Eli vedenpelko vihdoin selätetty ja kelluin selälläni ja mahallani ensimmäistä kertaa eläissäni vedessä. (Olin luonnon vedessä meressä). Kun pelko hävisi, niin opin myös nopeasti jollakin tavalla uimaan. (Jotakin sammakontapaista ja koiraa) Pystyin uimaan noin puoli minuuttia kerrallaan, ennenkuin pitää pysähtyä ottamaan happea. En pysty nostamaan uidessa tarpeeksi päätäni ylös saadakseni uidessa happea. Eli turpa pohjaa kohti mennään :D Jos nostan päätä, niin jalat alkaa vajoata pohjaan. Onko mitään vinkkejä tuohon?
Saattas hallissa olla helpompaa, kun ei ole aaltoja, mutta tuolla kukaan ei kiinnitä aikuiseen opettelijaan huomiota. Olen kyllä häkeltynyt, että (entisenä)vesikammoisena vihdoin luotan veden kantavuuteen ja etten panikoi, kun pää on vedessä ja eteenpäinkin mentiin.
Saattas hallissa olla helpompaa, kun ei ole aaltoja, mutta tuolla kukaan ei kiinnitä aikuiseen opettelijaan huomiota. Olen kyllä häkeltynyt, että (entisenä)vesikammoisena vihdoin luotan veden kantavuuteen ja etten panikoi, kun pää on vedessä ja eteenpäinkin mentiin.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Joo, noinhan siinä käy. Staattinen kantavuus kun on aikalailla vakio, niin kun nostat toista osaa vartalosta pinnan päälle, niin mahdollisesti pinnalla olleet muut osat vajoavat. Tai jos kroppa on jäntevänä, niin kun toinen pää nousee ylös, niin toinen pää vajoaa alas.
Ns. vakiintuneissa uintitekniikoissa on tähän kaksi ratkaisua: "tasakäppälajeissa" eli perhos- ja rintauinnissa ("sammakossa") vartalon liike on aaltoilevaa, eli vedolla noustaan vähän hengittämään ja kun kädet viedään eteen voidaan jopa vähän sukeltaa. Vuorotahtilajeissa käännytään hengittämään - tai siis, lähinnä kroolatessa hengitetään sivulta, kun selkäkroolia uidessa suu on uintiasennossa veden yläpuolella. Molemmissa on alkuun ongelmana, että kun olet pääsi nostanut vedestä, niin takaisin uintiasentoon siirtyminen laukaisee joitakin maalla hyödyllisiä refleksejä (vaistonvaraisesti yrität pitää itsesi pystyssä).
Hengittämistä voi opetella helpommin lasten laudan tai muun pienen kellukkeen kanssa, jolloin kätesi tuntevat "kiinteän" alustan ja pystyt helpommin hallitsemaan pään laittamisen takaisin veteen. Kellukkeen tulisi olla pieni, jotta ylimääräinen kelluvuus ei muuta uintiasentoasi.
Jos paikkakunnalla järjestetään tekniikkaopetusta, niin kannattaa mennä syksyllä mukaan. Tai kysyä paikallisen uimaseuran valmentajalta - useimmat juttelevat uinnista mielellään, mutta ei kesken ryhmän ohjaamisen, kun tekemistä on jo muutenkin.