Ex Machina
Protokolla, siksi sitä nimitin. Asiat tapahtuivat tietyssä järjestyksessä, jota ilman ne eivät tulisi tapahtumaan lainkaan, vaan niille varattu rajallinen aika ylittyisi. Protokolla oli tärkein ylläpidettävä asia hetkeänsä odottavaa kaaosta vastaan. Kaaos seuraa protokollan etenemistä, jokaista yksityiskohtaa siinä, valmiina astumaan esiin ja puuttumaan siihen. Tätä vastaan taistelin kaikin voimin heti siitä hetkestä lähtien, kun havahduin unesta, siihen, kun lapset olivat poistuneet autosta ja ylittäneet suojatien onnistuneesti, kadonneet koulun portista sisään. Tämän jälkeen protokolla päättyi. Se oli saavuttanut päätepisteensä, ja katosi napsahtaen metallirasiaansa, hävisi tämän mukana käsilaukun hämärään muun roinan sekaan. Ajoin muutaman korttelin päähän, ja tankkasin auton. Kylmä pistooli sylki polttoainetta tankkiin. Ilma oli talvenkaltainen, ilman lunta.
Ruokakauppa ei ollut se kauppa, jossa yleensä käyn. Tämä kyseinen liike sijaitsi syrjemmällä, ja sen valikoimat olivat niukat.
Oli hädin tuskin mahdollista saada ostoslistan vaatimuksia täytettyä, ja improvisointi kiikkui todennäköisyyksien rajoissa. Onneksi vältyin sooloilulta, sillä myyjätär käväisi takahuoneessa, ja paikkasi hyllypuutteen. Tämä kävi yllättävän nopeasti. Kulutin ajan katselemalla siiderivalikoimaa. Sekin oli niukka. Laitoin koriin muutaman oluen, sillä niitä minuun tuskin kukaan osasi yhdistää. Valitsin mahdollisimman miesmäistä olutta, jonka peltipinnalla irvisteli kirppuinen villieläin, jonkinlainen metsien kuningas. Tölkit olivat kylmiä, ja asettelin ne korin pohjalle geometriseen järjestykseen. En katsonut maksaessa myyjää silmiin, vaan olin kuin kuka tahansa kaupunkilainen: sokea toiselleen. Kadulla minulta pyydettiin rahaa. Oli vain kortteja. Anoja haistatti vitut.
Ajelin täysin päämäärättömästi ympäriinsä. Lopulta huomasin ajelevani liikennevirtoja vastaan, sillä olin poistumassa kaupungista, ja päätymässä maaseudulle; maaseutu alkoi heti kaupungin jälkeen, eikä sinne ollut siten kovinkaan pitkä matka. Äkkiä edessäni oli vain metsää ja syyspeltoja, maisemallista stilistisyyttä ja nuokkuvaa unohdusta. Työnnyin sisään havumaailman pomppiville teille. En tiennyt mihin olin menossa. Olin menossa jonnekin protokollan päätyttyä. Tämä ”jokin” oli tuolla jossain, mutta ei siinä missä itse olin.
Metsäretkeä ajatellen olin aivan liian ylipukeutunut, silti astuin ulos autosta ja jäin kuuntelemaan ympäristön ääniä. Kello oli suunnilleen puoli kymmenen aamulla, ja ilma tuntui raikkaalta, jos siitä leikkasi irti sen osan, joka koostui omista tuoksuistani. Tämä ylimääräinen ei kuulunut kuvaan, ja raahautui mukana kuin hermoille käyvä ystävä, nalkuttava akka, jolla ei ollut muuta kerrottavaa minulle kuin se että kuinka hänen oma protokollansa oli olosuhteisiin nähden ylivertainen. Hän oli tilanteen tasalla. Avasin oluttölkin siinä kävellessäni, join sen pois ja heitin metsään.
Rypiessäni kaikessa elämäni saastassa - lievässä nousujohdanteessa, huomasin eläimen tiellä. Se oli iso karhu. Olento oli huomannut minut jo aikoja sitten, ja katseli suuntaani liikahtamatta. Se oli epätodellisen suuri karvainen pallo, jossa oli pienet silmät. Ja kun se nousi takajaloilleen, se ylsi puoleen väliin ympärillä kasvavia puita. En ymmärtänyt lainkaan pelätä sitä, vaan oloni oli aivan samanlainen kuin lapsena sirkuksessa, kun karhut tekivät temppuja ja yleisö tätä kaikkea ihasteli suureen ääneen. Olin siinä tiellä kuin seitsenvuotias lapsi syömässä popkornia ja osoittelemassa sormella areenalle. Se oli epätodellinen hetki. Epätodellisuuden täyttämä tila. Oli viittä vaille, etten taputtanut esitykselle. Karhu nuuhki ilmaa päätään pyöritellen. Se saattoi joko pitää parfyymistani, tai sitten ei. Tätä oli vaikea sanoa. En luultavasti siksi pelännyt sitä lainkaan, sillä ajattelin olevani sumupilven sisällä piilossa, tavoittamattomissa ja siten itseni armoilla. Karhu saattoi olla galaksin reunamilla, ja minä sen ytimessä kiertämässä itseäni.
(Hihitystä)
Protokolla, siksi sitä nimitin. Asiat tapahtuivat tietyssä järjestyksessä, jota ilman ne eivät tulisi tapahtumaan lainkaan, vaan niille varattu rajallinen aika ylittyisi. Protokolla oli tärkein ylläpidettävä asia hetkeänsä odottavaa kaaosta vastaan. Kaaos seuraa protokollan etenemistä, jokaista yksityiskohtaa siinä, valmiina astumaan esiin ja puuttumaan siihen. Tätä vastaan taistelin kaikin voimin heti siitä hetkestä lähtien, kun havahduin unesta, siihen, kun lapset olivat poistuneet autosta ja ylittäneet suojatien onnistuneesti, kadonneet koulun portista sisään. Tämän jälkeen protokolla päättyi. Se oli saavuttanut päätepisteensä, ja katosi napsahtaen metallirasiaansa, hävisi tämän mukana käsilaukun hämärään muun roinan sekaan. Ajoin muutaman korttelin päähän, ja tankkasin auton. Kylmä pistooli sylki polttoainetta tankkiin. Ilma oli talvenkaltainen, ilman lunta.
Ruokakauppa ei ollut se kauppa, jossa yleensä käyn. Tämä kyseinen liike sijaitsi syrjemmällä, ja sen valikoimat olivat niukat.
Oli hädin tuskin mahdollista saada ostoslistan vaatimuksia täytettyä, ja improvisointi kiikkui todennäköisyyksien rajoissa. Onneksi vältyin sooloilulta, sillä myyjätär käväisi takahuoneessa, ja paikkasi hyllypuutteen. Tämä kävi yllättävän nopeasti. Kulutin ajan katselemalla siiderivalikoimaa. Sekin oli niukka. Laitoin koriin muutaman oluen, sillä niitä minuun tuskin kukaan osasi yhdistää. Valitsin mahdollisimman miesmäistä olutta, jonka peltipinnalla irvisteli kirppuinen villieläin, jonkinlainen metsien kuningas. Tölkit olivat kylmiä, ja asettelin ne korin pohjalle geometriseen järjestykseen. En katsonut maksaessa myyjää silmiin, vaan olin kuin kuka tahansa kaupunkilainen: sokea toiselleen. Kadulla minulta pyydettiin rahaa. Oli vain kortteja. Anoja haistatti vitut.
Ajelin täysin päämäärättömästi ympäriinsä. Lopulta huomasin ajelevani liikennevirtoja vastaan, sillä olin poistumassa kaupungista, ja päätymässä maaseudulle; maaseutu alkoi heti kaupungin jälkeen, eikä sinne ollut siten kovinkaan pitkä matka. Äkkiä edessäni oli vain metsää ja syyspeltoja, maisemallista stilistisyyttä ja nuokkuvaa unohdusta. Työnnyin sisään havumaailman pomppiville teille. En tiennyt mihin olin menossa. Olin menossa jonnekin protokollan päätyttyä. Tämä ”jokin” oli tuolla jossain, mutta ei siinä missä itse olin.
Metsäretkeä ajatellen olin aivan liian ylipukeutunut, silti astuin ulos autosta ja jäin kuuntelemaan ympäristön ääniä. Kello oli suunnilleen puoli kymmenen aamulla, ja ilma tuntui raikkaalta, jos siitä leikkasi irti sen osan, joka koostui omista tuoksuistani. Tämä ylimääräinen ei kuulunut kuvaan, ja raahautui mukana kuin hermoille käyvä ystävä, nalkuttava akka, jolla ei ollut muuta kerrottavaa minulle kuin se että kuinka hänen oma protokollansa oli olosuhteisiin nähden ylivertainen. Hän oli tilanteen tasalla. Avasin oluttölkin siinä kävellessäni, join sen pois ja heitin metsään.
Rypiessäni kaikessa elämäni saastassa - lievässä nousujohdanteessa, huomasin eläimen tiellä. Se oli iso karhu. Olento oli huomannut minut jo aikoja sitten, ja katseli suuntaani liikahtamatta. Se oli epätodellisen suuri karvainen pallo, jossa oli pienet silmät. Ja kun se nousi takajaloilleen, se ylsi puoleen väliin ympärillä kasvavia puita. En ymmärtänyt lainkaan pelätä sitä, vaan oloni oli aivan samanlainen kuin lapsena sirkuksessa, kun karhut tekivät temppuja ja yleisö tätä kaikkea ihasteli suureen ääneen. Olin siinä tiellä kuin seitsenvuotias lapsi syömässä popkornia ja osoittelemassa sormella areenalle. Se oli epätodellinen hetki. Epätodellisuuden täyttämä tila. Oli viittä vaille, etten taputtanut esitykselle. Karhu nuuhki ilmaa päätään pyöritellen. Se saattoi joko pitää parfyymistani, tai sitten ei. Tätä oli vaikea sanoa. En luultavasti siksi pelännyt sitä lainkaan, sillä ajattelin olevani sumupilven sisällä piilossa, tavoittamattomissa ja siten itseni armoilla. Karhu saattoi olla galaksin reunamilla, ja minä sen ytimessä kiertämässä itseäni.
(Hihitystä)
Vastaukset 22
Vanhimmat
Donna ei pidä metsäsaduista mutta kirjoittaa sellaisia. Se on narratiivista masokismia. Narratiivinen kehys luhistutetaan sisältä päin.
Mjaa
No en mä nyt tarinani fiktiivistä hahmoa mihinkään puolukkaan vienyt. Ei hän ymmärrä marjojen keräilystä mitään.
Tämä oli olutmainos.
(Naurua)
Minulle tuli enemmän sellainen vaikutelma, että kyseessä olisi ollut verokarhu.
Mjoo
Ei hassumpi tuokaan. Jos vaikka karhu olikin valepukuinen Anne Berner, joka oli metsätiellä haistelemassa sen tieverotuksellista potentiaalia, ja tätä häiritsemään ilmaantui kuin tyhjästä juopahtava perheenäiti?
EIkös kohta saa palautuksia?
(Naurua)
Tiedä sitten
Mua jäi suunnattomasti häiritsemään tekstin pornottomuus. On täysin luonnotonta naudeis kirjoittaa jotain epäseksuaalista, missä ei ole paljasta pintaa, tai paljastusta, jonkinlaista seksuaalista argumenttia, häväistystä tai rangaistusta, syytettä.
(Hihitystä)
Olihan tekstissä sentään tuotu esille sekä perheenäitiys että päivätissuttelu. Ylipukeutuneenakin vielä.
Joku voisi jo noista asioista alkaa syytettä kyhäämään.
Mjaa
Onko ylipukeutuminen hönössä pornoa?
(Reps)
On. Ja ehdoton vaatimus siinä tilanteessa.
Mjaa-a
Tuo on kieltämättä mulle uusi kuvakulma. Ymmärtääkseni tämän syvällisemmin, mun on katseltava hahmoa toisen ihmisen silmin. Eli siis mun pitää alkaa Ryynäseksi. Ryynänen on vaikka se tyyppi, joka pummasi rahaa fiktiiviseltä hahmoltani kaupan oven edessä.
(Naurua)
Ryynänen olisi teleportannut itsensä metsäautotielle, ja tullut kostamaan pahalle noidalle tämän itaruuden ja saituuden.
Sniidu perheenäiti hoippuu silmät sirrillään syysaamussa pusikossa, ja teleportista ulos putkahtanut Ryynänen, joka oli matkallaan vahingossa vienyt joltain karhulta nahan, tupsahtaa samalle tielle.
Maailmat törmäävät.
(Hihitystä)
"Maailmat törmäävät."
Andromeda ja Linnunrata törmäävät toisiinsa.
Kirjoituksestasi löytyi sana "Ryynäseksi". Se on pornosana.
Olkoon tämä informaatiomantra sinulle "opetukseksi" sekä "huomautukseksi" ynnä "muistutukseksi" ja vielä lopuksi "turhautumiseksi" unohtamatta sanaa "välttämiseksi".
Ryynänen sitä kun pukeutuupi aina pikkutakkiin sekä kantaa vasemmassa kädessään nahkasalkkua, joka pitää sisällänsä kaksi kappaletta alkon pussiin käärittyä ensiapupulloa. Eihän sitä nyt muuten kukaan tunnistaisi kyseistä duunaria spurguksi.
Ryynäsellä on myös isoveli. Nimeltänsä Jönni Lumperi. Joka on puolestansa kokenut sosiaalisen elintasonousun. Kuten kahdesta linkistä voidaan huomata: http://vintti.yle.fi/yle.fi/teema/ohjelmat/juttuarkisto/elava-arkisto-toivedraama-kuolleista-herannyt.html
https://fi.wikipedia.org/wiki/Kuolleista_herännyt
Siinä ensimmäisessä linkissä keskimmäisenä itseänsä Jönniä saattavat aina palveluvalmiit adjutantit. Jönni itse on pukeutunut shakettiin ja silkkipyttyyn, kuten ennen klo 18:00 sosieteettiin kuuluvan herrasmiehen kuuluukin.
Kuuntelin äsken erästä joululaulua, jossa laulettiin ”tulkoon toivo kansoille maan”.
Mitä ajatuksia se herättää sinussa?
Ethän sinä vain katso tuollaisia ohjelmia? Ne eivät ole miehille soveliaita!
Ajattelen että elämässäsi ei ole muuta sisältöä kuin trollailu.
Vai niin. Perusteita asialle ei tietenkään ole, mutta mitäpä sinä niistä välittäisitkään.
Kaikkihan nyt ovat nähneet tämän 70-luvun televisioteatterinäytelmän, " Kuolleista herännyt ", minäpä peräti useampia toistouusintoja luulempa (luulemma) ! Ei tuollaisen katsomisen tai näkemisen tai eläytymisen kokemisen kokeminen; katsomisen myötävaikuttamisen kautta ole mitenkään kummeksitutettavaa tai uudenihmeellistä.
Katso vaikka itse.
Tuollaisen katsominen ei kuulu teinipillujen vakiomuotoisiin ajanviettotapoihin.
Onko olemassa jokin hyvä syy katsoa tuo ohjelma?
Oikea kaupunkilainen nimenomaan katsoo aina silmiin ja on ystävällinen kaikille. Maalta tulleet muka kaupunkilaiset sen sijaan väistelevät katsettaan kuin pelästyneet eläimet, jotka ovat eksyneet kotiseudultaan.
Mjaa
Mun mielestä toi sekä pitää paikkansa että ei pidä. Otetaan esimerkki vaikka minusta.
Liikuskellessani omilla kulmilla, katson kaikki vastaantulijat, sillä joukossa saattaa olla tuttuja. Kun taas siirryn pois tältä rajatulta alueelta, lakkaan katselemasta ihmisiä silmiin. Silmiin katsominen on siinä mielessä huono juttu, että se on kontakti. En tarvitse mitään kontakteja alueeni ulkopuolella.
Kassalla nainen varmaan häpesi itseään, vaikka ei sitä myöntänyt.
(Hirn)
Epäolennaista. Niin epäolennaista! Ainoa olennainen ero kaupungin ja maaseudun välillä on, että maaseudulla aika kuluu hitaammin.
Oliko Herra Einsteinilla tähän jotain kommentoitavaa?
Nyt vasta mulle alkaa hahmottua tuo otsikko. Olen miettinyt sen syntysyytä siitä lähtien, kun sen kirjoitin. Tämä ei olekaan kuolinkamppailu, vaan kamppailu elämästä. Käärme luo nahkaansa.
Löysin nimittäin tästä todisteen naisen käsilaukusta. Siellä oli purukumia.
(Hihitystä)