Voisitteko selittää tämän ateistille?

Ehkäpä sinä ymmärrät sitten, kun sinun oma isäsi kuolee.

Kuolleiden lähesten sureminen on niin luonnollista, että se puskee uskonnon oppien läpi.

He surevat, koska alitajuisesti tietävät ettei mitään taivasta ole, kuolemanjälkeisestä elämästä puhumattakaan. Surevat koska ovat menettäneet jonkun tärkeän lopullisesti. Uskovat huijaavat jopa itseään luulemaan yliluonnollisia asioita todeksi. Tämä onnistuu vain osittain , sillä alitajunta, missä sijaitsee ihmisten primitiiviset eloonjäämisvaistotkin ,ei ole huijattavissa yhtä helposti.

Kuvitellaampa esim verikokeenottotilannetta. Ihminen kyllä osaa ajatella että "eihän tuo nyt ole vaarallista eikä satu paljon" , silti jotkut pyörtyvät ennen kuin neula ehtii iholle. Primitiiviset vaistot ottavat lopulta vallan, koska niin jää todennäköisemmin henkiin.

Uskovat eivät tosissaan usko edes helvetin olemassaoloon. Jos näet jonkun ihmisen junaradalla junan tullessa häntä kohti, huudat , kiljut , huidot ja lopulta vaarannat omankin terveytesi saadaksesi henkilön turvaan. Jos joku kieltää Jumalan olemassaolon kuullessaan evankeliumin , uskovat vain hymyilevät kohauttaen olkapäitään ja jatkavat matkaansa.

Uskovat luottavat ennemmin lääketieteeseen kuin rukoiluun. Siinäkin näkee ,että ihan oikeasti kun tilanne on päällä turvaudutaan oikeisiin asioihin mielikuvituksen sijaan.

Eihän tuollaiset tosiuskovaiset loppupeleissä usko mihinkään harhaisiin mielensä kuvitelmiin. Uskossa ja rituaaleissa on kyse aikuisten ihmisten leikistä ja teatterista.

On olemassa ihmisiä, jotka eivät kykene ymmärtämään tällaisia asioita. Miksi heidän pitäisi sitten ymmärtää. Jos ihminen on ateisti niin hänhän on hullu Raamatun mukaan.

Mielenkiintoinen aihe, jota aloin miettimään syvemmin....
minulle henkilökohtaisesti usko ei ole perustunut liekö koskaan ainakaan kovin suuresti, johonkin sellaiseen mikä olisi tämän ajan tuolle puolelle sijoittuvaa niinkään, jos ei ole kokemuspintaa tietystä asiasta, se voi vaikuttaa siihen, miten joku kokee tietyllä tavoin tietyssä tilanteessa. Toisaalta suhtaudun aika luonnollisesti kuolemaan ja pidän sitä väistämättömänä tapahtumana ainakin fysikaalisten asioiden osalta.

Se ei tietenkään estä sitä, etteikö menetys voisi aiheuttaa surua ja jättää pysyviä jälkiä, joista toipuminen olisi esimerkiksi opettelua hyväksymään asioiden realiteetteja ja sen kautta oppia elämässään luopumista, on asioita joihin emme voi vaikuttaa ja joita emme voi hallita, joten elämässä asioiden hyväksyntä on ainoa keino varmaankin jatkaa elämää.

Oikeastaan kaiken sen kautta, pitäisi oppia kait ymmärtämään kaiken ainutkertaisuutta elämässä, ajattelisin, että jotain sellaista voisimme oppia myös siitä, että elämää ei jätetä fyysisen kehon kuoleman jälkeiseen odotteluun, vaan yrittäisimme ymmärtää elämistä tässä hetkessä.

Ihmisillä on ollut kyllä vuosisatojen ajan ja eri kulttuureissa ja uskonnoissa aika pitkälti hautajaiskulttuurinsa ja ajatus vainajien tuonpuoleisuudesta, joissain kulttuureissa käsittääkseni kuolemaa jopa juhlitaan karnevaalimaisesti. Useinkin mitä kaukaisempi henkilö on vainajalle, sen helpompi on varmaankin, ajatella kuoleman olevan esimerkiksi helpotus tietyssä hetkessä, että omainen voi vastoin parempaa ymmärrystään myös takertua pitämään kiinni ihmisestä silloin, kun ihmisellä on jo suuriakin kipuja, liekö irti päästäminen vaikeaa... ehkä yhteiset muistot ja tunteemme, eivät sallisi luopumisen tuskaa käydä lävitse. Haluaisimme ihmisinä pitää kiinni asioista ja se aiheuttaa tuskaa ja kipua ja surua.

Taivas on ja jotkut ovat unissa omaisiaan lohduttaneet!

Helvettiin menneet eivät tule lohduttelemaan, koska lohdutusta ei heillä ole!

Lue UT Rikas mies ja Lasarus, siinä tuo ero niin selkeästi esiin käy!

Olen ollut paikalla kun uskova äitini nukkui pois, kaunis ja rauhallinen lähtö. Hänen viimeiset sanansa olivat: enää ei ole pitkä matka! Hän näki mitä me emme nähneet.

Isäni, pian 90v, uskossa 70vuotta, odottaa Kotiinpääsyä suurella ilolla. En pelkää kuolemaa tai tuntematonta, Kristuksessa minulla on Lupaus ja se kestää!!

Uskovat eivät sure samalla tavalla kuin uskosta osattomat. Uskovilla on ikuisuustoivo ja jälleennäkemisen toivo. Mutta uskovatkin surevat tietenkin rakkaidensa kuolemaa aivan niin kuin kaikki ihmiset surevat. On luonnollista surra pois mennyttä omaista.

Minä olen menettänyt monta lähiomaista kuoleman kautta. Uskon kuitenkin että he kaikki ovat tallella Jumalan luona ja uskon tapaavani heidät kotona Herran luona. Uskon nimittäin että minäkin pääsen perille. Ainakin apostoli Pietari vakuuttaa meille uskoville että me saavutamme uskomme päämäärän. Uskomme päämäärä on sielujemme pelastus.

Me olemme siis uskossa matkalla. Uskomme päämäärä on Jumalan luona ikuisuudessa. Sitä sanotaan myös lopulliseksi pelastumiseksi. Perille päässyt ei enää voi edes luopua Jumalasta ja joutua kadotukseen. Uskostakaan ei voi perillä luopua koska usko on muuttunut näkemiseksi. On helppo uskoa kun näkee ja kokee ja tuntee paremmin kuin on koskaan voinut edes kuvitella. Pelastus on siis varma ja ikuinen jokaiselle perille päässeelle.

Ei murehtiminen väärin ole uskovaisellekkaan uskovaisen läheisen nukukessa pois. Mutta hänen ei tarvitse murehtia uskomattoman lailla. Näin sanotaan Tessalonikalaiskirjeessä:

13. Mutta me emme tahdo pitää teitä, veljet, tietämättöminä siitä, kuinka poisnukkuneiden on, ettette murehtisi niinkuin muut, joilla ei toivoa ole.
14. Sillä jos uskomme, että Jeesus on kuollut ja noussut ylös, niin samoin on Jumala Jeesuksen kautta myös tuova poisnukkuneet esiin yhdessä hänen kanssaan.
15. Sillä sen me sanomme teille Herran sanana, että me, jotka olemme elossa, jotka jäämme tänne Herran tulemukseen, emme suinkaan ehdi ennen niitä, jotka ovat nukkuneet.
16. Sillä itse Herra on tuleva alas taivaasta käskyhuudon, ylienkelin äänen ja Jumalan pasunan kuuluessa, ja Kristuksessa kuolleet nousevat ylös ensin;
17. sitten meidät, jotka olemme elossa, jotka olemme jääneet tänne, temmataan yhdessä heidän kanssaan pilvissä Herraa vastaan yläilmoihin; ja niin me saamme aina olla Herran kanssa.
18. Niin lohduttakaa siis toisianne näillä sanoilla.

Tässä löytyy lisää aiheesta, jos jaksat kuunnella:

http://ristintie.com/files/Soininen-Vilho-Heratyskokous-2-Tampere.mp3

Uskovan ei tarvitse jäädä surun murtamaksi pitkiksi ajoiksi mutta tottakai tunteva ihminen suree läheisen menetystä sehän on täysin luonnollista ja tervettä. Suru saattaa jatkua uskovallakin siinä tapauksessa mikäli menetetty läheinen ei ollut uskosss koska silloinhan jälleennäkemisen toivoa ei ole ja onhan se siksi aika lohdutonta. Jokaisen on syytä valvoa myös omaa tilaansa. Kaikki me voimme langeta pois uskosta jos emme kilvoittele perille. Kai jokainen tahtoo nähdä lähimpänsä taivaassa. Täytyy vaan olla realistinen että ei sinne kaikki pääse vain ne jotka sinne haluavat. Nyt on pelastuksen päivä juuri tänään. Ota Jeesuksen ristintyö vastaan syntiesi sovittajana ja vapahtajanasi ja varmista paikkasi iankaikkisuudessa. Niin helppoa ja yksinkertaista. Jeesus on tie totuus ja elämä. Älä katso ihmisiin katso vain Jeesukseen.

Ei sun tarvi olla kristitty tai jeesus-uskoinen välttämättä. Sä voit saavuttaa pelastuksen ihan omilla teoillasikin. Uskovat antavat jeesukselle turhan suuren merkityksen.

Noin teologisesti ottaen olisi aika erikoista ajatella, että ihmiset
eivät kokisi surua läheisen poismenosta. Jumala on luonut meidät kokonaisiksi
ihmisiksi, joilla on tunteet (eli liikutukset), tahto ja järki.

Suru ja ilo ovat läsnä myös raamatussa.
Raamatun mukaan myös Jeesus itki Lasaruksen haudalla, vaikka tiesi
eron olevan väliaikaista (Johanneksen evankeliumi 11:33-35).

Kuvaavaa on se, että Jeesus liikuttui ja itki Lasaruksen kohtaloa,
vaikka edellisessä kohdassa Jeesus selvästi sanoo Lasaruksen olevan osallisena
kuolleiden ylösnousemisesta.

Suurempi kysymys on se, itkeekö Jumala tänään maailman kärsimyksen ja meidän ihmisten kovasydämisyyden tähden? - Joillekin antiikin filosofeista (platonistit) tämä kristittyjen ajatus olisi ollut pöyristyttävä, sillä heidän jumalassaan ei suvaittu liikutuksia eli tunteita... muutoksen alaisuutta pidettiin näet katoavan ilmiömaailman ominaisuutena, muuttumattomuutta puolestaan täydellisyytenä.

Yhteiseen apostoliseen uskoomme kuuluu ennen kaikkea sen hyväksyminen, että
asioita ei voi loputtomasti spekulatiivisella eli teoreettisella järjellä käsittää, vaan
uskonnolliset totuudet hyväksytään ja omaksutaan uskossa. Surummekin keskellä
haluamme luottaa hiljaisesti siihen, että Jumala kulkee surun hetkellä kanssamme ja hänellä on viimeinen sana kuolemankin mahdin edessä.

Kristus sanoo ""Minä olen tie, totuus ja elämä. Ei kukaan pääse Isän luo muuten kuin minun kauttani." (Joh. 14:6)

Juu, mites se meni se vanha sananlasku.
Kun on lusikalla annettu, ei voi lapiolla vaatia.

Itse olen törmännyt uskovaisia katsellessani toiseen vastaavaan ongelmaan, kun ovat itse kuolemassa.
Heitä surettaa, kun eivät saa maallista omaisuuttaan vietyä taivaaseen.

Aika heikot olot on taivaassa, jos sinne pitää omat kahvikupposetkin raahata.

Iäisyys uskovaisten seurassa ei tdellakaan ole taivas. Tappeluksi menisi välittömästi.

USKONNOLLINEN KOKEMUS ON PSYKIATRINEN OIRE, SÄHKÖISEN TOIMINNAN VIRHE AIVOISSA KUTEN EPILEPSIAKIN.

Perintökipoista ja kupeista ja riidoista... niitä on kyllä ihan kaikkien ihmisten kesken, eikä vain uskovien, vaikka nämä palstat antaisivat sellaisen kuvan, että riiteleminen olisi uskovien ominaispiirre... ehkä pitäisi pohtia ihmisyyttä yleensä eikä pelkästään mikä on uskovien ominaispiirre hoitaa asioita...

...oikeastaan tätä aloitusta pohtiessani, mietin myös sitä, että ihmissuhteiden menettäminen ja niiden huonosti hoitaminen, silloin kun, esim. ihmiset lähtevät pysyvästi pois elämästä, on oikeastaan ihmiselämässä sama asia, kuin joku poistuisi ikuisesti ja joskus tilanne voi mennä sellaiseksi, ettei välejä saa korjatuiksi enää... ja harmittamaan voi jäädä se kaikki miten on toiminut ja tehnyt ja en tiedä onko se pahempaa... jos jää kokemus, että on ollut johonkin itse syyllinen oman toimintansa kautta, että on ollut jotenkin sokea omalle toiminnalle.

Ihmissuhteet ovat se elämisen suola täällä ja ne opettavat ja niistä kertyy muistot ja olemisen kauneus ja se mitä tulisi arvostaa.

Kristinuskon yksi olennainen juttu on kuolemanpelon voittaminen. Kumma juttu. Minusta kuolema on luonnollinen juttu. Jokaisen osa se on ajallaan.

Kyse on myös siitä, että uskon nimissä pyritään rajoittamaan elämää lukuisin eri tavoin. Siksi on kepin jälkeen annettava porkkanaakin. Taivas.

Inhottava realisti. Jumalan silmä näkee kyllä helluntailaisten naamarin taakse. Ei auta parrat, prätkät eikä liivimerkit. Pahiksesta ei tuu pyhimystä. Sorry siitä🤗