Moi.
19 vuotta ADHD:ta kärsinyt pojankloppi täällä kirjottelee. En oikein tiedä mihin tekstilläni pyrin, mutta ajatukset kiertävät kehää ja ajattelin, että jopa täällä niiden purkaminen voisi tehdä hyvää.
Diagnoosia en ole saanut, vaikka kovasti sellaista kaipailisinkin. En ole oikeastaan ikinä vaivastani tosissaan puhunut vielä kenellekkään, isääni lukuunottamatta. Aikomus on, koska apua on saatava.
Olen turhautunut saavutuksiini. Turhautunut moneen itsessäni. Keskittymisvaikeuksien takia tunnen oloni typeräksi, vaikka samaan aikaan tiedän, että en ole. Muiden vaivasta kärsivien tavoin, tiedän omaavani potentiaalia ja mahdollisuuksia moneen. Pääni sisäinen ajatusmyrsky ajaa silti minut jatkuvasti sivuraiteille ja tunnen yhä uudestaan menettäväni tässä yhteiskunnassa elämisessä tarvittavan otteen.
Elämä oli helppoa peruskoulussa. Pärjääminen ei vaatinut sen suurempia ponnisteluja, läksyjä ei tarvinnut tehdä, tavoitteita ei tarvinnut asettaa. Muistan tulevaisuuden pelottaneen minua jo silloinkin, mutta se oli helppo sivuuttaa. Enimmäkseen osasin nauttia ajastani, koulunkäynti tosin oli omalta osaltani suurimmaksi osaksi kavereiden kanssa pelleilyä opiskelun sijaan. Olin huoleton.
Sitten alamäki alkoi. Ensin vuosi sähköalan opiskelua, joka ei kiinnostanut, ei sitten yhtään. Kiinnostuksen puute johti siihen, että en pystynyt lainkaan keskittymään opetukseen ja nyt en muista koko alasta yhtään mitään. Tämän jälkeen vaihdoin lukioon. Sitä tuli käytyä muutama kurssi, kunnes keskittymisvaikeudet jälleen kiinnostuksen lopahtamisen jälkeen palasivat. Lukiosta vaihdoin media-alalle (elokuvalinja), koska ajattelin, että luova ja stimuloiva työympäristö voisi olla kaltaiselleni sopiva. Pakkaantuneen stressin ja itseni epäröinnin johdosta päätin keskeyttää senkin ja suunnata armeijaan. Ajattelin, että siellä saisin aikaa koota ajatukseni ja päättää tulevaisuudestani. Armeija oli helppoa aikaa, sillä kaikki tehtiin puolestani. Ei ollut stressiä siitä, mitä teen seuraavaksi elämälläni. Voin hetken aikaa paremmin. 9kk palveluksen suoritettuani päätin jatkaa media-alan opiskelujani Helsingissä. Noin kuukauden opiskelun jälkeen löydän itseni taas samasta pisteestä, eli nykyhetkestä. Koulu ei taaskaan innosta.
Peruskoulun yhdeksännellä luokalla tutustuin päihteisiin. (alkoholi, tupakka ja myöh. kannabis) Ne ovat seuranneet minua tähän asti, aluksi sen suurempaa harmia aiheuttamatta. Myöhemmin kuitenkin ymmärsin, kuinka naiivi olen niiden suhteen ollut. Dopamiinitasojen nousua sokeasti tavoitellen ja terveyden laiminlyöden, olen käyttänyt päihteitä suhteellisen runsain määrin. Kaveripiirinikin koostuu lähes kokonaisuudessaan päihteidenkäyttäjistä.
Nyt sille on tultava loppu, helppoa se ei tule olemaan, mutta sen verran jopa minä tiedän.
Aion taistella paremman puolesta, luovuttamaan en tänne tullu.
Hah, sellaset hyperfocusit sieltä. Kirjottaminen on aina ollu sellanen asia, missä oon osannu keskittymiseni jollain tasolla pitää, vaikka tääkin teksti karkas varsinaisesta aiheesta jonkun verran. En kyllä tiiä mitä tästä jaarittelusta kenellekkään irtoo, mutta olkaa hyvät.
Kertokaas sieluntoverit yleisesti jotain hyviä keinoja, miten sais pidettyy ADHD arjen kasassa. Rutiineilla? Tehtävien ylöskirjottamisella? Vinkkejä kaipailisin.
Kiitos.
19 vuotta ADHD:ta kärsinyt pojankloppi täällä kirjottelee. En oikein tiedä mihin tekstilläni pyrin, mutta ajatukset kiertävät kehää ja ajattelin, että jopa täällä niiden purkaminen voisi tehdä hyvää.
Diagnoosia en ole saanut, vaikka kovasti sellaista kaipailisinkin. En ole oikeastaan ikinä vaivastani tosissaan puhunut vielä kenellekkään, isääni lukuunottamatta. Aikomus on, koska apua on saatava.
Olen turhautunut saavutuksiini. Turhautunut moneen itsessäni. Keskittymisvaikeuksien takia tunnen oloni typeräksi, vaikka samaan aikaan tiedän, että en ole. Muiden vaivasta kärsivien tavoin, tiedän omaavani potentiaalia ja mahdollisuuksia moneen. Pääni sisäinen ajatusmyrsky ajaa silti minut jatkuvasti sivuraiteille ja tunnen yhä uudestaan menettäväni tässä yhteiskunnassa elämisessä tarvittavan otteen.
Elämä oli helppoa peruskoulussa. Pärjääminen ei vaatinut sen suurempia ponnisteluja, läksyjä ei tarvinnut tehdä, tavoitteita ei tarvinnut asettaa. Muistan tulevaisuuden pelottaneen minua jo silloinkin, mutta se oli helppo sivuuttaa. Enimmäkseen osasin nauttia ajastani, koulunkäynti tosin oli omalta osaltani suurimmaksi osaksi kavereiden kanssa pelleilyä opiskelun sijaan. Olin huoleton.
Sitten alamäki alkoi. Ensin vuosi sähköalan opiskelua, joka ei kiinnostanut, ei sitten yhtään. Kiinnostuksen puute johti siihen, että en pystynyt lainkaan keskittymään opetukseen ja nyt en muista koko alasta yhtään mitään. Tämän jälkeen vaihdoin lukioon. Sitä tuli käytyä muutama kurssi, kunnes keskittymisvaikeudet jälleen kiinnostuksen lopahtamisen jälkeen palasivat. Lukiosta vaihdoin media-alalle (elokuvalinja), koska ajattelin, että luova ja stimuloiva työympäristö voisi olla kaltaiselleni sopiva. Pakkaantuneen stressin ja itseni epäröinnin johdosta päätin keskeyttää senkin ja suunnata armeijaan. Ajattelin, että siellä saisin aikaa koota ajatukseni ja päättää tulevaisuudestani. Armeija oli helppoa aikaa, sillä kaikki tehtiin puolestani. Ei ollut stressiä siitä, mitä teen seuraavaksi elämälläni. Voin hetken aikaa paremmin. 9kk palveluksen suoritettuani päätin jatkaa media-alan opiskelujani Helsingissä. Noin kuukauden opiskelun jälkeen löydän itseni taas samasta pisteestä, eli nykyhetkestä. Koulu ei taaskaan innosta.
Peruskoulun yhdeksännellä luokalla tutustuin päihteisiin. (alkoholi, tupakka ja myöh. kannabis) Ne ovat seuranneet minua tähän asti, aluksi sen suurempaa harmia aiheuttamatta. Myöhemmin kuitenkin ymmärsin, kuinka naiivi olen niiden suhteen ollut. Dopamiinitasojen nousua sokeasti tavoitellen ja terveyden laiminlyöden, olen käyttänyt päihteitä suhteellisen runsain määrin. Kaveripiirinikin koostuu lähes kokonaisuudessaan päihteidenkäyttäjistä.
Nyt sille on tultava loppu, helppoa se ei tule olemaan, mutta sen verran jopa minä tiedän.
Aion taistella paremman puolesta, luovuttamaan en tänne tullu.
Hah, sellaset hyperfocusit sieltä. Kirjottaminen on aina ollu sellanen asia, missä oon osannu keskittymiseni jollain tasolla pitää, vaikka tääkin teksti karkas varsinaisesta aiheesta jonkun verran. En kyllä tiiä mitä tästä jaarittelusta kenellekkään irtoo, mutta olkaa hyvät.
Kertokaas sieluntoverit yleisesti jotain hyviä keinoja, miten sais pidettyy ADHD arjen kasassa. Rutiineilla? Tehtävien ylöskirjottamisella? Vinkkejä kaipailisin.
Kiitos.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.