oletteko tyytyväisiä eroon

Kaduttamaan en ole jäänyt, mutta on harmittanut, jos itse olisi toivonut suhteen onnistuvan. Joskus on vain parempi tunnustaa itselleen tosiasiat ja erota.

Jatkaa ei olisi voitu, mutta edelleen 2 v eron jälkeen ahdistaa, että miksi minulle kävi näin, miksi me emme onnistuneet..Rakastin kovin ja yhä rakastan.

Erottiin sovinnossa ja yhteistuumin. Ei jäänyt mitään hampaankoloon mitään eikä minkäänlaista katkeruutta kummankaan puolelta ole. Lapset on vuoroviikoin molemmilla, molemmat on mukana lasten koulujutuissa ja harrastuksissa.
Miksi tapella kun asiat voi sopia asiallisestikin.

Itselläni jo muutama vuos erostamme ja olen jopa helpottunut ja tyytyväinen nykyiseen elämääni.
Erohan tuli vähän rumalla tavalla kun jouduin haistelemaan, maistelemaan ja kyselemään kun suhteemme ei oikein toiminut. (ei pettämistä, sivusuhteita ja seksiäkin oli loppuun asti....)
Se oli vähän pidempi aikainen ja lapsiakin oli mutta yritin korjata ja kysellä mutta vain huutoa sain vastaukseksi ja siksi niin rumaa....
Olihan nämä lapsetkin ja miten hoidamme nämä mutta vastausta en saanut.
Sen neuvon sain ulkopuolisilta ettei lääkkeeksi ota alkoholia mutta naisia oli kyllä enemmän laastarina kuin monilla koko elämänsä aikana ja kaikki nämä tiesivät missä mennään....
Katkera en ollut kun se tuhoaa minut ja olen varmasti lasten suhteen enemmän vanhempi ja heidän elämässään kuin jos olisin vielä tuossa suhteessa.

Nyt hyvin pyyhkii ja tyytyväinen olen elämääni ja eroon ja sitä en haikaile vaikka tälle palstalle eksyinkin....tietty toivois nykyään tapaavani uuden ja puhtaalta pöydältä.....

Tietysti kukaan ei toivo eroavansa, mutta olen kuitenkin tyytyväinen ja helpottunut että erosimme exän kanssa. Suhteen haasteita oli yritetty korjata kauan ja erokin oli ollut mielessä pitkään, joten mikään yllätys ero ei ollut. Olo on helpottunut, vaikka ero sinällään ei varmasti koskaan ole helppo.

Ei ole hetkeäkään kaduttanut. Olisi pitänyt lähteä vain aiemmin. Liki 20v niin oudossa suhteesss. Ero kävi monesti mielessä, mutta ei olut rohkeutta ottaa puheeksi. Me emme muutenkaan koskaan keskustelleet mistään. En silloin nuorena oikein edes osannut. Mies oli täysin erakko, suurin osa ystävistäni ja sukulaisistani ei häntä koskaan tavannut. Me elimme täysin erillistä elämää, vaikka samassa osoitteesa asuttiin. Mikään ei kaduta tai harmita, eikä katkeroita. No lapsia varmaan olisi erilaisen miehen kanssa.

Kadun enemmän kuin mitään. Jos voisin, tekisin kaiken toisin. Minä olin löytänyt toisen puoliskoni, ihmisen, jota rakastan enemmän kuin mitään tai ketään. Olimme 10 vuotta yhdessä, tähän mahtui hyviä ja huonoja aikoja. Jaksoimme yhdessä aina vaan, koska tahto ei loppunut yhtäaikaa. Lopulta minä halusin erota, petin enkä kestänyt syyllisyyttä. Yhä silti rakastan ja toivon hänelle kaikkea parasta. Erosimme jo aiemmin, mutta hän muutti pois nelisen kuukautta sitten. Vaikeaa nousta ylös aamuisin, ja vaikeaa myös nukkua. Toivon, että kuolen.

En olisi halunnut erota mutta oli pakko kun toinen petti eikä enää kunnioittanut mitenkään. En saanut koskaan mitään anteeksipyyntöä. Näistä lähtökohdista ei ollut mahdollista jatkaa. Olisi pitänyt erota jo aikaisemmin. Harmittaa vain että hukkasin parhaimmat vuoteni hänen kanssaan. Ero harmittaa myös paljon, miksi juuri minulle kävi näin, mutta monihan nykyisin eroaa.

Sekä että. Tokihan sitä aina toivoisi, että suhde jonka eteen on tehnyt nii paljon töitä ois pysyvä ja onnellinen, mut elämä ei aina mee niin.

Omalta osaltani oon tyytyväinen. Monta vuotta mietin tätä, pohdin vaihtoehdot ja mahdollisuudet ja tulin tulokseen et ainut keino miten voisin löytää onnen on lähtemällä. Niin karua kun se onkin. En kyenny enää uskomaan että muutos ois mahollista. Oltiin lähes 11 vuotta yhdessä ja saatu lapsi yhdessä. Annoin monta, monta mahollisuutta vuosien mittaan muutokseen ja sitä ei tapahtunu. Ehkei sellaseen ollu ees tarvetta, vaan oli hyväksyttävä meidän väliset erot ja se miten se vaikuttaa meidän suhteeseen. Hyväksyin ne erot, mut totesin et en oo onnellinen niin. Enkä usko että eksäkään olisi ollut, joskin hän itse niin sanoo. Ite oon painolastista vapaa siltä saralta. Pystyn hengittämään vapaammin.

Reilu 20 vuotta yhteistä, todella läheistä elämää takana ja mies 2016 loppuvuodesta alkoi vihjailemaan, ettei enää kannata yhteistä elämää jatkaa, parempi olisi erota, hänen rakkautensa oli loppunut. Viimeisestä päätöksestään ilmoitti uudenvuoden aattona.
Hirveästi kaduttaa se, etten viimeisen parin vuoden aikana (jonka ajan hän kuulemma oli miettinyt yhdessä oloa ja miettinyt eroamista) "pakottanut" häntä keskustelemaan mieltä painavista asioista ja meidän suhteestamme. Huomattuani hänen vaikean olon, yritin kysellä mikä on, mutta vastauksena tuli aina esim. työasiat, väsymys, ei tässä mitään, älä ole niin huolissasi, ei ole mitään hätää!!!

Kyllähän suhteet väljähtyvät ajan saatossa, jos niistä ei pidetä huolta. Ja tähän tarvitaan molempia, ehkä emme jaksaneet panostaa suhteeseen enää tarpeeksi, mutta silti mielestäni asioista keskustelu olisi saattanut auttaa.
Nyt kun melkein 3 kk hänen lähdöstään on kulunut, pystyy hän keskustelemaan kanssani ja on hyvin yllättynyt ja pahoillaan kun näkee, miten surullinen olen. Kuvitteli, että olen jo selvinnyt. En todellakaan ole. Sanoo, ettei enää rakasta minua mutta välittää kuitenkin vielä.
Edelleen jatkamme jonkinlaista yhteistä eloa, koska meillä 13 vuotias tytär. Yhteistä harrastustakaan emme ole jättäneet. En tiedä, onko se asioiden pitkittämistä, jos jatkamme tapailua, mutta olemme puhuneet, kuinka tämä helpottaa ainakin minun oloani. Se rakastamani ihminen ei vielä ole lopullisesti kadonnut elämästäni. En pysty lopettamaan näin pitkää suhdetta yhtäkkiä, eikä hänkään kaikkea yhteistä halua jättää. Läheisyyttäkin löytyy...

Olen ilmoittautunut eroseminaariin, jota kovin on kehuttu ja odotukset ovat korkealla. Paljon olen myös kohtalotovereiden kanssa keskustellut, niitä löytyykin yllättävän paljon.

Olen yhä katkera erostani. En siksi että kaipaisin sitä manipuloivaa narsistia sekuntiakaan.
Mutta nykylakien mukaan suomessa saa lähivanhempi pilata yhteisten lastemme elämän teoillaan. Ja naisestahan tehdään aina lähivanhempi sosiaalitoimen päätöksellä!
Vaikka lapsi tarvitsisi ammattiapua, sitä ei saa koska äiti kieltää avun. Sitten kun lapsi on tarpeeksi vanha hänen pitää itse pyytää apua. Turha toivo

Olen, ihana vapaus!

Tyhmiähän te ootte ku edes ajattelette eroja!!! lapset menettävät isän osittain ja sekös hyvä asia?? Ja jos vielä poikia niin tarvitsevat isän mallia!!! moni ero on aivan tosi turha !! Naiset haluu vain bilettää, lapsia ei ajatella!

Meillä tuli avoero 10 vuoden jälkeen. Yksi lapsi molempien keskipisteenä. Kommunikointi meillä meni umpikujaan jo vuosia sitten. Itseä ärsyttää ek-naisen läsnäolo ihan suunnattomasti vaikka suhteen aikana yritinkin kaikkeni jotta oltaisiin saatu suhde toimimaan. Lopullisen päätöksen erosta teki exä. Vaikka olin eron hetkellä järkyttynyt olen nyt äärimmäisen tyytyväinen tilanteeseen. En missään tapauksessa, ikimain, koskaan haluaisi palata takaisin yhteen. Lapsenhoito järjestettiin vuoroviikoin hoidettavaksi ja se toimiiki erittäin hyvin. Kaikista eniten erossa kumpaakin pelotti lapsen hyvinvointi, mutta nyt näyttää että kaikki on sen asian osalta onnistunut menemään hyvin, varmasti paremmin kuin että oltaisiin oltu yhdessä. En kadu mitään, vaan pikemminkin olen onnellinen että tuollainen ihana lapsi tuli elämään. Vaikken eksäni olemusta jaksakkaan en häntä vihaa tai ole katkera mistään. Toivon hänelle vaan onnea ja rakkautta jatkossa. Itse en tiedä löydänkö rakkautta enää, mutta en siitä niin huolissani olekkaan, onni tulee niille ketkä sen ansaitsee, uskon.