Ystävän ikävä

Terve! Minä haluaisin löytää ystäviä Suomessa. Asun Pietarissa. Opiskelen suomea ja puhun englantia ja venäjää. Ehkä me voisimme kommunikoida. Minä käyn Suomessa, ja olen iloinen, jos te tulette Pietariin yksi päivä. Minun sähköpostini on [email protected].

Hei "Ystävän ikävä", veit sanat suustani!

Minulla on samanlainen elämäntilanne kuin sinulla: asiat ovat hyvin, minulla on luotettava elämänkumppani ja töissäkin on kivaa. Lapsia ei ole, enkä oikein usko, että niitä tuleekaan. Kumppanini ystävistä on tullut minunkin ystäväpiiriäni. Mutta mietin, että en minä nyt voi yksin kumppanini varaan sosiaalista elämääni rakentaa. Minulla on muutama lukioajoilta jäänyt ystävä, jotka kuitenkin joko asuvat kaukana tai ovat niin erilaisessa elämäntilanteessa, että harvasta asiasta löydämme yhteistä jaettavaa. Edellisestä lämpimästä, läheisestä, välittömästä ystävyyden kokemuksesta on vuosia, ja kieltämättä olisi hienoa saada taas sellainen ihmissuhde elämään. Uusien ystävien etsiminen on pyörinyt mielessäni viime aikoina, mutta eihän heitä voi noin vain esiin taikoa.

Opiskeluvuosina (joita oli monta!) en tullut löytäneeksi yhtään ihmistä, joka olisi elämässäni yhä nyt, jo valmistuttuani ja työelämään siirryttyäni. Tapasin ihmisiä luennoilla ja ryhmätöissä, muuten vain tosi harvoin. Niiden kanssa, joiden kanssa tutustumismielessä lounaalle tai kahville lähdin, en löytänyt sitä kuuluisaa yhteistä "aaltopituutta" – ei tullut tunnetta, että "mahtava tyyppi, tämän kanssa haluan toistekin viettää aikaa". Opiskelijoiden itse organisoima vapaa-ajan toiminta oli niin kännäämis- ja rälläämispainotteista, että se ei minua houkutellut. ("Paras" kokemukseni on eräistä opiskelijabileistä – sitseistä – joissa kokeilumielessä päätin juoda vain vettä ja sain paitsi viinatyrkyttelyjä myös haukkuja siitä, että en yhtään juo.) (En ole absolutisti, tykkään kyllä melkein kaikista alkoholijuomista, mutta pystyn nauttimaan niitä vain pieninä määrinä.)

Ulkopuolisuuden, ei-mukaan-kuulumisen tunne on se, mikä on pitkän aikaa ollut jatkuva kokemukseni ihmisten keskellä ollessani. Tunnetta ei ole helpottanut toisen vanhempani kuolema, kun olin vielä alakouluiässä, mikä teki minusta pienellä maalaispaikkakunnallamme tietyllä tavalla "kummajaisen" – jos ei muuten niin ainkain omassa mielessäni. Samoin jatkuva kokemukseni ihmisten kanssa toimiessani on ollut se, että minua kiinnostavat "väärät" asiat eikä minua siksi ymmärretä. Lähestymistapani maailmaan on ehkä liian... älyllinen? Filosofoin ja pohdin asioita "liikaa" – siis monen muun mielestä liikaa, en omasta mielestäni, sillä muutakaan tapaa olla olemassa ja tässä maailmassa en tunne.

Olen oppinut tuntemaan itseni paremmin muutaman viime vuoden aikana, ja olen havainnut olevani melko introvertti ja vielä aistiärsykkeillekin aika herkkä. Minusta on kivaa viettää aikaa kivojen ihmisten kanssa – mutta energiavarani siihen ovat rajatummat kuin monilla muilla. Puhelimessa puhumisesta en pidä yhtään, vaan mieluiten tapaan kasvotusten tai vaikka kirjoitan. Nykyisten omien ja kumppanien ystävien kanssa yhteydenpito on some-viestittelyä ja harvakseltaan tapaamista, eteen osuneen tilaisuuden ja omien toiveiden yhteensovittelun pohjalta (eri kaupungit jne.). Tämä on minulle toistaiseksi riittänyt – en ole juuri hei(l)tä kaivannut enempää. Heidän kanssaan ei ole niin suurta "aaltopituuksien" yhteyttä, että minua polttelisi joka viikko tavata. Sellaisesta ystävyydestä on, kuten sanottua, jo aikaa.

– Wanda.Pebble

Olen mies, joka on koko ikänsä asunut kaupungeissa esimerkiksi Helsingissä ja Joensuussa. Olen asunut myös pienemmässä kaupungissa, jossa olin töissä. Siellä menin yhteen harrastuspiiriin. Siellä kerran harrastuspiirissä yksi itseäni lähes 20 vuotta vanhempi nainen ilmoitti, että olisi kiva keskustella joskus henkeviä jonkun kanssa. Sitten hän näki kerran minut kaupungilla ja kutsui luoksensa. Kerron tämän sen takia, että pienellä paikkakunnalla se ystävä saattaa löytyä jostain harrastuksesta. Se etsimäsi ystävä saattaa olla sinua vuosia vanhempia tai sitten nuorempi. Jos näin ajattelet niin sinulla on ehkä mahdollisuuksia löytää se naisystävä pieneltäkin paikkakunnalta?

Itse aloin täällä kirjoittelemaan toukokuussa 2016 yhdellä nimimerkillä. Kun en ilmoittanut sukupuoltani niin minua alettiin luulemaan naiseksi ja en korjannut sitä käsitystä. Minulla oli täällä kolmen naisen kanssa tyttöjen välisiä juttuja, sillä he luulivat minua nuoreksi naiseksi ja ottivat kaverikseen. Sitten kyllä paljastin rehellisyyden nimissä vähän myöhemmin, että en ole nainen, mutta se ystävyys säilyi kaikkien näitten naisten kohdalla. Minusta sinä voisit ehkä löytää kavereita jostain täältä kirjoittelemalla eri palstoilla? Tämän hetken kokemani perusteella naisten välisestä ystävyydestä ymmärsin, että saattaa olla hienoa kokea niitä kaipaamiasi "tyttöjen keskeisiä" juttuja.

Voisit ehkä myös jutella enemmän tuntemuksistasi miehesi kanssa. Ehkä hän saattaisi keksiä, vaikka leffaillan luonanne, johon saapuisi molempia sukupuolia. Jostain sellaisesta saattaisi syntyä ystävyys johonkin naiseen?

Toiseksi viimeisessä kappaleessa kerroit ettei miehesi ystävät eivät käy teillä, eikä mies ota sinua heitä tapaamaan. Missä vaiheessa on siis käynyt ilmi, etteivät he halua sinuun tutustua?
Joskus tutustuminen on alkumetreillä töksähtelevää.