Miten mä yhtäkkiä haluanki vaa olla ilman kumppania

Moro,

Olin pitkää suhteessa ja erosin muutama vuos sitte tosi riitaisasti. Oltii avioliitossa, oli yhteistä asuntoa ja lauma lapsia. Kaikki oli mun mielestä kunnossa mutta vaimo ei ollut tyytyväinen ja lähti. Sitte riideltii isosti mitä ei parisuhteen aikana paljoakaan tehty. Olin tän eron jälkee tosi sekasin, exän lähtemistä enemmän mua satutti se perheen hajoaminen ja oikeastaa pidän yhtenä isoimmista asioista mihin oon pystyny oli että tosta erosta selvisin hengissä.
No, se tosta aikasemmasta. Sen jälkee aloin tapaamaa porukkaa tinderissä ja muutenki täs iässä alko seura kelpaa jo muuallakin. Hitto ku sekopäisenä vedin joka päivä uusille treffeille ja olin ku lapsi karkkikaupassa. Tokihan pikku tapailuita välillä jäi siihen mut ei ne paria kuukautta pitempää jatkunu koskaan mut kuitenki. Joka toisen viikon olin lapsille niin hyvä isä ku pystyin ja joka toinen viikko sit taas jotain muuta, ikävä lapsia mulla on vieläkin vuosien jälkeen aina ku ne on äitillään ja en tiedä loppuuko se ikävä ikinä.
Nyt mua ei kyl vaa enää kiinnosta toi seikkailu, tokihan se välillä piristää mut mut... emmä pysty..
Nyt on juostu kyl niin paljon et en mä tiedä jos jostain kiinnostun ni kelpaanko mä enää kellekkää ku oon kaikkien kans säätänyt, ja miten hitto sitä enää kestää vois kiinnostuakkaan? Jotenki sitä ehkä on antanu itelle anteeks ton eron, ehkä? Mun ei tartte näyttää enää kellekkää et mä pärjään iteksee jos toi juokseminen sitä oli, mul on iteksee niin helvetin hyvä olla etten kyl oikeasti varmaa haluakkaa tätä oloa enää vaarantaa. Oon exällekki antanu ton eron anteeks vaikka sitä aluks rajusti siitä syytänki, toivon että se on onnellinen ja että toi meidän ero oli sillekki kaiken vaivan arvoinen.
Ihan naistakaan en haluis olla mut en mä niiku kyl mitää vakavaa ole valmis ottaa, miten täs pitäs olla? Oon jotenki aina ollu omasta mielestä sellanen parisuhdetyyppi mut onko sitä vanhemmiten alkanu tiedostaa mitä ite haluaa vai miks kukaan ei kelpaa? Mua viehättää ku tavarat on siel minne ne jätän( uskoo ken tahtoo kolmen kouluikäsen kanssa), ja toinen mistä tykkään on se rauha ku kukaa ei kerro mulle miten sen mielestä mun pitäis olla. Aikaa saa kulutettua urheilulla ja duunilla aika tehokkaasti.. Onko toi toinen kierros vaa sellanen pakonomainen pakokeino niille jotka on eronnut? Eikö se oikea sit tuu vaan vastaan jostain ku sitä vähiten odottaa? Kukaan sitä onnea sulle ei kuitenkaan tuo, se pitää ite sun löytää sun ittes sisältä..

Olikohan sekavaa tekstiä? Jos nyt luit loppuun ni kiitos. Vähä ehkä omaa pohdintaa mut kommentti olis kiva. :)

Kivaa alkavaa kevättä