Liitto kestänyt yli 20 v. Ja mennään melko perussetillä, eli yhteistä on katto ja yksi kotona asuva alaikäinen. Tässä vaiheessa olen alkanut miettimään sitä, haluanko viettää loppuelämäni kontrollihelvetissä. Nykyään pakenen tätä töihin ja harrastuksiin, tiedän että kun talossa enää kaksi ihmistä, tämä tarve tulee korostumaan. On ollut riitoja ja keskusteluita, on vaan tämmöinen ihminen, eikä kykene muutokseen. Jotenkin vuosien varrella tullut mitta täyteen. En pysty tietämään olisinko yksin onnellisempi, ainakin tuntuisi siltä, että voisin hengittää helpommin ja hyväksyn itseni ja osaamiseni, tekemiseni tämmöisenä kuin olen.
Puoliso ei ole koskaan hyväksynyt, aina on ollut tekemisissä enemmän moitittavaa, tsemppiä ja kiitosta en ole koskaan saanut. Voin tietysti tässä katsoa peiliin, todeta että niin metsä vastaa kuin sinne huutaa, olenko itse toista kiittänyt, kehunut, tsempannut... ehkä silloin alussa, mutta koska itselle ei mitään herunut, olen sen lopettanut. Onnistumisistakin löytyy se negatiivinen asia, jolla toinen nyppii. Vuosia olen koittanut olla välittämättä, jotenkin vaan tullut sellainen tunne, ettei enää olis pakko. Ja hänessähän ei mitään vikaa ole, täydellisen ihmisen kanssa asun...
Puoliso ei ole koskaan hyväksynyt, aina on ollut tekemisissä enemmän moitittavaa, tsemppiä ja kiitosta en ole koskaan saanut. Voin tietysti tässä katsoa peiliin, todeta että niin metsä vastaa kuin sinne huutaa, olenko itse toista kiittänyt, kehunut, tsempannut... ehkä silloin alussa, mutta koska itselle ei mitään herunut, olen sen lopettanut. Onnistumisistakin löytyy se negatiivinen asia, jolla toinen nyppii. Vuosia olen koittanut olla välittämättä, jotenkin vaan tullut sellainen tunne, ettei enää olis pakko. Ja hänessähän ei mitään vikaa ole, täydellisen ihmisen kanssa asun...
Vastaukset 7
Vanhimmat
Olet selvästi mies ! Pitkäpinnainen ? Koetaanko sinut itse vahtivillenä? Jos ei....
vie vaimo kadulle ja myy se..... jos siitä mitään saa ?
Olen kyllä nainen, mutta ehkä tässä liitossa olen se mies.
Sanopa yksi syy miksi olet moisessa liitossa? Minusta suhteen perusasia nro 1 on se, että siinä saa olla vapaasti juuri sellainen kuin on. Eihän kukaan normaali ihminen jaksa suhdetta, jossa vaan moititaan.
Tässä tapauksessa taitaa se syy kuitenkin olla aloittajassa. Moitittavaa kyllä löytyy ja sääliä täältä haet , oonko tsempannut ehkä alussa, voihan se toinenkin ajatella samoin. Katso peiliin ja mieti.
Millä lailla miehesi "kontrollointitarve" ilmenee?
Onko se mustasukkaista vahtimista, pitääkö sinun tehdä tiliä joka sekunnista minkä olet pois hänen luotaan tms?
Omasta elämästäni sen verran, olen ollut aviossa 36 vuotta. Mieheni on ollut alusta saakka minussa kiinni ja nuorempana se otti suunnattomasti pattiin. 3 lasta ja siinä sivussa mies joka ei osannut tehdä mitään omin nokkineen ja joka on aina kyselemässä minne menet, koska tulet, missä olit. Koin mieheni käytöksen epäluottamuksena, mustasukkaisuutena ja jopa kiusaamisenakin.
Itse olen kasvanut isossa perheessä, me lapset huideltiin omin nokkinemme pitkin metsiä ja naapurustoa, isä ja äiti luottivat siihen, että meillä on järki päässä ja isommat sisarukset pitivät pienemmistä huolen automaattisesti. Olen kasvanut hyvin itsenäiseksi ja tottunut tekemään kaiken itse.
Oltaisiinko oltu aviossa 6-7 vuotta, riideltiin aivan hirveäsit jostain täysin tyhjästä ja mitättömästä asiasta ja minä sanoin miehelleni, että haluan eron jos hän ei muutu. Mieheni romahti täysin ja vasta sitten hän alkoi puhumaan kunnolla itsestään ja lapsuusvuosistaan.
Mieheni on lapsena olosuhteiden pakosta jätetty 1 vuotiaana isovanhempiensa hoitoon. Hän oli nähnyt vanhempiaan ja sisaruksiaan vain kaksi - kolme kertaa vuodessa.
Tiesinhän minä tämän jo ennestään mutta en ollut koskaan tajunnut sitä miltä se oli miehestäni tuntunut. Miten hän koki nuo vuodet.
Ei pidä käsittää väärin, miehelläni on ollut erittäin hyvät vanhemmat ja täysillä häntä rakastanut mummo, mutta edestakaisin meneminen monta kuukautta mummolla, viikko kaksi kotona ja taas monta kuukautta mummolla yhteen putkeen on jättänyt häneen pysyvät arvet.
Tätä rumbaa oli kestänyt 5 vuotta. Kun piti mennä kouluun, hänet repäistiin takaisin kotiin ja kahden päivän päästä suoraan isoon lapsiryhmään. Hän oli ollut aivan kauhuissaa, eihän hän osannut edes leikkiä. Hän oli kasvanut aikuisten kanssa ja nähnyt muita lapsia vain kotona käydessään. Mieheni ei nähnyt enää mummoaan koskaan, joululomalla oli mummon hautajaiset.
Epävarmuus siitä missä hänen paikkansa on, toistuva hylätyksi tuleminen, pelko rakkaiden menettämisestä muokkasi miehestäni takertuvan ja negatiivisen.
Hän on avioliiton aikana muuttunut avoimemmaksi, mutta taustalla on yhä se perusolettamus ettei mikään hyvä voi kestää pitkään, eikä mistään kannata iloita liikaa, koska hyvät asiat katoavat pois kuitenkin.
Ehkä sinunkin miehesi kontroillointitarpeen tai negatiivisen käytöksen takana on lapsuudesta tms johtuvia syitä joita hän ei ole käsitellyt koskaan kunnolla tai joiden yli hän ei pääse koskaan.
Mieheni puutteet ok... Olin puolestani yli 20v avoliitossa miehen kanss, jolla samantyyppinen lapsuus. Useita sisaruksia, joilla kaikilla jonkinsortin mielenterveyshäirilitä. Yhdellä diagnoosi, koska joutui mielenterveysvankilaan. Mies voimakkaasti kontrolloiva, esim minun täytyi tulla töistä aina täsmälleen samalla kellonlyömällä. Hän odotti kotona että pääsi lähtemään harrastuksiinsa (missä ei ollut mitään järkeä kun ei ollut lapsia tai mitään järkisyytä, miksi minua piti odottaa) . Tässä yksi esimerkki. Hän myös määritteli miten minun pitää asua kotona, sähköä ei saanut kuluttaa jne. Mitään asumisen jälkiä ei saanut näkyä missään, vaikka ostimme 25v vanhan talon, johon ei oltu tehty remonttia, eikä mekään tehtäisi, ei pienintäkään muutosta, ei edes huonekalujen siirtoa, saatikka vaihtoa uuteen.
Ymmärsin mistä miehen ongelmat ja katkeruus kaikkeen vanhaan johtui. Silti minä en ole mieheni parantaja, en terapeutti. Hoitoon hän ei suostunut hakeutumaan, kun mitään ongelmaa ei ollut. Ongelmat vaan pahentuivat. Repäisin itseni irti ja lähdin lopulta. Mies yritti tehdä elämästäni helvettiä kun uskalsin olla tottelematon...
Luulen että kontrollointi on turvallisuuden hakemista. Asiat eivät saa muuttua, niitä ei voi tehdä kuin yhdellä tavalla, hänen tavallaan. Kyllä se minusta tietyllä tapaa on pakkomielteistä toimintaa, jos esim. sänkyä pedatessa tyynyt pitää asetella tietyllä tapaa. Tai elämän varrella kotitöiden hoidosta pitää kehitellä mitä ihmeellisimpiä ja monimutkaisempia sääntöjä.