Ajattelin vain kertoa tämän siksi, että yleisesti uskottomuus tuomitaan totaalisesti ja aina on ensimmäisenä ero mielessä.. Uskottomuus voi toimia myös eräänlaisena opettajana tai herättäjänä, sellaiset, joille niin on käynyt, tietävät kyllä mistä puhun...?
Minulla ja miehelläni oli ensimmäisen seurustelu vuoden aikana mieheni puolelta uskottomuutta, yksi noin kahden kuukauden mittainen suhde, useita netti suhteita ja exä oli myös ,mukana kuvioissa sekä pari lyhyttä suhdetta ja yhden illan juttua.. Eli todella PASKASTI oli asiat.. Mieheni kieroili ja vedätti mink' kerkesi... Eikä rakkaudesta ollut tietoakaan. No minä urkin kaikki selville pikku hiljaa... Olimme usein lähellä eroa.. Mikä olisi silloin ollut ihan oikein, sillä niinkuin mieheni on jälkeen päin sanonut, hän siihen aikaan vain huvitteli ja nautti tilanteesta, eikä hän rakastanut minua tai ajatellut minua elämänkumppaninaan.. Kuitenkin jollain ihmeen kaupalla sitkuttelimme yhdessä läpi tuon helvetillisen vuoden...
Jossain vaiheessa me siis sitten rakastuimme, oikeasti, toisiimme. En minäkään nimittäin miestäni omana puolisonani tuolloin ajatellut tai häntä rakastanut sillä tavalla... Niin, myöhemmin mieheni ajatusmaailma alkoi pikku hiljaa tehdä muutoksen minua kohtaan.. Ja hän kiintyi minuun, rakastui ja me huomasimme haluavamme viettää elämämme yhdessä. Nyt meillä on pieni tyttö ja viikon päästä sanomme toisillemme "tahdon"... Mieheni ei ole koskaan ollut mikään juntti, ja hänellä on takanaan myös vuosia kestänyt USKOLLINEN suhde. Hän on erittäin fiksu, kiltti, kohtelias, hyvässä työpaikassa ym. ja nyttemmin on myös ollut minulle täysin avoin tusta "välivaiheesta"..kertonut paljon sellaistakin, mitä en ollut tiennyt, enkä olisi koskaan saanut tietää. Minä itse en missään vaiheessa pettänyt.. huvittelin hieman kyllä itsekin.. :)
Luotan mieheeni 100%:sti ja myös hän minuun.
Onko kellään muulla käynyt näin. Haluaisin muutenkin mielipiteitä ja ajatuksia sellaisilta, joilla liitto ei ole uskottomuuteen päättynyt, niitä kuulee harvoin...ONKO NIITÄ muilla?!?
Minulla ja miehelläni oli ensimmäisen seurustelu vuoden aikana mieheni puolelta uskottomuutta, yksi noin kahden kuukauden mittainen suhde, useita netti suhteita ja exä oli myös ,mukana kuvioissa sekä pari lyhyttä suhdetta ja yhden illan juttua.. Eli todella PASKASTI oli asiat.. Mieheni kieroili ja vedätti mink' kerkesi... Eikä rakkaudesta ollut tietoakaan. No minä urkin kaikki selville pikku hiljaa... Olimme usein lähellä eroa.. Mikä olisi silloin ollut ihan oikein, sillä niinkuin mieheni on jälkeen päin sanonut, hän siihen aikaan vain huvitteli ja nautti tilanteesta, eikä hän rakastanut minua tai ajatellut minua elämänkumppaninaan.. Kuitenkin jollain ihmeen kaupalla sitkuttelimme yhdessä läpi tuon helvetillisen vuoden...
Jossain vaiheessa me siis sitten rakastuimme, oikeasti, toisiimme. En minäkään nimittäin miestäni omana puolisonani tuolloin ajatellut tai häntä rakastanut sillä tavalla... Niin, myöhemmin mieheni ajatusmaailma alkoi pikku hiljaa tehdä muutoksen minua kohtaan.. Ja hän kiintyi minuun, rakastui ja me huomasimme haluavamme viettää elämämme yhdessä. Nyt meillä on pieni tyttö ja viikon päästä sanomme toisillemme "tahdon"... Mieheni ei ole koskaan ollut mikään juntti, ja hänellä on takanaan myös vuosia kestänyt USKOLLINEN suhde. Hän on erittäin fiksu, kiltti, kohtelias, hyvässä työpaikassa ym. ja nyttemmin on myös ollut minulle täysin avoin tusta "välivaiheesta"..kertonut paljon sellaistakin, mitä en ollut tiennyt, enkä olisi koskaan saanut tietää. Minä itse en missään vaiheessa pettänyt.. huvittelin hieman kyllä itsekin.. :)
Luotan mieheeni 100%:sti ja myös hän minuun.
Onko kellään muulla käynyt näin. Haluaisin muutenkin mielipiteitä ja ajatuksia sellaisilta, joilla liitto ei ole uskottomuuteen päättynyt, niitä kuulee harvoin...ONKO NIITÄ muilla?!?
Vastaukset 5
Vanhimmat
Me aloimme seurustella 17-vuotiaina, kummankin ensimmäinen vakava suhde. 19-vuotiaina muutettiin yhteen. 22-vuotiaana tuli kriisi. Oltiin puhuttu paljon kihlautumisesta, ja sitä myötä tietenkin siis myös avioliitosta. Sitten alkoi kuitenkin suhde viiletä. Lähinnä tämä tapahtui mieheni puolelta. Hän ei viettänyt kansaani enää niin paljon aikaa kuin ennen, syvälliset keskustelut vähenivät, riidat yleistyivät... Hän saattoi joskus olla todella jäätävä ja ilkeä. Itkin usein itseni uneen kun en jaksanut ymmärtää missä mennään. Mies ei suostunut puhumaan asiasta vaikka kuinka yritin ja anelin. Ainoa mikä suhteesamme jatkui entisellään oli hyvä seksielämä. Henkisellä tasolla tuntui kuolleelta.
Sitten yllättäen suhteeni miespuoliseen kaveriini alkoi lämmetä. Hänkin eli avoliitossa, jossa oli ongelmia (heidän ongelmansa oli kuollut seksielämä). Aloitin suhteen tämän miehen kanssa. Näimme noin kerran kahdessa viikossa; noilla tapaamiskerroilla harrastimme seksiä ja juttelimme. Molemmat saivat siitä kai jotain...tarvitsemaansa tukea jaksaakseen omassa suhteessaan. Koskaan emme aikoneetkaan jättää kumppaneitamme ja ruveta seurustelemaan keskenämme, rakkautta välillämme ei ollut.
Tämä suhde kesti puoli vuotta. Se päättyi omasta aloitteestani, kun omat ongelmani alkoivat kotona avautua. Mies totesi olleensa kohtuuttoman kylmä minua kohtaan. Syyksi hän arveli jonkinlaisen alitajuisen sitoutumiskammon. Olimmehan toistemme ensimmäiset, entä jos jossain muualla olisi jotain parempaa, eikä hän sitä koskaan saa tietää? Tämän keksustelun jälkeen kaikki selkisi. Minä kerroin suhteestani itkien, ja odotin lähtöpasseja yhteisestä kodistamme. Mies suhtautui kuitenkin aivan toisin. Hän sanoi, että hän on itse yhtä syyllinen tuohon suhteeseen kuin minäkin, onhan hän suorastaan työntänyt minua pois viimeisen vuoden ajan. Saimme asiat selvitettyä, ja totesimme molemmat eläneemme jonkinlaista epäilyvaihetta (että voiko se ensimmäinen olla se oikea? pitääkö kokea jotain muutakin?). Miehelläni ei kuitenkaan ollut ollut sivusuhdetta kuten minulla.
Tämän jälkeen olemme eläneet onnellisena ja uskollisina yhdessä. Molemmat ovat varmoja tunteistaan ja suhteesta. Kihlauduimme viime kesäsnä, ja häät ovat edessä vuoden päästä. Ikää on nyt 26-vuotta. Tähän sivusuhteeseeni en ole enää minkäänlaisia välejä tapahtuneen jälkeen pitänyt, se ei olisi oikein miestäni kohtaan. Vuosi sitten näimme häntä mieheni kanssa sattumalta baarissa, ja hän näytti jatkavan samaa rataa kuin ennenkin. Avovaimoa ei näkynyt, sen sijaan hän suuteli tanssilattialla intohimoisesti naispuolista työtoveriaan...
Et ansaitse miestäsi.
Edellisellä kirjoittajalla petos oli suhteen alussa, sinulla jo noin pitkällä. Hieno mies sinulla on, ehkä hiukan typerä kun antoi anteeksi ja otti vielä muka syytä Sinun tempauksestasi, mutta et ansaitse häntä. Toivottavasti sallit hänelle myös puolenvuoden vierailut.
"pitääkö kokea jotain muutakin?"
Niin, sinä päätit kokeilla. Miehesi ei.
Seuraavan kerran, kun hän on vihainen sinä päätät taas kokeilla jotain muuta. "sää olit taas tosi kylmä ja sanoit ilkeesi, sun syys".
Kerroin tarinani, en pyytänyt mielipiteitä.
Sinä et ole mikään Jumala, joka voi tuomita muita ja kertoa mitä he ansaitsevat tai ovat ansaitsematta.
Seuraavan kerran, kun hän on vihainen sinä päätät taas kokeilla jotain muuta. "sää olit taas tosi kylmä ja sanoit ilkeesi, sun syys". - Mistään yhdestä riidastahan tässä ei ollut kyse. Ei mistään normaalista suuttumisesta, vaan vuoden mittaisesta totaalisesta jääkaudesta. Ja minä opin virheestäni, ei se todellakaan ollut mikään ratksisu asiaan. Enkä ihan varmasti sitä uudestaan tee. Mies kokee itse olleensa ihan yhtä uskoton, vaan eri tavalla (uskottomuutta on niin monenlaista, ei kaikki ole sitä seksiä). Mutta turha tätä on sinulle selitellä, ei tämä sinulle kuulu sitten niin yhtään. Katkera kun olet. Kenties itse petetty ja jätetty?
Minusta tarinasi oli hieno ja opettavainen kaikin puolin. Tämähän on kuitenkin vain elämää...Tällaisia selviytymistarinoita on ilo lukea.
Tsemppiä sinulle ja miehellesi jatkossa!
Kiitos. En todellakaan ole ylpeä siitä, mitä tuon vuoden aikana tapahtui. En olisi aiemmin millään voinut uskoa että meistä kummastakaan löytyisi niin pimeitä puolia. On vaikea jälkeenpäin edes muistaa tai ymmärtää, mikä sai minut toimimaan kaikkea arvostamaani ja uskomaani vastaan. Mutta niin vaan kävi. Ehkä emme rakastaneet toisiamme enää siinä vaiheessa, eikä tahdonvoimaa ei ollut tarpeeksi. Rakkaus kuitenkin palasi, ja sen myötä toisen kunnioitus ja uskollisuus. Päätimme oppia virheistämme ja lupasimme olla niitä enää toistamatta. Uskon vahvasti, että vielä rakkauttakin suurempi voima on tahdonvoima. Suhdetta täytyy tahtoa, ja kovasti, vaikkei aina olisi mukavaa. Kun astumme avioon, perustuu liittomme paitsi rakkauteen, myös siihen sanaan "Tahdon". Se on meille lupaus siitä, että jos joskus uudelleen kadotamme rakkauden, tai se hiipuu, on tahdonvoima silloin se liittoa kannatteleva voima. Emme enää sulje toisiamme itsemme ulkopuolelle ja luovuta, vaan taistelemme yhdessä että pysyisimme yhdessä.
Uskottomuus on monipiippuinen juttu. Se on aina väärin ja jättää aina ikäviä arpia. Jotkut voivat jatkaa suhdetta sen jälkeen, toiset eivät. Tämä riippuu aina ihmisestä, sekä pettämistilanteesta ja sen syistä. Teidän suhteenne alkoi sillä, mutta sitten suhteenne muuttui täysin. Uskon että sinun tilanteessasi harva jatkaa suhdetta ja että harvan suhde jatkuu uskollisena ja onnellisena, mutta varmasti muitakin pariskuntia löytyy. Oma tapaukseni on tosiaan hieman erilainen kun tämä tapahtui lähes 5 vuoden jälkeen, mutta tahdoinpa vaan kertoa esimerkin siitä, että jotkut suhteet tässäkin tapauksessa voivat jatkua...ja jatkua uskollisina ja onnellisina.
Hyvää jatkoa teillekkin!:)