Kirjailijattaren muistelmat

Kirjainten kuolema



Pimeyteen kadonnut huvila kumisi ja natisi myrskyssä. Ympäröivä metsä taipui puuskaisessa tuulessa itseään vasten, ja meren aaltojen pauhu soinnutti tätä, paiskautuessaan vasten aikaa uhmaavia kiviä.
Huvilan katolle satoi oksia ja käpyjä pitäen ennustamatonta meteliä. Pauketta säesti jossain peltikattoa laahaava pienpuu. Oli kuin katolla olisi astellut laiska pikimusta siivooja luutansa kanssa. Kuin parsinneulalla oltaisiin tökitty arkaa ihoa, joka tätä kaikkea katseli, ja sitä näkemättä, ajatteli. Jokainen pimeän käpy, sillä oli ääni. Edes kuu ei näyttänyt kasvojaan pimennysverhon takaa, vaan loisti ainoastaan ajatuksissa, kuten tähdet elämän kaukaisuudessa. Poissa.

Huvila oli nähnyt pahempaakin, mutta kirjailijattarelle tämä kaikki oli uutta. Poissa olivat kaupungin valot ja äänet, ihmiset. Tilalla synkkä pimeys, joka oli läpitunkematon, kuin musta muuri, johon saattoi kävellä sisään, jos uskaltautui.
Vaikka näin oli, niin kirjailijatar ei tuntennut sisällään katumusta pyytäessään lainaksi huvilan avaimia. Hän oli lähteissään ollut varma, että pärjäisi hyvin yksinkin, sillä mikään pimeys ei voinut voittaa kannettavan hohtoa ympäristössä. Se oli ylivertainen valo kaikkialla mukana. Avasit läppärin kannen, ja pimeys oli tiessään, ja valo tilalla.
Näin hän teki, ja näin myös kävi. Esiin putkahti laguunissa kelluva, kirjailijattaren ikäluokkaa oleva nainen turkooseissa bikineissä. Kuva oli otettu dromella. Korkealta. Siten, että palmut rajasivat hevosenkengäksi kirkkaan veden ihmisen uida. Tai vain olla. Värit hehkuivat.

Kirjailijattarella oli kylmä. Hän päätti sytyttää takan. Takka sijaitsi suoraan hänen takanaan muutaman askeleen päässä. Ohjeet sen sytyttämiseen olivat printattuina hänen kädessään. Ne eivät olleet monimutkaiset eivätkä järin laajamittaiset. Listassa oli vain kaksi kohtaa: toisessa ohjeistettiin avaamaan pelti, ja toisessa sytyttämään tuli.

Oli sytytettävä lisää valoja, sillä hämärä uhmasi niellä kaiken, jopa tulitikut. Peltiä ohjaava vipu oli takan kyljessä suhteellisen korkealla. Hän käänsi sen auki. Samassa huoneeseen ilmestyi jokin näkymätön olento, joka oli imaista itseensä kaiken huoneessa olevan. Ensimmäiseksi katosi piippuun pesään unohtuneet tuhkat, ja sitten kauempana oleva puusilppu alkoi ryömiä kohti pimeyden kitaa. Ääni oli kammottava. Se ujelsi ja valitti, suorastaan huusi. Ja se oli jossain näkymättömissä. Jossain pimeydessä.
Puolen tunnin yrittämisen jälkeen tuli syttyi. Ja kuinka se paloikaan. Se suorastaan roihusi, kyltymättömänä kiskoi itseensä aina vain lisää ja lisää. Mitä tahansa palavaa. Kirjailijatar tuijotti tuleen lumoutuneena.

Saavuttuaan päivemmällä huvilan pihaan, hän ei muistanut sen olevan niin suuri. Rakennus oli kaksikerroksinen merenrantahuvila, jossa hän oli ollut syntymäpäiväkutsuilla toissavuoden kesäkuussa. Muistikuvat noista ajoista eivät osuneet syksyiseen näkymään, joka oli kuin kesien hautausmaa. Ilman kiviä. Ilman kommentteja. Päivämääriä.
Kivet makasivat meressä pitkällään ja uivat karkuun aaltoja. Poissa oli kilinä, nauru ja valo, ja tilalla ei kukaan eikä mikään.

Pimeys iski kiinni kuin musta koura taivaalta, ja syöksi hämärän haamut maankoloon piiloon kuin rotat ne säikäyttänyt ajovalo. Piha oli vetinen, limainen ja musta, kuisti täynnä roskaa, jota kaikki puut ympärilleen sirottelivat. Loputtomasti. Saunarakennukselle hän ei ajatellut edes mennä, niin luotaantyöntävältä se näytti. Musta möhkäle, neliömäinen. Kuin laatikko, jota kiersi polku, ja josta pääsi laiturille, joka varmaan oli vedetty jo maalle talven tieltä.
Saunaan mahtui kahdeksan naista ja kolmekymmentä ääntä. Vesi tuntui olevan aina kylmää, syvää ja toisenlaista, sameaa. Oksennus kuivassa kanervikossa haisi kammottavalta, ja auringon sietämätön polte selässä suorastaan kidutukselta. Hän oli nukkunut naisen vieressä, jota ei tuntenut. Tämä oli tuoksunut eukalyptukselle. Luultavasti pastilli oli ollut kirjailijattaren oma.


(Hihitystä)