Ystäväni Ivan Demidov kertoi minulle metsästyksestä. Tarkemmin sanottuna, hän alkoi kertoa: Rehellisesti sanoen en antanut hänen lopettaa, koska tunsin katkeran palan kurkussani ja jokin hirvittävä voima sulki – imperatiivisesti ja omavaltaisesti - mahdollisuuden jatkaa kerronnan kuuntelemista. Ivan pääsi juuri siihen episodiin, kun nuori poliitikkoseurue Omskista lähti lumikiitäjillä metsikköön valittuaan kohteekseen vuoden vanhan karhun. Kantelun karhusta tekivät paikalliset asukkaat, jotka aavistavat aina tarkkaan missä mennään. He soittivat piirikeskukseen ja ilmoittivat huomaavaisesti: karhu, yksivuotias, vallan sopiva:
Kun lumikiitäjät saapuivat metsäaukeamalle, karhu istui kannolla ja ajatteli. Se asetti pitkän ojennetun – jossain mielessä siron – kuononsa käpälälle. Väliltä tuntui, että hän puhuu kännykkään. Puolustaen metsästystä Ivan yritti saada minut vakuuttuneeksi siitä, että omskilaiset pitivät karhua kilpailijana, so. itselleen vertaisena, koska he olivat mustasukkaisia hevosten, puolukan, karhun häätäneen karhuemon, kannon ja kännykän takia: "Ymmärräthän nyt", Ivan vaati, "että he ovat samanlaisia kuin hän ja he kunnioittivat häntä, jota he ampuivat:"
Alkuun tulin miettineeksi, että olisi ehkä hyvä, jos puolestaan he, jahtimiehet, istuisivat kannolla ja heidän tykönsä saapuisi nuori karhuseurue lumikiitäjillä: Mutta sitten luovuin ajatuksesta: Metsästäjiä tuli samoin sääli. Kuvittelin itsekseni kuinka venäläiset kansallismetsästäjät istuvat alakuloisina kannolla ja heihin tähtäisivät – kylmäverisesti ja säälimättömästi – venäläiset uuskarhut: En ilmiselvästi tykännyt näkymästä. Ihmisiä ei myöskään kelpaa jahdata.
Näen omituisia unia. Viimesimmässä niistä näin territorion, jota halkaisi vesitie Donin yläjuoksua muistuttavana harmaana ja sumeana jokena. Kuljin jokea pitkin rauhoitetulle vyöhykkeelle. Tuli jotenkin itsestään selväksi, että alue on tarkoitettu varta vasten eläinten siirtoon napaseutuvyöhykkeeltä. Mutta siellä, napaseutuvyöhykkeen takana, oli paljon maata, kun taas täällä – vähän. Tästä syystä eläimet olivat sullotussa tilassa, kylki kylkeä vasten, he kärsivät ahtaudesta. Ohittaessani paikkoja näin ympärilläni kuhisevaa elämää. Siinä ohessa toiset eläimet hotkivat ahnaasti toisia. Rauhoitetun alueen jokaisella neliödesimetrillä istui jokin petoeläin ja iski leukaluunsa viereisen uhrin harmaaseen turkkiin. Näin selvästi halkeavan nahan narskeen, tapettavan kirkunan, punaisen veren virrat, ruskean liemen, joka luikerteli nytkähtelevien kehojen alta, voittajien maiskuttelun. Tila oli elävä ja nieli ympärillä kaiken. Vihreällä kummulla huomasin muiden eläinten keskuudessa eläimiä, joita ei ole olemassa. Pystyin yksityiskohtaisimmin erottamaan "metsäkarjujen tapaisia". Heillä oli pitkät kuonot, joiden raateluhampaat nousivat koko alalleukaa pitkin ja taipuivat ylöspäin. Heidän värinsä oli omituinen: oranssia ja violettia, päässä sinisiä pörröisiä tupsuja ja jotain eviä muistuttavaa kupeissa. He tarkkailivat minua kummulta, kun kuljin ohi: Tarkkailivat rauhallisesti ja tuimasti: Ja jälleen – tulvaniittyjä, jotka täyttävät toisiaan ahmivat elävät. "Mikä rajaa tätä tilaa?" ajattelin yhtäkkiä. "Mikä pakottaa kaikkia eläimiä puristautumaan yhteen lähelle toisiaan? Kuka pitää vahtia, eikä päästä heitä kiellettyä piiriä kauemmas?"
Seuraavana päivänä minulle soitettiin juontaja Sveta Sorokinan tv-ohjelman toimistosta ja pyydettiin kommenttia koirien kaatamisesta Moskovan kaupungissa. En heti ymmärtänyt, mistä oli kyse: oliko kyse Lautréamontin koirista vai sähköjunista, joita kansan suussa nimitetään "koiriksi". Mutta mietittyäni hieman pääsin perille. Tämä on erittäin tärkeä aihe, joka osuu suoraan antropologisen problematiikan hermoon. Ihmisen statuksesta on kaksi äärimmäistä näkökantaa. Ihminen on joko eläin (Darwin, Lorenz) tai kone (Descartes, Lamettrie). Jos ihminen on eläin, niin hän on koirien veli, karhujen veljenpoika, supien eno, isä oravanpoikasille, siilien lanko. Tässä tapauksessa raivohullujen koirien ampuminen on samaa kuin kaataisi raivohulluja ei-koiria, raivohulluja ihmisiä. Michel Foucault on vakuuttavasti ja yksityiskohtaisesti kertonut meille teurastamon ja rangaistuslaitoksen välisestä sukulaisuudesta. Jos ihminen on puolestaan kone, niin hän ei todellakaan kaipaa koiria. Tämän juonen huomaamme muuten Eqilibrium-elokuvassa, joka kritisoi liberalismin fasistista olemusta.
Mutta on olemassa toisenlainenkin käsityskanta: koiraihmiset eivät tykkää lapsista eivätkä ihmisistä. He saastuttavat tarkoituksella puistoja ja lastenkenttiä, niin että pienokaiset, jotka ryömivät siellä, töhriintyisivät koiran ulosteisiin ja nopeammin myrkyttäisivät itsensä. Kun koirien haltijat kuolevat jättämättä jälkikasvua, niin alusta lähtien pienokaisia vastaan usutetut koirat villiintyvät ja alkavat toimia autonomisen logiikan mukaan. Nähtävästi heitä ehdotetaankin teloitettaviksi ampumalla. Tosiasiassa elämä hyökkää koneiden kimppuun, vallan tahto heittää haasteen laskelmallisuuden ja mukavuuksien vetovoimalle. Täytyy päättää: kenen puolella olemme? Tämä on eskatologinen kysymys: ei ole sattumaa, että Ilmestyskirja puhuu "pedosta". "Pedon" – jopa muutaman "pedon" – problematiikka on keskeinen kaikissa maailmanlopun juonissa. Muuten, toisella – enkelten – puolella näemme samoin eläimiä. He ovat "haiot hakadosh", "pyhiä eläimiä", Herran ylennettyjä kerubeja, jotka tuimasti ja läpitunkevasti katsovat maallisen helvetin verta vuotavaan haavaan. Pedot petoja vastaan.
Tästä johtuu myös "blonde Bestie", koska latinan bestia tarkoittaa "petoa":
Niinpä niin, peto vai kone?
On olemassa koodiskenaario – Maugli-operaatio, eläinympäristöön ujutettavan koneen (pikkuihmisen) projekti, jotta hän saisi selville "puiden läpi äänettömästi hyppivien pantterien" (Gottfried Benn) kaikki salat ja jotta hän ei enää erottuisi raivohullujen koirien laumoista, jotka öisin tuhoavat peltoja – ilman tulta, ilman savun tunnusmerkkiä: Ja pelkästään Kuun persoonattomat ja petolliset läiskät ryömivät lätäkköinä ikäänkuin pahojen tekojen ovelat silminnäkijät:
Eläi(melline)n ihmisessä – tämä tekee hänet arvokkaaksi. Tämä tekee hänet ihmiseksi. Siksi onkin sanottu: "olkaa siis älykkäät kuin käärmeet ja viattomat kuin kyyhkyset": Me kainostelemme eläimellisyyttä, pakenemme sitä ja ammumme sitä, mutta yhä selvemmin eteen nousee koneen varjo. Laskelmoivan, säästäväisen, järkiperäisen, intressinsä huomioon ottavan, maltillisen, punnitun ihmiskoneen varjo. Ihmis-pesu-koneen varjo. Kulkukoirien jahtaaminen ja ampuminen, rokottaminen aggressiota vastaan ja psykoterapia ovat saman luokan ilmiöitä. Eläi(melline)n tarkoittaa elävää. Se, mikä on tämän sijalla, on – arvasitte oikein – kuollutta. Sakraaliyhteisössä eläimet eivät ole riittävän eläviä, ovat liian itsetoimivia erotuksena kiivaasta, raivoisasta, suuren intohimon kannustamasta mediaattori-ihmisestä, tästä ihmeellisestä kielestä, joka on viritetty maan ja taivaan välille. Nykyään eläimet ovat puolestaan liian eläviä. Tämä ärsyttää, pelottaa ja vaatii kuihtuneen ihmisautomaatin korjausta, joka on katkaissut välit taivaan kanssa ja sontinut maan. (Kun lakkaa olemasta uskollinen diadin toiselle puolelle, on mahdotonta säilyttää uskollisuus toista kohtaan. Se joka on uskollinen taivaalle, tulee myös olemaan uskollinen maalle. Maata rakastava kannattaa puolestaan sielussaan taivaanlakia. Ei siis ole väliä, mitä he itse puhuvat:)
Giordano Brunon mukaan asian ydin on "sankarillisessa innossa" – "il furrore eroico", kirjaimellisesti "sankarillisessa raivohulluudessa". Ihminen toteuttaa itsetuntonsa, kun hän on tämän "sankarillisen innon" läpitunkema, kun hän muuttuu pedoksi, ylipedoksi, kaihon intohimoiseksi nuoleksi, joka on ammuttu mustaan puoliyöhön:
Kaikki tämä muovautuu vähitellen opiksi, uudeksi totuudeksi. Rupean opettamaan teitä "ylipedosta". Hän on maan suola, hän on tähtivalon kokoaja, maan tuoksujen malja, pitkään ja hitaasti ennustavien, eksyttävien ja kuumaksi sävähdyttävien satakieliseireenien parku: Eläimemme ovat venäläisen kosmoksen täysiarvoisia kansalaisia, heillä on oikeus äänestää, valita ja tulla valituiksi. Raivohulluja ei saa ampua – ei koiria eikä ihmisiä. Heidän vimmansa on suuren tahdon merkki, heissä on elävöittävän olemuksen leima, kulkulupa ikuisuuden amfiteatteriin. Meidän täytyy tehdä valinta ja asettua tuolle puolen. Meidän täytyy ryhtyä johtamaan petojen sotalaumoja, näitä eläviä kenttiä, joihin on sekoitettu unia ja hyperborealaisia näkyjä. Näkyjä, jotka nostalgian ja tukehtumiskohtauksen tavoin saapuvat juuri ennen aamunkoita.
http://www.shibumi.org/eoti.htm
Kun lumikiitäjät saapuivat metsäaukeamalle, karhu istui kannolla ja ajatteli. Se asetti pitkän ojennetun – jossain mielessä siron – kuononsa käpälälle. Väliltä tuntui, että hän puhuu kännykkään. Puolustaen metsästystä Ivan yritti saada minut vakuuttuneeksi siitä, että omskilaiset pitivät karhua kilpailijana, so. itselleen vertaisena, koska he olivat mustasukkaisia hevosten, puolukan, karhun häätäneen karhuemon, kannon ja kännykän takia: "Ymmärräthän nyt", Ivan vaati, "että he ovat samanlaisia kuin hän ja he kunnioittivat häntä, jota he ampuivat:"
Alkuun tulin miettineeksi, että olisi ehkä hyvä, jos puolestaan he, jahtimiehet, istuisivat kannolla ja heidän tykönsä saapuisi nuori karhuseurue lumikiitäjillä: Mutta sitten luovuin ajatuksesta: Metsästäjiä tuli samoin sääli. Kuvittelin itsekseni kuinka venäläiset kansallismetsästäjät istuvat alakuloisina kannolla ja heihin tähtäisivät – kylmäverisesti ja säälimättömästi – venäläiset uuskarhut: En ilmiselvästi tykännyt näkymästä. Ihmisiä ei myöskään kelpaa jahdata.
Näen omituisia unia. Viimesimmässä niistä näin territorion, jota halkaisi vesitie Donin yläjuoksua muistuttavana harmaana ja sumeana jokena. Kuljin jokea pitkin rauhoitetulle vyöhykkeelle. Tuli jotenkin itsestään selväksi, että alue on tarkoitettu varta vasten eläinten siirtoon napaseutuvyöhykkeeltä. Mutta siellä, napaseutuvyöhykkeen takana, oli paljon maata, kun taas täällä – vähän. Tästä syystä eläimet olivat sullotussa tilassa, kylki kylkeä vasten, he kärsivät ahtaudesta. Ohittaessani paikkoja näin ympärilläni kuhisevaa elämää. Siinä ohessa toiset eläimet hotkivat ahnaasti toisia. Rauhoitetun alueen jokaisella neliödesimetrillä istui jokin petoeläin ja iski leukaluunsa viereisen uhrin harmaaseen turkkiin. Näin selvästi halkeavan nahan narskeen, tapettavan kirkunan, punaisen veren virrat, ruskean liemen, joka luikerteli nytkähtelevien kehojen alta, voittajien maiskuttelun. Tila oli elävä ja nieli ympärillä kaiken. Vihreällä kummulla huomasin muiden eläinten keskuudessa eläimiä, joita ei ole olemassa. Pystyin yksityiskohtaisimmin erottamaan "metsäkarjujen tapaisia". Heillä oli pitkät kuonot, joiden raateluhampaat nousivat koko alalleukaa pitkin ja taipuivat ylöspäin. Heidän värinsä oli omituinen: oranssia ja violettia, päässä sinisiä pörröisiä tupsuja ja jotain eviä muistuttavaa kupeissa. He tarkkailivat minua kummulta, kun kuljin ohi: Tarkkailivat rauhallisesti ja tuimasti: Ja jälleen – tulvaniittyjä, jotka täyttävät toisiaan ahmivat elävät. "Mikä rajaa tätä tilaa?" ajattelin yhtäkkiä. "Mikä pakottaa kaikkia eläimiä puristautumaan yhteen lähelle toisiaan? Kuka pitää vahtia, eikä päästä heitä kiellettyä piiriä kauemmas?"
Seuraavana päivänä minulle soitettiin juontaja Sveta Sorokinan tv-ohjelman toimistosta ja pyydettiin kommenttia koirien kaatamisesta Moskovan kaupungissa. En heti ymmärtänyt, mistä oli kyse: oliko kyse Lautréamontin koirista vai sähköjunista, joita kansan suussa nimitetään "koiriksi". Mutta mietittyäni hieman pääsin perille. Tämä on erittäin tärkeä aihe, joka osuu suoraan antropologisen problematiikan hermoon. Ihmisen statuksesta on kaksi äärimmäistä näkökantaa. Ihminen on joko eläin (Darwin, Lorenz) tai kone (Descartes, Lamettrie). Jos ihminen on eläin, niin hän on koirien veli, karhujen veljenpoika, supien eno, isä oravanpoikasille, siilien lanko. Tässä tapauksessa raivohullujen koirien ampuminen on samaa kuin kaataisi raivohulluja ei-koiria, raivohulluja ihmisiä. Michel Foucault on vakuuttavasti ja yksityiskohtaisesti kertonut meille teurastamon ja rangaistuslaitoksen välisestä sukulaisuudesta. Jos ihminen on puolestaan kone, niin hän ei todellakaan kaipaa koiria. Tämän juonen huomaamme muuten Eqilibrium-elokuvassa, joka kritisoi liberalismin fasistista olemusta.
Mutta on olemassa toisenlainenkin käsityskanta: koiraihmiset eivät tykkää lapsista eivätkä ihmisistä. He saastuttavat tarkoituksella puistoja ja lastenkenttiä, niin että pienokaiset, jotka ryömivät siellä, töhriintyisivät koiran ulosteisiin ja nopeammin myrkyttäisivät itsensä. Kun koirien haltijat kuolevat jättämättä jälkikasvua, niin alusta lähtien pienokaisia vastaan usutetut koirat villiintyvät ja alkavat toimia autonomisen logiikan mukaan. Nähtävästi heitä ehdotetaankin teloitettaviksi ampumalla. Tosiasiassa elämä hyökkää koneiden kimppuun, vallan tahto heittää haasteen laskelmallisuuden ja mukavuuksien vetovoimalle. Täytyy päättää: kenen puolella olemme? Tämä on eskatologinen kysymys: ei ole sattumaa, että Ilmestyskirja puhuu "pedosta". "Pedon" – jopa muutaman "pedon" – problematiikka on keskeinen kaikissa maailmanlopun juonissa. Muuten, toisella – enkelten – puolella näemme samoin eläimiä. He ovat "haiot hakadosh", "pyhiä eläimiä", Herran ylennettyjä kerubeja, jotka tuimasti ja läpitunkevasti katsovat maallisen helvetin verta vuotavaan haavaan. Pedot petoja vastaan.
Tästä johtuu myös "blonde Bestie", koska latinan bestia tarkoittaa "petoa":
Niinpä niin, peto vai kone?
On olemassa koodiskenaario – Maugli-operaatio, eläinympäristöön ujutettavan koneen (pikkuihmisen) projekti, jotta hän saisi selville "puiden läpi äänettömästi hyppivien pantterien" (Gottfried Benn) kaikki salat ja jotta hän ei enää erottuisi raivohullujen koirien laumoista, jotka öisin tuhoavat peltoja – ilman tulta, ilman savun tunnusmerkkiä: Ja pelkästään Kuun persoonattomat ja petolliset läiskät ryömivät lätäkköinä ikäänkuin pahojen tekojen ovelat silminnäkijät:
Eläi(melline)n ihmisessä – tämä tekee hänet arvokkaaksi. Tämä tekee hänet ihmiseksi. Siksi onkin sanottu: "olkaa siis älykkäät kuin käärmeet ja viattomat kuin kyyhkyset": Me kainostelemme eläimellisyyttä, pakenemme sitä ja ammumme sitä, mutta yhä selvemmin eteen nousee koneen varjo. Laskelmoivan, säästäväisen, järkiperäisen, intressinsä huomioon ottavan, maltillisen, punnitun ihmiskoneen varjo. Ihmis-pesu-koneen varjo. Kulkukoirien jahtaaminen ja ampuminen, rokottaminen aggressiota vastaan ja psykoterapia ovat saman luokan ilmiöitä. Eläi(melline)n tarkoittaa elävää. Se, mikä on tämän sijalla, on – arvasitte oikein – kuollutta. Sakraaliyhteisössä eläimet eivät ole riittävän eläviä, ovat liian itsetoimivia erotuksena kiivaasta, raivoisasta, suuren intohimon kannustamasta mediaattori-ihmisestä, tästä ihmeellisestä kielestä, joka on viritetty maan ja taivaan välille. Nykyään eläimet ovat puolestaan liian eläviä. Tämä ärsyttää, pelottaa ja vaatii kuihtuneen ihmisautomaatin korjausta, joka on katkaissut välit taivaan kanssa ja sontinut maan. (Kun lakkaa olemasta uskollinen diadin toiselle puolelle, on mahdotonta säilyttää uskollisuus toista kohtaan. Se joka on uskollinen taivaalle, tulee myös olemaan uskollinen maalle. Maata rakastava kannattaa puolestaan sielussaan taivaanlakia. Ei siis ole väliä, mitä he itse puhuvat:)
Giordano Brunon mukaan asian ydin on "sankarillisessa innossa" – "il furrore eroico", kirjaimellisesti "sankarillisessa raivohulluudessa". Ihminen toteuttaa itsetuntonsa, kun hän on tämän "sankarillisen innon" läpitunkema, kun hän muuttuu pedoksi, ylipedoksi, kaihon intohimoiseksi nuoleksi, joka on ammuttu mustaan puoliyöhön:
Kaikki tämä muovautuu vähitellen opiksi, uudeksi totuudeksi. Rupean opettamaan teitä "ylipedosta". Hän on maan suola, hän on tähtivalon kokoaja, maan tuoksujen malja, pitkään ja hitaasti ennustavien, eksyttävien ja kuumaksi sävähdyttävien satakieliseireenien parku: Eläimemme ovat venäläisen kosmoksen täysiarvoisia kansalaisia, heillä on oikeus äänestää, valita ja tulla valituiksi. Raivohulluja ei saa ampua – ei koiria eikä ihmisiä. Heidän vimmansa on suuren tahdon merkki, heissä on elävöittävän olemuksen leima, kulkulupa ikuisuuden amfiteatteriin. Meidän täytyy tehdä valinta ja asettua tuolle puolen. Meidän täytyy ryhtyä johtamaan petojen sotalaumoja, näitä eläviä kenttiä, joihin on sekoitettu unia ja hyperborealaisia näkyjä. Näkyjä, jotka nostalgian ja tukehtumiskohtauksen tavoin saapuvat juuri ennen aamunkoita.
http://www.shibumi.org/eoti.htm
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.