Kolmen kappaleen tiivistelmä

Pēnelopeîa



Lämmin iltatuuli saatteli kiviselle rannalle aaltojen väsymättömän pauhun. Merivesi velloi vaahtona venytetyn hetken, sitten vuorollaan vaimeni, jo odotellen tulevaa, mutta vielä hiljaista seuraavaa. Vaikka matkaa aallonmurtajalta veteen hyvän matkaa oli, niin silti kasvoille satoi veden suolaa, ja sai ne tahmeaksi, katseen niissä kirveleväksi. Kuitenkin veden liike piteli otteessaan, ajassa ja sen tajussa, ehkä loputtomuudessa. Eikä auringon painuminen vetten taa mitään pysäyttänyt. Aallot jatkoivat pauhuaan pitkin pitkää yötä, aina seuraavaan aamuun asti. Uupumatta.

Öljylampun valossa nainen huoneessa täytti ruukusta toista samanlaista, sillä pimeys tänä yönä ahdisti eilistä enemmän, tuntui sydänalassa asti. Valon lie toivottiin lievittävän oloa. Hän hieroi oliiviöljyä käsiinsä. Ne eivät olleet enää nuoren tytön kädet, vaan yksinäisen naisen omat teettämässä töitä sydämelle, jottei tämä itkisi. Kädet kiilsivät autiudessa tyhjinä, koruttomina ja avoimina, kuin ottaakseen vastaan jumalilta jotain saavuttamatonta, mutta toivottua. Ne eivät raivonneet, eivät rukoilleet, vaan ojentautuivat ylös sekä eteen, ihmisestä ulos, kuin koskettaakseen edessä olevaa olematonta.

Tulessa paloi monenlaisia kirjoituksia, vetoomuksia ja sopimusluonnoksia; ei valon tulessa, vaan pimeyden ja vaihtoehdollisuuden. Nainen mielellään poltti kaiken, sillä tulen nieltyä ylöskirjoitetun ajatuksen, se lakkasi olemasta huoneessa esine, mutta yhä säilytti tarkoituksensa ja olemuksensa ideana. Se pysyi läsnä olematta sitä. Ei ihmiseen joutunutta saanut hänestä ulos kuin paiskaamalla tämä jyrkänteeltä alas tai katkaisemalla tältä kaula. Hulluutta oli se että halusi asioita, jotka olivat saavuttamattomia. Tämä siksi, että ne olivat jo ihmisessä, pääsemättä sieltä ulos. Nainen tiesi olevansa miesten öisissä unelmissa niiden lämpönä, mutta tuskin sanoina tai ajatuksina. Tämä tällainen heille riittäköön, hän tuumi ja riisuutui vaipuakseen pois. Jonnekin.


(Naurua)