Olen aina inhonnut kavereita. En halua myöskään

Tuollaistahan se on olla nykyajan uupunut. Kuka prkl ei sitä olisi?

Tosin ei pidä ihmetellä sitäkään, ettei kohta kukaan halua "jakaa" sinunkaan "ajatuksiasi".

Toisetkin haluavat olla "yksin".

Jaat samoja periaatteita kuin minä, mulla ei oo alakoulun jälkeen ollu ainuttakaan kaveria. On hienoa sanoa voivansa pärjätä yksin.

Kavereita ei todellakaan kannata olla. Se johtaa vaan homoiluun:
https://keskustelu.suomi24.fi/t/14406241/kaveruus-ja-homoilu

Ei ole kadehdittavaa sunkaan elämäsi

Mikäpä siinä. Ja kun sait kerrottua tuon ilman katkeruutta, niin uskon että olet ihan aidosti ratkaisuusi tyytyväinen.

Tulee sitä itselleenkin välillä fiilis, että tekis mieli mennä jonnekin puunkoloon asumaan... Vaikka huuhkajan naapuriksi..sitten vaan huhuiltaisiin öisin vierekkäisiltä oksilta kilpaa.

Ruma ätmi joutuuu elää yksin vaikka ei haluaisikaan-

Yksinäisyys on toki subjektiivista, mutta tämä artikkeli kuvaa hyvin miten erilaisia ihmisten kokemukset voivat olla, kun palstalla on ihmetelty demiseksuaalejakin ettei sellaisia voi olla, jollainen myös olen.

https://www.mtv.fi/lifestyle/tunteet/artikkeli/yksinainen-siru-22-julkaisi-riipaisevat-kuvat-mussa-on-pakko-olla-jotain-vikaa-kun-seurani-ei-kelpaa/7023960

Uskon kyllä, että tuo nainen on yksinäinen, jos sellaiseksi itsensä kokee, vaikka poikaystäväkin löytyy. Itse olen ollut kaveriton yläasteelta asti, enkä ole koskaan ollut minkäänlaisessa suhteessa ja ikääkin yli neljäkymmentä. En silti varsinaisesti koe yksinäisyyttä, vaikka yksinhän minä olen ihan kirjaimellisesti.

Yläasteella minua kiusattiin mm. fyysisesti pahoinpitelemällä. Tässä vaiheessa koko koulu kääntyi minua vastaan, ja täysin tuntemattomat ylempiluokkalaiset saattoivat huutaa minulle käytävällä solvauksia. Piti vaan uskaltautua kouluun seiskaluokkalaisena, vaikka tiesi että päätä isommat ysiluokkalaiset olivat henkisesti samassa jengissä kiusaajien kanssa.

Lukiossa minua eristettiin niin, etten päässyt ryhmätöissä ryhmiin. Ruokapöytään ja penkille pääsin, jos tulin muiden jäljessä, mutta jos satuin istuutumaan ensin, jäin yksin pöytääni. Armeijassakin osa on aina vanhoja tuttuja, jotka jatkoivat samaa pilkan tekoa opettaen sen myös uusille tuttavuuksille. Opiskellessa en enää viitsinyt hakeutua muiden seuraan.

Nykyisessä työpaikassa työpariksi tietenkin sattui työpaikkakiusaaja, joka yritti kaikkensa savustaakseen minut ulos ensimmäisestä työpäivästä lähtien. Tilanne oli myös sikäli hankala, että hän oli ainoa joka pystyi opettamaan työtehtävät, ja samaan aikaan hän sabotoi työtäni aiheuttaen asiakkaille ja työnantajalle vahinkoa, ja harjoitti kaikenlaista henkistä väkivaltaa. Työtehtävä on myös sellainen, että sen oppimiseen menee vuosia. Onneksi hän sai lopulta itse potkut.

Toki nämä tyypit ovat aina osanneet pyytää lainaa, kun tarvitsevat rahaa, mutta miksi he eivät pyydä lainaa oikeilta ystäviltään, vaan siltä ketä osoittavat teoillaan vihaavansa. Ehkä he tulkitsevat minut hyväksikäytettäväksi hölmöksi, ja ystävällisyyden heikkoudeksi. Toki olen myös sen huomannut, että monesti ihmisiltä puuttuu vastuuntunto, kun itselläni se on jopa ylikorostunut. Voisiko se olla piirre joka voi aiheuttaa muissa vihamielisyyttä.

Esimerkiksi tälle entiselle työkaverilleni, ei ollut ongelma aiheuttaa asiakkaalle ja työantajalle tuhannen euron vahinkoa, jos pystyi sillä tekemään kiusaa minulle. Minulle taas ajatuskin, että aiheuttaisin tahallani sellaista vahinkoa asiakkaille, on täysin mahdotonta hyväksyä.

Yhä enemmän olen tullut siihen tulokseen, että ihmiset ovat vain biologisesti samaa lajia. Henkisesti toiset eroavat kuin hyeenat ja leijonat. Vaistoamme eron intuitiivisesti ja varsinkin hyeenat hyökkäävät heti kun siihen tulee tilaisuus. On siis turha kaivata hyväksyntää ja ystävyyttä hyeenoilta. Hyeenoille hierarkia, valta ja asema laumassa on kaikki kaikessa. Minulle riittää varsin pitkälle, ettei minua näykitä tai yritetä purra niskasta. Olen aina tehnyt omat hommani käskemättä sisäisen motivaationi ja vastuuntuntoni avulla.