Mikä ihmeen "kolmenkympin kriisi"?

En itse edes huomannut kolmekymppisiä. Nyt nelikymppisen monisuruinen monista asioista, vaila omaa syytä. Perhe jäi perustamatta, mutta ei kannatakaan, jos ei tunnu siltä. Itselläni ei todellakaan ollut edes järkeviä mahdollisuuksia.

Itse olen mies ja ikä 54. En ole koskaan ehtinyt alkaa potemaan sitä 30 kriisiä, vaikka sisko onkin siitä joskus höpöttänyt (eli eikö ole kohta aika jo alkaa potea)
Töitä on tullut tehtyä niin paljon, ettei todellakaan ole ollut tuollaiset mielessä.
Aamu 9-10 rakennuksille, ja poistuminen yöllä kello 02.00-03-4 aikoihin.
Tätä on jatkunut jo niin kauan, että tuosta kolmekymppisestä tähän on aika mennyt kuin siivillä.
Tosin omakotitalo on täysin maksettuna, autoja muutama, suurehko vene, jne.
Olen kyennyt ostamaan kaiken mitä olen halunnut. Mitä en ole voinut ostaa sitä en ole edes tässä vaiheessa kaivannut. Nyt pitäisi olla viidenkympin villitys, mutta olenkin sanonut niille ketkä siitä huomauttelevat, että pitää varmaan nyt alkaa ensin potea se kolmenkympin kriisi pois, kun nyt sillekin alkaisi olla aikaa... hahaha

Sitä kutsutaan kriisiksi siksi, että se iskee yhtäkkiä ja arvaamatta. Eikä se välttämättä iske niin, että olisi kyse just tosta perheen perustamiskriisistä. Mulla iski opiskelukriisi, joten hain yliopistoon opiskelemaan ja luin itseni maisteriksi.

Eipä ole ollut minkäänlaisia kriisejä elämän aikana. Nyt ikää on 64 vuotta. Elämä on rullannut tasaisen mukavaa arkea. Töitä on aina ollut, rahaa on aina ollut, terveyttä on aina ollut, kaikkea on ollut riittävästi, ei liikaa eikä liian vähän. Ei mitään valittamista.

Nimenomaan kyse on vain myytistä. Ei nykyaikana enää päde vuosikymmeniä sitten todistellut elämänkaariteoriat. Harvalla on mitään kriisejä 3- tai 4-kymppisenä. Tosin 5-kymppisenä moni tekee radikaalejakin muutoksia mutta syitä on niin monia kuin on seppiäkin; ehkä tuon ikäinen on taloudellisesti ja monessa suhteessa vapaampi tekemään erilaisia irtiottoja tai muutoksia.

Toteat, että "puhutaan" kolmenkympin kriisistä. Pakko myöntää, etten ole vuosiin kuullut kenenkään puhuvan moisesta.

Kriisejä tulee ja menee ja ne kasvattavat ihmistä. Mutta tuollainen "kolmenkympin kriisi" taitaa pikemminkin olla vain myytti tai leikkimielinen ilmaisu. Usein kriisi ajaa ihmistä tekemään elämässä muutoksia parempaan, voi olla että ihminen ei itse edes tajua elävänsä kriisiä tai tekevänsä elämään vaikuttavia muutoksia, mutta läheiset aistivat selvemmin että nyt tuulee.

Itse en koe kokeneeni minkäänlaista kolmenkympin kriisiä, mutta kun katsion taaksepäin, niin kolmenkympin kieppeillä elämäni mullistui täysin. Kahdenkympin loppupuolella muutin uudelle paikkakunnalle, vaihdoin työpaikkaa ja ostin ensiasunnon. Vähän kolmenkympin toisella puolella avioiduin todella lyhyen seurustelun ja kihlauksen jälkeen. Itselle nuo mainitut suuret muutokset tuntuivat luontevilta; löytyi loistava uusi työpaikka, olin vihdoinkin saanut säästettyä omistusasuntoa varten, ja sattumalta tapasin miehen, jonka kanssa haluan viettää loppuelämäni, eli mitään painetta tai biologisen kellon raksutusta ei ollut tehdä elämänmuutoksia. Ulkopuolisen silmään varmasti koin kolmenkympin kriisiä täysillä.

Ei kananata turhaan huolehtia. Ma asun Lontoossa ja taalla ihmiset monesti luo uraa, matkustelevat, kayvat ulkona ja ottavat oman aikansa ennenkuin perustavat perheen. Monet ensisynnyttajat ovat 35-40 eika tama ole millaan lailla outoa. Ajatellaan etta oma elama on ensin elamista varten ja sitten voi asettua aloilleen.
Itse olen parinvuoden paasta 30 ja ei pienimmatkaan perheenperustamissuunnitelmat pyori kylla paassa. Olen sinkku ja luon uraani. Katsellaan sitten myohemmin.

Mun ikaisilla suomalaisilla on jo 10 muksua kolmen eri miehen kanssa, varsinkin siina junttipitajassa josta olen kotoisin

Oli se ikäkriisi nyt miten vanhana vaan on kyse tiedostamisesta, ettei elämä jatkukaan loputtomiin. Elämä asettaa tietyt rajat fyysiset rajat tiettyjen asioiden tekemiseen esim. lapsensaaminen yms. Perheen perustaminen on tietenkin mahdollista myöhemminkin kun 30-kymppisenä, mutta omat "riskit" tuossa kieltämättä on. Mitä jollei satukaan se "oikea" kohdalle juuri oikealla hetkellä - tällöin keinohedelmöitys ja lapsen kanssa eläminen kahdestaan voi tulla eteen...sopii toki joillekin.
En kuitenkaan halua neuvoa, vaan jokaisen pitää valita oma tiensä. Kannattaa kuitenkin pitää silmänsä auki sen "oikean" varalta ettei käy lipsahdusta, jota katuu jälkeenpäin :)