Osaisiko joku viisas sanoa mistä johtuu sellainen ilmiö että rouvani ottaa kaiken mitä sanon vittuiluna?
Jos sanon että "autossa on rengas" tyhjä niin vastauksena tulee "no pitääkö minun niistä renkaista joka kerta huolehtia" vaikka itse asian totean varsin neutraalisti, ajatuksella että täytynee ne katsoa jossain välissä.
Jos sanon että "kaunis ilma tänään" tulee vastaukseksi "kai sitä voi harrastaa vaikka sataisikin" tai "eikö sinulla ole muuta sanottavaa" tai "uutisistahan sen näkee millaista keliä sitä on milloinkin".
Tässä 12 vuotinen yhteiselo päättyy ihan juuri yhteisestä sopimuksesta kummankin kyllästymisestä johtuen, mutta mietin että mistä tämä silmitön viha minua kohtaan on johtunut vuosia. Yleensäkkin olen tuntenut kokoajan olevani varuillani siitä mitä sanon jottei hän suutu. Tunneasioistani jos sanon on vastaanotto ihmettelevää ja usein lyttäävää. Empatiaa en ole saanut nimeksikään tässä suhteessa.
Ylipäätään tuleva ex-puolisoni ei ole juurikaan mistään samaa mieltä kanssani. Useimmat lauseet alkavat mutta -sanalla ja vastaukseksi tulee joku hätäinen ajatus siitä miten asiat ovat hänen mielestään. Usein tuolla vastauksella ei ole minkään laista asiasisältöistä liittymäpintaa siihen mitä olen sanonut, kunhan tokaisee ensimmäisen assosiaation mitä mieleensä tulee. Pääasia että on eri mieltä.
Aloin miettimään näitä koska vuosia olen häntä yrittänyt sietää ja rakastaa mutta nyt kun ei ole pakko, tulee mieleen olisiko asiat voineet mennä toisin, olenko itse toiminut väärin vai mistä kaikki johtuu.
Kaikki tämä on luultavasti klassista parisuhdesontaa, mutta mieluusti kuulisin ajatuksia asiasta.
Jos sanon että "autossa on rengas" tyhjä niin vastauksena tulee "no pitääkö minun niistä renkaista joka kerta huolehtia" vaikka itse asian totean varsin neutraalisti, ajatuksella että täytynee ne katsoa jossain välissä.
Jos sanon että "kaunis ilma tänään" tulee vastaukseksi "kai sitä voi harrastaa vaikka sataisikin" tai "eikö sinulla ole muuta sanottavaa" tai "uutisistahan sen näkee millaista keliä sitä on milloinkin".
Tässä 12 vuotinen yhteiselo päättyy ihan juuri yhteisestä sopimuksesta kummankin kyllästymisestä johtuen, mutta mietin että mistä tämä silmitön viha minua kohtaan on johtunut vuosia. Yleensäkkin olen tuntenut kokoajan olevani varuillani siitä mitä sanon jottei hän suutu. Tunneasioistani jos sanon on vastaanotto ihmettelevää ja usein lyttäävää. Empatiaa en ole saanut nimeksikään tässä suhteessa.
Ylipäätään tuleva ex-puolisoni ei ole juurikaan mistään samaa mieltä kanssani. Useimmat lauseet alkavat mutta -sanalla ja vastaukseksi tulee joku hätäinen ajatus siitä miten asiat ovat hänen mielestään. Usein tuolla vastauksella ei ole minkään laista asiasisältöistä liittymäpintaa siihen mitä olen sanonut, kunhan tokaisee ensimmäisen assosiaation mitä mieleensä tulee. Pääasia että on eri mieltä.
Aloin miettimään näitä koska vuosia olen häntä yrittänyt sietää ja rakastaa mutta nyt kun ei ole pakko, tulee mieleen olisiko asiat voineet mennä toisin, olenko itse toiminut väärin vai mistä kaikki johtuu.
Kaikki tämä on luultavasti klassista parisuhdesontaa, mutta mieluusti kuulisin ajatuksia asiasta.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Tunnistan ilmiön omassa liitossani mutta en osaa selittää sitä. Veikkaan, että kun naama ärsyttää, niin kaikki sanottukin suututtaa.
Oma+exäni+oli+ihan+samanlainen,+kaikki+mitä+tein+ja+sanoin+oli+hänestä+ihan+sontaa,+mistä+hänen+oli+pakko+vielä+joka+helvetin+välissä+huomautella+ja+tölviä+ja+ylipäätään+ottaa+puheeksi+ja+juurikin+todella+negatiivisella+ja+alentavalla+tavalla.
Tismalleen samoja hommia luettelit tossa. Minä jos olen pahalla päällä ottaa rouva itseensä niin että uhkaa erolla ja ties millä. Hän kuitenkin saa olla pahalla päällä niin paljon kun haluaa. Saa tiuskia, äyskiä ja raivota, kunhan sille on syy.
Sama tuo kauppakeskusepisodi on käynyt meillä. Hänen tuttujaan jos tulee juttelemaan niin kiltisti joudun kestämään vaikka millaisia palavereja. Minun tuttuja jos tulee niin sanaton viestintä on sellaista että nyt pitäisi lähteä. Kotona sitten hirveä tiuskiminen miten häntä ei olisi kiinnostanut olla siinä yhtään.
Minun sukulaiseni ovat kuulemma tunnekylmiä, eivätkä näytä tunteitaan. Mielestäni he kyllä näyttävät, joskin eritavalla ja rajoitetummin. He osaavat esimerkiksi hillitä raivoa, kiukkua jne, juuri niin kuin yleensä normaalit aikuiset osaavat tunteitaan hallita. Jos minulla menee elämässä huonommin niin saan kyllä suvulta henkistä tukea mutta en puolisoltani. Ne kerrat kun olen tunteistani puhunut niin vastapalloon tulee vaan tunteetonta kommenttia siitä miten hän ei voi ymmärtää miten tunnen noin, vaikka kuinka kertoisin. Usein tulee olo että hän on täysin epäempaattinen, eikä oikeasti kiinnostunut tunteistani. Sama juttu noissa sukulaisten kuolemissa. Käytin äitini kuolemaa kuulemma vain tekosyynä masennukselleni.
En tiedä onko tuleva eksä pettänyt, eikä kyllä enää kiinnostakkaan. Pääsen varmaankin melkoisen nopeasti asiasta eteenpäin, sillä tunteet on kuolleet jo monta kertaa suhteen aikana. Silti kuitenkin olen monesti rakastunut uudelleen sen takia että miellä kolmella olisi perhe.
Mutta tuohan kuulostaa ihan jokapäiväiseltä känkkäränkkäpäivältä. Alatalo sanoo laulussa kaiken, tuon parempaa selitystä tuskin kukaan kykenee antamaan.
https://www.youtube.com/watch?v=2SZsugBvOzs
No nythän sulla on kaikki hyvin, pääset ikävästä ihmisestä eroon, ei sun tarttee olla sen kanssa enää missään tekemissä. Joten ei muuta kuin katse eteenpäin ja nokka kohti uusia pettymyksiä.
Joo, toisaalta noinkin, mutta kun on yhteinen lapsi täytyy asioita hoitaa edelleen yhdessä. Jos lasta ei olisi loppu olisi tullut jo aikaisemmin. Itseäni eniten mietityttää vain lapsen asiat. Oma onni kun ei lapsen onnen rinnalla paina mitään. Yrittänyt ainakin olen mutta sellainen paskahan mä olen että turha varmaan edes yrittää.
Aloittajan liitto kuulostaa paljolti omalta parisuhteeltani. Muija tosiaankin ottaa useimmat neuvoni vittuiluna, kysyy että luuletko mua tyhmäksi tai en ymmärrä. Saan siis miettiä etukäteen hyvin tarkkaan mitä sanon ettei tule riitaa aikaiseksi. Sitten muijassa on taas hyviäkin puolia joiden takia ei viitsi erota. On paljon asioita yleisesti joista ei olla enää samaa mieltä, niistäkin turha keskustella ettei tule riitaa. Olis hyvä kun vois puhua asioista suoraan mutta muijalla ei oikein toi vastaanotin toimi toivotulla tavalla niissä ikävissä asioissa. Sama juttu kun joku hänen perhe tai sukulaispiiristä sairastelee tai jopa menehtyy, sitä pitäisi sitten surkutella ja antaa naisen olla rauhassa. Minä sain tietää kummisetäni menehtyneen sairaskohtaukseen ja surin sitä, muija ei millään lailla ottanut osaa kuten sanotaan, en saanut olla rauhassa eikä muija osoittanut myötätuntoa, oli kuin ei mitään olis tapahtunut.
Rouvaasi harmittaa jokin asia mitä ei saa sanottua.
Esimerkki:
Kysyt: "mitä syötäisiin". Rouva miettii miten jätät likapyykit väärään paikkaan ja tokaisee: "keitä itse puurosi".
Juurikin näin, yksinkertaistettuna. Eli puolisoa nyppii jokin tai jotkin ihan muut asiat, ja purkaa sitä sitten arjessa tiuskimalla ja nälvimällä.
Olin itse aikoinaan 5 vuotta suhteessa, jossa mies oli laiska (vietti aikansa koneella tai töllön ääressä), sängyssä itsekäs (nopeasti ja vain hänen tyydytys kiinnosti) ja käytti rahaa minun mielestäni järjettömiin asioihin (kuten uhkapelit). Olin näistä asioista joskus pyrkinyt hienovaraisesti keskustelemaan, mutta ymmärtänyt sitten, että ei se äijä muutu. Tämä johti lopulta siihen, että aloin purkamaan häntä kohtaan sisälleni kasautunutta kiukkua "mäkättämällä". Tympeä tapa, täytyy sanoa, vaikka itse sitä harrastinkin. En myöskään kovin empaattinen jaksanut häntä kohtaan olla enää.
Lopulta onneksi erosimme, ja minä koin että taakka olisi lähtenyt harteiltani! :) Enpä muista ikinä sen koommin mäkättäneeni turhista. Exä varmasti muistelee, että kyse oli vain minun luonteestani. Toki siinä mielessä, että siinä tilanteessa minä toimin niin. Mutta taustalla piili myös ne syyt ja se kyllästyminen ja patoumat kumppania kohtaan.
Nykyisessä hyvässä liitossani olen ollut jo kohta 10 vuotta, eikä ole kertynyt patoumia. :)
Itsekin epäilin että nuo kakki puhumattomat täyttämättömät toiveet siellä kaihertaa. Itse olen vetänyt työelämässä itseäni kokoajan burnoutin partaalla, jotta olisi syömistä, kämppä, autot ja jotain köyhiä lomamatkojakin. Jos olen varovasti ehdottanut että rouva jos vaikka kyselisi töitä jos sattuisi jotain sopivaa löytymään tuli siihenkin vastaukseksi äyskivään tyyliin, että "etkö ymmärrä että hän ei ole työkuntoinen, ei ehkä enää koskaan". No menen sitten töihin itse vaikka olen melkoisen täynnä jatkuvaa työntekoa ja taloudellista vastuunkantoa. Mitäpä en perheeni eteen tekisi.
Olen kuulemma myös itsekäs. Teen kaiken omista lähtökohdista. Ja sitä saan kuulla jatkuvasti.
En tiedä haluanko enää koskaan antaa itsestäni osaa toiselle. Poikkeuksetta näyttää joka suhteessa että minua kohdellaan kuin rättiä.
Tavallaan tätä samaa tuittulua on muitakin kuin puolisoa kohtaan. Kaikki joutuvat jännittämään ja valitsemaan sanojaan tällaista persoonaa kohtaan. Hän haluaa kaiken ja heti, muita vaihtoehtoja ei ole ja kyllä tuntuu jos ei niin käy.
Miten tällaisen luonteenpiirteen saisi hieman pitemmälle vieterille vedettyä.
Taitaa itsekin kärsiä liian lyhyistä piuhoistaan, jotka eivät saa muuta aikaan kuin kireyttä ja huonoja päätöksiä, kun niitä ei jouda koskaan ajattelemaan vaan höyryää ja ihan itse nöyryyttäkseen itseään.
Muutoin ihan hyvä tyyppi, osaava, kaunis ja aikaansaapa, mutta ei hallitse toimiaan.
Pitääkö hänen ensin ottaa pohjakosketus, ennen kuin herää, että itse aiheuttaa höyryämisellään kaiken.