Pariutumisbingo

Mjoo

Koko sivu on täynnä linkkejä Iltalehteen, mutta ei yhtään minuun.

(Hirn)

Hmm, sun vikoja? Ootas mä mietin hetken. Emmä keksi vikoja susta, mutta ehkä sä oot kuin saippuakupla...kaunis katsoa mutta sua ei saa kiinni. Sä loittonet ja liukkaasti. :D

Susta tulee tunne, että sä et tarvi ketään.

Sä juttelet itseksesi. Se on huolestuttavaa.

Ja tekeydyt kaksineuvoiseksi (naurua).

Kyllä se sitkeimmänkin sissin lannistaa. Sä voisit ottaa välillä jonkun sinne pallomerees (vai mikä lasikuulasörsseli se oli) mukaan peuhaamaan hih.

Hei elä Donsku hätäile... kukaan ei ole täydellinen....

Ajattele muakin...minullakin on vakava puute minussa....

Vika. (Ei yhtään...vaikka kuinka oon etsinyt)

(Pettynyttä etsimishehhetystä)

Parts an pieces



Muukalainen


Kirjoittaminen on itsetutkiskelua puhtaimmillaan. Sana puhdas on vaarallinen, ja sitä tulisi soveltaa vain näytön ruudulla, sillä on olemassa vain kahdenlaisia ihmisiä: koskettavia ja koskemattomia. Toiset koskevat ja toiset eivät. Minä kosken. Olen aina koskenut. Sellainen on raivostuttava pakkomielle, jota ei voi pestä pois.

Siivoan näytön. Pyyhin siltä tuskin mitään, tai edes korjaan. Peitän sitä erilaisilla tyyleillä ja asianpuolikkailla, jotka hädin tuskin jaksavat roikkua mukana tarinassa, josta en tiedä, kuinka se päättyy. Olen jäänyt porraskäytävän ikkunapenkille istumaan ja katselemaan sisäpihalle, niin kuin lapsena tein, kun yksinäisyys oli syvimmillään. Sellainen ei eristyneisyyden tunne, vaan rajattomuus, kuin silmänkantamattomiin ulottuva, lohduttomalta tuntuva matka autiomaassa, nujertava.

Ihmiset ja ystävät toimivat kuin kuori koppakuoriaiselle: piti sitä kasassa. Sisälmys oli minuutta, kuvottavaa massaa liiskattuna katuun. Ihmiset olivat löysän liman rajat ja huone, jonka seiniin saattoi nojata ja tuntea olevansa suojassa, turvassa tai koossa. Rajattomilla ihmisillä ei ollut mitään tällaista, ja olemassaolon kauhu aukesi kaikkiin suuntiin ilman minkäänlaisia estoja, pakonomaisia tarrautumisia johonkin olemattomaan. Ei mitään. Oli vain lämmin varjo kylmällä ikkunapenkillä, kirja takapuolen alla pehmusteena ja ympärillä autius ja loputon avaruus, sydämessä jatkuva, silmitön huuto.

Talossamme asui vanha mies, jolla oli paljon kirjoja. Hän oli jonkinlainen menevä mies, sillä miekkonen tuli toistuvasti vastaan portaikossa, varsinkin, jos hissi oli epäkunnossa.
Kirjakokoelman näin ensimmäisen kerran sinä samaisena ikkunapenkkipäivänä, jona uraani oltiin viilletty syvimmillään. Kihelmöivässä ja kirvelevässä, kuristavassa sumussa kuulin takaani kysymyksen.

- Mitäs plikka pillität?

En vastannut mitään, vaan vain vilkaisin velttoihin miehenkasvoihin, jotka omituisesti roikkuivat väsähtäneinä ja parransänkisinä edessäni. Harmaa, kulahtanut vanha ukko. Silmät kuin pillastuneella hevosella, sössöttävä puhetapa, yhtä roikkuva puku kuin olivat kasvot, ja kengät viime vuosikymmeneltä. Kainalossa hänellä oli sanomalehti. Oikeastaan niitä oli kaksi: Helsingin Sanomat ja HBL. Vanhuksen ympärillä lemusi tupakanhaju, pesemättömyys ja vanha viina. En tiedä miksi, mutta seurasin ukkelia tämän asuntoon ylempiin kerroksiin. Näin oman sukunimeni jäävän taakse. Oman oveni. Meidän ovemme. Olin siirtymässä pois omasta kerroksesta, omalta leveliltä.

- Perkeleen hissi. On se nyt saatana kun ei yhtä hissiä saada toimimaan, miekkonen manasi ja mäiski sanomalehdillä hissinovia aina kohdalle osuessaan. Ihme tyyppi, mietin. Sillä ei varmaan oikein hissi kulkenut.

Keskustelin Jörn Donnerin kanssa sen iltapäivän identiteetistä ja sen rakenteesta, sorron vastarinnasta ja sen logiikasta, taktiikasta ja strategiasta. Keskustelimme myös vapauden ja itsemääräämisoikeuden filosofisista perusteista ja luonteesta, niiden uhista. Minulla oli oikein hauska iltapäivä, vaikka hänellä ei ollut mitään muuta tarjottavaa kuin hanavettä ja vanhoja konvehteja.

(Hihitystä)