaa laantua. Elämämme alkaa kiertyä kokoon. Ensikokemuksesta matkaamme viimeiseen kokemukseemme. Kenties vanhus kokee jo jatkuvan toiston rasittavana, olenhan jo kokenut tämän aiemmin, kenties jo tuhat kertaa. Mitä uutta huominen minulle voisikaan tuoda, ajattelee vanhus ja katsahtaa viattomia lapsia, jotka eivät vielä ole kokeneet elämää rasittavana niin kuin maille menevä vanhus elämänsä loppupuolella. Mitä muuta voikaan tappion kokenut kenraali enää toivoa, kuin omaa kuolemaansa? Kenties elämän lopussa koetaan elämä jonkinlaisena kokonaisuutena, jota eniten määrittävä määre on ensikokemuksemme peruskokemuksista maailmasta. Olisi kuitenkin älytöntä kuvitella, että ensikokemukset tekisivät meistä pahoja tai hyviä, sillä silloinhan vaikuttava syy pahuuteen tai hyvyyteen olisi ulkoinen eikä sisäinen. Voidaan korkeintaan todeta, että huonoihin ja hyviin kokemuksiin voidaan reagoida monella eri tavalla ja se miten se sisäinen siihen reagoi, kertoo jotain siitä sisäisen luonteen laadusta.
Kun sitten ajattelemme usein nykyisin esitettäviä argumentteja, vaikka elämän pidentämisestä tai valintojen rajattomasta vapaudesta. Niin tällainen ajattelu joutuu omituiseen valoon, jos ajattelemme, että kuitenkin elämä on suurimmaksi osaksi saman toistamista ja ensimmäiset kokemukset määrittävät luonteemme laadun ja mitään täyskäännöstä ei tässä suhteessa voida tehdä, nimittäin ensimmäiset kokemukset ovat ikuisesti sellaisia kuin ne olivat. Missä sitten ovat ne suuret valinnat, jos elämämme etenee ensikokemusten määrittämän luonteemme kautta? Täten myöskään elämän pidentäminen ei ole mitenkään erityisen mielekäs pyrkimys, koska se voisi vain pidentää saman kokemusta yli saman kokemisen sietorajojen. Liian pitkä elämä olisi ikään kuin jo pilaantuneen elämän, ei viattoman elämän, ylläpitoa pakolla. Elämä kokonaisuutena ja rajallisena, kuolemamme tekee vain tilaa näille uusille viattomille sieluille, jälkeläisillemme, jotka tulevat kokemaan saman yhä uudestaan ja uudestaan kunnes he vaipuvat ikuiseen uneen, jättäen tietenkin jälkeen viattomia jälkeläisiä, jotka sitten voisivat yhä uudelleen kokea saman taistelun, jotka on jo koettu äärettömät kerrat aikaisemmin. Kuolemamme voi olla jopa toivottava siinä vaiheessa kun jatkuva saman toisto alkaa kyllästyttää uusia kokemuksia metsästävää sieluamme, ja tärkeintähän on tietysti täyttää oma olemassaolonsa tarkoitus, siis tuottaa uusi sukupolvi, joka voi sitten elää oman elämänsä ja sen tarkoituksen, uudestaan samana, mutta täysin ainutkertaisena ja ensimmäistä kertaa subjektiivisesti.
Ensikokemukset ja asiat joista ei ole ensimmäisiä kokemuksia. Voihan olla niinkin, että jotkin kokemukset antavat meille viitteitä siitä, että haluammeko edes saada joistain tietyistä asioista minkäänlaisia kokemuksia. Jos saamme kokemuksia hyvästä, niin ehkäpä vaistomme pyrkivät välttämään pahoja kokemuksia, koska tiedämme, että on olemassa jotain parempaa kuin pahat kokemukset. Jos taas koemme pahoja kokemuksia, niin ajattelemme, että ainakin näitä voimme kokea varmasti, jos emme saa hyviä. Eli miksi edes pyrkiä hyviin kokemuksiin, jos pärjäämme pahoillakin, joita on paljon helpompi saavuttaa?
Voimme havaita, että pahat ensikokemukset aiheuttavat varautuneita ja aggressiivisia vastareaktioita. Toisaalta taas hyvät ensikokemukset antavat meille aihetta positiivisiin vastareaktioihin. Täten pahuutta kokevat ovat siis alttiita ajautua pessimismiin tulevan suhteen, koska eivät osaa ensikokemustensa perusteella osaa odottaa muuta kuin pahaa, kun hyväähän he eivät tunne lainkaan. Kun taas hyvyyttä kokeneet ovat alttiita optimismille, sillä he eivät edes vielä tunne pahaa.
Missä määrin sitten ihmisen hyvyyteen tai pahuuteen vaikuttaa ihmisen peruskokemusten ensikokemuksen laatu? Siis se tosiasia ovatko ensimmäiset peruskokemukset hyviä vai pahoja. Nämä läpi elämän toistuvat peruskokemukset muodostavat jatkuvan toiston, kun opimme perusasiat, niin näiden perusasioiden varaan rakennamme kaiken kehityksemme. Jos sitten aivan perustavanlaatuiset kokemuksemme ovat pahoja, niin luultavasti tällä on vaikutusta kaikkeen siihen mitä niiden päälle rakennetaan.
Kun havainnoimme, että elämä edetessään on yhä enemmän ja enemmän jo koettujen asioiden toistoa, niin voimme havaita, että sitä vähemmän me koemme mitään uusia asioita, siis ensikokemuksia. Tällöin katseemme omaan kokemushistoriaamme aloittaa aina oman historiansa ensikokemuksesta ja sen laadun muistelusta. Kun kokemuksemme alkavat kiertää kehää, niin silloin elämänhalumme ja tahtomme alkaa laantua. Elämämme alkaa kiertyä kokoon. Ensikokemuksesta matkaamme viimeiseen kokemukseemme. Kenties vanhus kokee jo jatkuvan toiston rasittavana, olenhan jo kokenut tämän aiemmin, kenties jo tuhat kertaa. Mitä uutta huominen minulle voisikaan tuoda, ajattelee vanhus ja katsahtaa viattomia lapsia, jotka eivät vielä ole kokeneet elämää rasittavana niin kuin maille menevä vanhus elämänsä loppupuolella. Mitä muuta voikaan tappion kokenut kenraali enää toivoa, kuin omaa kuolemaansa? Kenties elämän lopussa koetaan elämä jonkinlaisena kokonaisuutena, jota eniten määrittävä määre on ensikokemuksemme peruskokemuksista maailmasta. Olisi kuitenkin älytöntä kuvitella, että ensikokemukset tekisivät meistä pahoja tai hyviä, sillä silloinhan vaikuttava syy pahuuteen tai hyvyyteen olisi ulkoinen eikä sisäinen. Voidaan korkeintaan todeta, että huonoihin ja hyviin kokemuksiin voidaan reagoida monella eri tavalla ja se miten se sisäinen siihen reagoi, kertoo jotain siitä sisäisen luonteen laadusta.
Kun sitten ajattelemme usein nykyisin esitettäviä argumentteja, vaikka elämän pidentämisestä tai valintojen rajattomasta vapaudesta. Niin tällainen ajattelu joutuu omituiseen valoon, jos ajattelemme, että kuitenkin elämä on suurimmaksi osaksi saman toistamista ja ensimmäiset kokemukset määrittävät luonteemme laadun ja mitään täyskäännöstä ei tässä suhteessa voida tehdä, nimittäin ensimmäiset kokemukset ovat ikuisesti sellaisia kuin ne olivat. Missä sitten ovat ne suuret valinnat, jos elämämme etenee ensikokemusten määrittämän luonteemme kautta? Täten myöskään elämän pidentäminen ei ole mitenkään erityisen mielekäs pyrkimys, koska se voisi vain pidentää saman kokemusta yli saman kokemisen sietorajojen. Liian pitkä elämä olisi ikään kuin jo pilaantuneen elämän, ei viattoman elämän, ylläpitoa pakolla. Elämä kokonaisuutena ja rajallisena, kuolemamme tekee vain tilaa näille uusille viattomille sieluille, jälkeläisillemme, jotka tulevat kokemaan saman yhä uudestaan ja uudestaan kunnes he vaipuvat ikuiseen uneen, jättäen tietenkin jälkeen viattomia jälkeläisiä, jotka sitten voisivat yhä uudelleen kokea saman taistelun, jotka on jo koettu äärettömät kerrat aikaisemmin. Kuolemamme voi olla jopa toivottava siinä vaiheessa kun jatkuva saman toisto alkaa kyllästyttää uusia kokemuksia metsästävää sieluamme, ja tärkeintähän on tietysti täyttää oma olemassaolonsa tarkoitus, siis tuottaa uusi sukupolvi, joka voi sitten elää oman elämänsä ja sen tarkoituksen, uudestaan samana, mutta täysin ainutkertaisena ja ensimmäistä kertaa subjektiivisesti.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Eli ensikokeilu ja se millaiseen lopputulokseen tietyntyyppisen toimintamallin valitseminen johtaa. Eli jos lapsi saa "pahalla" toiminnalla itselleen enemmän hyötyä/tyydytystä, niin eikö voisi olettaa, että hän valitsee tämän toimintamallin jatkossakin, ellei sitten ulkopuolelta tule rajoittavia tekijöitä ehkäisemään toimintaa.
mutta ulkoistat täydellisesti kaiken sisäisen tuolla tavalla. Joten on aika vaikea ymmärtää tuollaista ajattelua, jossa mitään sisäistä ei ole, muuten kuin jonain rationaalisen valinnan teoriana yms.
sisäinen. Sinä et vain näe sitä.
Sait siis viimeinkin sitä jotain. Onnea.
Vaikka ensi kokemus olisi huono voi kokemukset ja asenteet muuttua kokemuksien karttuessa. Tietenkin oikein paha ensikokemus voi aiheuttaa neuroottisia oireita. Myös myönteiset ensikokemukset ja sen jälkeen tulevat negatiiviset kokemukset voivat tehdä ihmisestä pessimistin. Luonteesta ja ongelmanratkaisukyvystä riippuu myös paljon ihmisen elämään asennoituminen. Kokemuksien karttuessa kasvaa ihmiselle tietoisuus omista kyvyistä, jotka voivat olla myös virheellisiä. Itseluottamus kasvaa hyvien kokemusten karttuessa ja ne antavat suuntaa elämälle. Masennukset ja syövät ovat usein merkki negatiivisista kokemuksista, jolloin elimistö ilmoittaa elämisen olevan turhaa. Pidämme pitkää ikää ja terveyttä arvokkaana asiana, joka tekee elämästä elämisen arvoista. Pitkä ikä on usein hyvän elämän mitta. Pitkää elinikää hyödyntävien asioden perusteella määrittelemme hyvyyden.