Jotainmietteitäiltaan

Aina en ole varma, onko minusta tähän maailmaan. Kun oma tuskani ja ihmisten julmuus itseään ja toisiaan kohtaan kouraisevat niin, että koen rusentuvani kasaan, kysyn: “Miksi olen täällä, jos kaikki tuntuu näin paljon?” Ja sitten kun rajaton ilo täyttää jokaisen soluni pienistä päivän aikana tapahtuneista asioista, tuntuu, että hajoan atomeiksi pelkästä olemassaolon onnesta, kiitän, että saan kuitenkin kokea tämän kaiken ihan tavallisina päivinä.
Minulta on mennyt kauan sen hyväksymiseen, että minulla on harvinaisen voimakkaat tunteet, vahva intuitio ja todella herkkä fyysinen keho, joka ylikuormittuu todella helposti vaikkei se näy päällepäin.
Monesti tuntuu, että olen jaksanut vain sisäisen maailmani ja mielikuvitukseni avulla. Ne ovat tarjonneet minulle suojan, johon olen vetäytynyt lapsesta asti. Sieltä olen kömpinyt takaisin ihmisten ilmoille aina silloin, kun on ollut sen aika.
Ja sitten kun tulee hetki, että kauhu ja paniikki iskee, tulee hetkessä paksu suojapanssari ympärille peittäen minut suojaansa. Katselen maailmaa sieltä panssarin rakosesta hiljaa, ympäristöäni seuraten, ajatellen ja miettien. Olenko ikinä valmis, tarpeeksi vahva tai mitään muutakaan? En usko.
Hyvää yötä näillä mietteillä, maailma on jotain