Tänään sen sitten sain kuulla - konkreettisen varoituksen rakkauden häilyvyydestä. Vaimoni muutti pois noin 7 vuoden yhteiselon jälkeen. Sain kuulla, että hän ”ei enää tarvitse minua”. Kotoutuminen oli onnistunut.
Kaikki oli aluksi hyvin ja oletin hänenkin olevan oikeasti rakastunut. Jouduimme menemään naimisiin nopeasti noin puolen vuoden seurustelun jälkeen. Saimme pojankin viisi vuotta sitten. Tapasimme useita kertoja hänen kotimaassaan, mutta koska minun oli vaikea järjestää pitkiä lomia, ei sitä yhteiseloa tullut siellä kuin pari kuukautta. Kiinnitin huomiota, että hän oli hyvin äkkipikäinen luonteeltaan saattoi loukkaantua ihan mitättömän tuntisesta asiasta mutta leppyi nopeasti.
Suomessa meillä oli aluksi kaikki hyvin. Koska puhuimme keskenämme hänen äidinkielellään, hän oppi hitaasti suomenkieltä. Olimme onnea tihkuva pari missä liikuimmekaan, vaikka joskus iloisesti alkaneen kauppareissun mieliala saattoi muuttua mykkäkouluksi yhdestä ainoasta lauseesta.
Mitä paremmin saimme omat asiamme järjestykseen, sitä huonommin alkoi mennä. Sallin hänen säästää aluksi kaikki hänen saamansa kotihoidon tukensa ja lapsilisät eli elimme edelleen yksistään minun laskuun. Kolme vuotta sitten hän pääsi pienipalkkaiseen työhönkin, josta hän oli innoissaan vaikka minusta vaikutti enemmän väsyttävän itsensä turhan takia. Muutimme suureen omaan taloonkin ja pari vuotta meni vielä hyvin sitä laittaessa.
Sitten tänä talvena kaikki alkoi muuttua. Haukkumista alkoi tulla jokaisesta asiasta, lähes päivästä toiseen tuntikausia ja se alkoi yleensä heti kun hän tuli ovesta sisään. Jos väitti jotain vastaan, hän kävi päälle terävin kynsin salaman nopeasti kuin villikissa tai repi vaatteet päälläni. Edelliset kynnen jäljet tuskin ehti häipyä, kun tuli jo uusia. Mikään ei ollut niin kuin olisi pitänyt ja pääsääntöisesti nukuimmekin jo erillään, milloin minkäkin (teko)syyn vuoksi. Kun sanoin, etteihän tuollaista haukkumista kukaan kestä kuunnella, vastaus oli "erotaan sitten vaan" ties millaisten saatesanojen kanssa. Pojalle hän oli alkanut puhua koko ajan, että isä on paha, älä mene lähelle isää, älä leiki isän kanssa. Pari kuukautta tätä ehti jatkua. Hyökkäykset kävivät rajummiksi ja joskus täytyi jo turvautua irrottelemaan kynsien puristusotetta kasvoista, kun se ei tahtonut rueta muuten hellittämään. Luojan kiitos, koskaan ei osunut pahasti silmään.
Viimeistä edellinen niitti tuli auton vaihtamisesta. Auto hänen piti saada jostain syystä omiin nimiinsä mutta maksamaan hän ei tämän tyyppisiä menoja edelleenkään ollut suostuvainen, vaikka se oli välttämätön hänen töissäkäyntinsä vuoksi. Kerrran sitten ihmettelin, että missä hänen kansionsa oli, jossa olin pitänyt järjestyksessä hänen kaikki tärkeät paperinsa, pankkitunnukset yms. Se oli yllättäen löytänyt salaisen paikan, ilmeisesti kodin ulkopuolelta, sillä minuun ei voinut enää luottaa. Keskustelun aloitukset kulkivat enää lähinnä rataa, kuinka erota ja mitä tehdä. Kerroin että minä en halua eroa ja että ero on vain ilmoitusasia jos sitä välttämättä haluat. Sitten usemeamman villikissahyökkäyksen jälkeen jouduin lopulta pistämään hänet lattialle sälälleen rauhoittumaan, jotta pääsisin irti hänen kynsistään ja siitäkös tämä pillaistui. Jonkun tanttasysteemin kautta löysi kämppyysin siltä seisomalta.
Mahtaakohan olla enää paljon toivoa paremmasta ?
Kaikki oli aluksi hyvin ja oletin hänenkin olevan oikeasti rakastunut. Jouduimme menemään naimisiin nopeasti noin puolen vuoden seurustelun jälkeen. Saimme pojankin viisi vuotta sitten. Tapasimme useita kertoja hänen kotimaassaan, mutta koska minun oli vaikea järjestää pitkiä lomia, ei sitä yhteiseloa tullut siellä kuin pari kuukautta. Kiinnitin huomiota, että hän oli hyvin äkkipikäinen luonteeltaan saattoi loukkaantua ihan mitättömän tuntisesta asiasta mutta leppyi nopeasti.
Suomessa meillä oli aluksi kaikki hyvin. Koska puhuimme keskenämme hänen äidinkielellään, hän oppi hitaasti suomenkieltä. Olimme onnea tihkuva pari missä liikuimmekaan, vaikka joskus iloisesti alkaneen kauppareissun mieliala saattoi muuttua mykkäkouluksi yhdestä ainoasta lauseesta.
Mitä paremmin saimme omat asiamme järjestykseen, sitä huonommin alkoi mennä. Sallin hänen säästää aluksi kaikki hänen saamansa kotihoidon tukensa ja lapsilisät eli elimme edelleen yksistään minun laskuun. Kolme vuotta sitten hän pääsi pienipalkkaiseen työhönkin, josta hän oli innoissaan vaikka minusta vaikutti enemmän väsyttävän itsensä turhan takia. Muutimme suureen omaan taloonkin ja pari vuotta meni vielä hyvin sitä laittaessa.
Sitten tänä talvena kaikki alkoi muuttua. Haukkumista alkoi tulla jokaisesta asiasta, lähes päivästä toiseen tuntikausia ja se alkoi yleensä heti kun hän tuli ovesta sisään. Jos väitti jotain vastaan, hän kävi päälle terävin kynsin salaman nopeasti kuin villikissa tai repi vaatteet päälläni. Edelliset kynnen jäljet tuskin ehti häipyä, kun tuli jo uusia. Mikään ei ollut niin kuin olisi pitänyt ja pääsääntöisesti nukuimmekin jo erillään, milloin minkäkin (teko)syyn vuoksi. Kun sanoin, etteihän tuollaista haukkumista kukaan kestä kuunnella, vastaus oli "erotaan sitten vaan" ties millaisten saatesanojen kanssa. Pojalle hän oli alkanut puhua koko ajan, että isä on paha, älä mene lähelle isää, älä leiki isän kanssa. Pari kuukautta tätä ehti jatkua. Hyökkäykset kävivät rajummiksi ja joskus täytyi jo turvautua irrottelemaan kynsien puristusotetta kasvoista, kun se ei tahtonut rueta muuten hellittämään. Luojan kiitos, koskaan ei osunut pahasti silmään.
Viimeistä edellinen niitti tuli auton vaihtamisesta. Auto hänen piti saada jostain syystä omiin nimiinsä mutta maksamaan hän ei tämän tyyppisiä menoja edelleenkään ollut suostuvainen, vaikka se oli välttämätön hänen töissäkäyntinsä vuoksi. Kerrran sitten ihmettelin, että missä hänen kansionsa oli, jossa olin pitänyt järjestyksessä hänen kaikki tärkeät paperinsa, pankkitunnukset yms. Se oli yllättäen löytänyt salaisen paikan, ilmeisesti kodin ulkopuolelta, sillä minuun ei voinut enää luottaa. Keskustelun aloitukset kulkivat enää lähinnä rataa, kuinka erota ja mitä tehdä. Kerroin että minä en halua eroa ja että ero on vain ilmoitusasia jos sitä välttämättä haluat. Sitten usemeamman villikissahyökkäyksen jälkeen jouduin lopulta pistämään hänet lattialle sälälleen rauhoittumaan, jotta pääsisin irti hänen kynsistään ja siitäkös tämä pillaistui. Jonkun tanttasysteemin kautta löysi kämppyysin siltä seisomalta.
Mahtaakohan olla enää paljon toivoa paremmasta ?
Vastaukset 13
Vanhimmat
Ilmeisesti naisella ollut alusta alkaen pt suunnitelma ja saanut tausta neuvoa muualta(muilta) . Mikähän kansallisuus kyseessä ?
Ukrainalainen
Kai teillä on avioehto ja talo nimissäsi, jos olet sen maksanut. Tiedän muutaman tapauksen, jossa tulijalla on ollut vain tuulen huuhtoma takapuoli tullessaan ja muutaman aviovuoden jälkeen vienyt puolet omaisuudesta.
On kyllä. Sen suhteen asia on kunnossa.
Lähinnä herää kysymys että miksi ihmeessä sinä et halua eroa tuollaisesta naisesta?
Vaikutat myös aina naivilta ja siltä että annat kohdella itseäsi miten vain jotta saisit pitää tämän naisen. Onko hän ollut se "viimeinen oljenkorsi" että olet itsellesi vaimon saanut vai miksi olet juuri hänen kanssaan?
Ei nyt ihan viiminen oljenkorsi. Toisella kierroksella jo itsekkin.
Eli miksi et halua erota naisesta joka selvästikään ei rakasta sinua ja kohtelee sinua lisäksi huonosti?
Jotenkin erikoista tuo sossun tanttojen toiminta. Muija karkaa enkä edes tiedä missä luuraa meidän lapsen kanssa. Kukaan ei ole ottanut mitään muuta yhteyttä kuin että tuli kirje, että josta selviää että ovat sossun hoteissa. Kukaan ei ole 10 päivään edes kysynyt minulta, mitä on tapahtunut !
Oletko ihan rehellinen kun sanot että kävi kimppuun ja sinä sitten lopulta jouduit tyynnyttelemään lattialla? Ettei vaan aina ollut oikein tappelu jossa kumpikin löi, ja sinä aina voimakkaampana voitit?
Voimakkaampi saa AINA pahempaa jälkeä aikaan, näin se vaan on. Nainen kynsii ja läpsii, haukkuu ja solvaa, mutta kun isompi mies heilauttaa nyrkkiä, nainen lentää lattialle kuin riepu!
Miehen on hyvin vaikea myöntää lyövänsä naista, sillä heikomman lyöminen on suuri häpeä. Tämä on muitten miestenkin vankka mielipide. Siksi lyövä mies selittää aina asian itselleen parhain päin: Itseasiassa en lyönyt, vähän läpsäisin, kaatui ihan itsekseen ja löi päänsä, minä vain rauhoittelin....
Tietysti se ottaa hermoon jos nainen naputtaa ja haukkuu, on äkkipikainen. Mutta lyödä ei saa fyysisesti heikompaa, eikä varsinkaan selitellä ja valehdella itselle sillä silloin on joutunut hakoteille!
Sinun tulee olla hyvin aktiivinen sinne sossuun, sillä jos et paljoa kysele, se voidaan tulkita niin ettet myöskään välitä. Kyse on sinun lapsestasi, ja ''tantat'' tekevät vain työtään. Heidän joukossaan on myös miehiä, ihan vaan tiedoksesi.
Älä siis vain odottele mitään ''kirjeitä'', ole aktiivinen, sinulla on oikeus tietää lapsesi asioista.
Sossun ''tanttojen'' työtehtäviin kun ei kuulu vetää korvista isää puhumaan lapsen asioista, aikuisen miehen täytyy itsekin tehdä jotain.
Kumpikaan ei ole lyönyt, Mutta ihan hyvä tuo, että pitää olla itse aktiivinen. Jotenkin tuntuu, että hänellä olisi saattanut olla viimeisinä aikoina tavoitteena saada minut lyömään jotta olisi tullut jälkeä mutta kun sellaista ei ole.
Olitko sä mustasukkainen? Jos on ja vaimolla vaikee olla, paikka löytyy todellakin siltä seisomalta. On nimittäin pakko kun ei enää kestä. Mä tiedän.
Olemme tavanneet muutaman kerran ja olen jopa käynyt hänen luonaan. Hän on laittanut asunnon itselleen ja kertoi aikovansa asua siellä. Hänellä on jokin hillitön kaipuu täydelliseen itsenäisyyteen. Minä olen kuulemma vain manipuloinut häntä ja pettänyt ties millä tavalla, joskaan en pettänyt suhteessa. Tuota pettämistä ja manipulointia on vaikea ymmärtää, sillä olen vuosien ajan ollut kuitenkin varsinainen mesenaatti hänelle, vaikka kaiken poissulkeva avioehto kuitenkin on olemassa.
Tuolla tavalla yksinkertaisia suomalais"miehiä" narrataan, voi sentään. En sääli pätkääkään. Ulkkikset kun ovat niiiiiiiiiin kelpo vaimoja.