Suurin moka haastattelijalta

Oliko oikein selostajalta, että hän sanoin Matin naisystävän, eikä vaimoa? Se vasta olisi moka ollut, jos olisi viellä mainninnut, kuinka mones vaimo oli saattamassa?

No, olkoon meiltä kummaltakin moka, mikä moka, mutta kyllä katsoin Matin hautajaiset alusta loppuun, koska mieheni kuolemasta oli vain muutama päivä ennen Matia., joten itkuhan siitä pääsi minultakin.

En vielä minuuttiakaan tänään(kään) tähän mennessä. Onneksi on muuta tekemistä.

Mistä sinä sen tiedät?

Kuvitteletko, ettei oltu otettu selvää omaisilta, ketkä ilmoituksessa mainitaan? Monissa perheissä on sisäisiä ongelmia, joiden vuoksi joudutaan ikäviin tilanteisiin, kuten viilaamaan kuolinilmoitusta. Olen joskus nähnyt kaksi ilmoitusta saman ihmisen kuolemasta, vierekkäin, eri nimillä.
Jos Matin ja hänen lapsiensa välit olivat jäähtyneet vuosien mittaan, miksi he haluaisivat nimensä murehtijoiden joukkoon. Surut on jo surtu, kauan sitten.

Kaarina Suonperä huomautti aivan oikein, että surusaattueen kohdalla miehet ottavat lakin päästään, väki seisoo hiljentyen, katse seuraa vainajan arkkua, ja lakki päähän vasta, kun saattue on mennyt ohi. Me vanhemman polven ihmiset olemme sodan aikana nähneet niin monta surusaattoa lapsina, että tämä on ilman muuta ikämiehille tuttu tilanne.

Hämmästyin, kun tulin ajatelleeksi, että tosiaan ei surusaattoja enää ole vuosikymmeniin nähty kuin valtiollisissa hautajaisissa. Ennen sotia varsinkin maaseudulla vainaja lepäsi arkussaan kotinsa aitassa, ja hautajaispäivänä saattoväki kokoontui vainajan kotiin, josta lähdettiin sitten saattueena kohti siunauskappelia ja hautausmaata. Kuinka monen suvun valokuva-albumissa onkaan kuva avonaisesta arkusta kotipihalla, ympärillä surevien joukko pikkulapsia myöten.

Elämä ja kuolema olivat ihmistä lähellä entisinä aikoina, nyt kuolema pyyhkäistään pois arkielämästä, surua ei osoiteta eikä aina edes tunneta. Mustiin pukeutuminen on jäänyt pois. Muistan, että lapsuudessani oli vielä tarkat säännöt siitä, kuinka kauan on pidettävä mustaa leninkiä, surunauhaa tai suruharsoa hatussa. Sotien aikana leskiä oli paljon, ja asujen käyttö osa suruaikaa.

Makriina2 kirjoitti:

Kuvitteletko, ettei oltu otettu selvää omaisilta, ketkä ilmoituksessa mainitaan? Monissa perheissä on sisäisiä ongelmia, joiden vuoksi joudutaan ikäviin tilanteisiin, kuten viilaamaan kuolinilmoitusta. Olen joskus nähnyt kaksi ilmoitusta saman ihmisen kuolemasta, vierekkäin, eri nimillä.
Jos Matin ja hänen lapsiensa välit olivat jäähtyneet vuosien mittaan, miksi he haluaisivat nimensä murehtijoiden joukkoon. Surut on jo surtu, kauan sitten.

Kaarina Suonperä huomautti aivan oikein, että surusaattueen kohdalla miehet ottavat lakin päästään, väki seisoo hiljentyen, katse seuraa vainajan arkkua, ja lakki päähän vasta, kun saattue on mennyt ohi. Me vanhemman polven ihmiset olemme sodan aikana nähneet niin monta surusaattoa lapsina, että tämä on ilman muuta ikämiehille tuttu tilanne.

Hämmästyin, kun tulin ajatelleeksi, että tosiaan ei surusaattoja enää ole vuosikymmeniin nähty kuin valtiollisissa hautajaisissa. Ennen sotia varsinkin maaseudulla vainaja lepäsi arkussaan kotinsa aitassa, ja hautajaispäivänä saattoväki kokoontui vainajan kotiin, josta lähdettiin sitten saattueena kohti siunauskappelia ja hautausmaata. Kuinka monen suvun valokuva-albumissa onkaan kuva avonaisesta arkusta kotipihalla, ympärillä surevien joukko pikkulapsia myöten.

Elämä ja kuolema olivat ihmistä lähellä entisinä aikoina, nyt kuolema pyyhkäistään pois arkielämästä, surua ei osoiteta eikä aina edes tunneta. Mustiin pukeutuminen on jäänyt pois. Muistan, että lapsuudessani oli vielä tarkat säännöt siitä, kuinka kauan on pidettävä mustaa leninkiä, surunauhaa tai suruharsoa hatussa. Sotien aikana leskiä oli paljon, ja asujen käyttö osa suruaikaa.

Lue lisää

Miten voit sanoa, että kuolema pyyhkäistään pois arkielämästä ? Moniko voi vanhuksia nykyasunnoissa hoitaa kotona loppuun asti ja säilyttää vainajaa kotona ? Naistenkin on käytävä töissä, saa yhteiskunta rahaa mm. vanhuspalveluihin. Omaiset saa kyllä käydä laitoksissa katsomassa. Miten voit surun mitata ja todeta ettei sitä tunneta tai jollain kaavalla osoiteta ? Päinvastoin, aito suru ei harsoja eikä muodollisuuksia tarvitse, se on sisimmässä. Kaikilla ei ole mustia pitkiä talvitakkeja, muutenkin on rahanmenoa, miksi pitäisi ostaa vain hautajaisia varten ?

erimieltä kirjoitti:

Miten voit sanoa, että kuolema pyyhkäistään pois arkielämästä ? Moniko voi vanhuksia nykyasunnoissa hoitaa kotona loppuun asti ja säilyttää vainajaa kotona ? Naistenkin on käytävä töissä, saa yhteiskunta rahaa mm. vanhuspalveluihin. Omaiset saa kyllä käydä laitoksissa katsomassa. Miten voit surun mitata ja todeta ettei sitä tunneta tai jollain kaavalla osoiteta ? Päinvastoin, aito suru ei harsoja eikä muodollisuuksia tarvitse, se on sisimmässä. Kaikilla ei ole mustia pitkiä talvitakkeja, muutenkin on rahanmenoa, miksi pitäisi ostaa vain hautajaisia varten ?

Lue lisää

Olisi kyllä kuitenkin kannattanut jättää pois punainen villamyssy, jonka otsalla komea tähti. Saisihan sen vaikka taskuun.

Makriina2 kirjoitti:

Kuvitteletko, ettei oltu otettu selvää omaisilta, ketkä ilmoituksessa mainitaan? Monissa perheissä on sisäisiä ongelmia, joiden vuoksi joudutaan ikäviin tilanteisiin, kuten viilaamaan kuolinilmoitusta. Olen joskus nähnyt kaksi ilmoitusta saman ihmisen kuolemasta, vierekkäin, eri nimillä.
Jos Matin ja hänen lapsiensa välit olivat jäähtyneet vuosien mittaan, miksi he haluaisivat nimensä murehtijoiden joukkoon. Surut on jo surtu, kauan sitten.

Kaarina Suonperä huomautti aivan oikein, että surusaattueen kohdalla miehet ottavat lakin päästään, väki seisoo hiljentyen, katse seuraa vainajan arkkua, ja lakki päähän vasta, kun saattue on mennyt ohi. Me vanhemman polven ihmiset olemme sodan aikana nähneet niin monta surusaattoa lapsina, että tämä on ilman muuta ikämiehille tuttu tilanne.

Hämmästyin, kun tulin ajatelleeksi, että tosiaan ei surusaattoja enää ole vuosikymmeniin nähty kuin valtiollisissa hautajaisissa. Ennen sotia varsinkin maaseudulla vainaja lepäsi arkussaan kotinsa aitassa, ja hautajaispäivänä saattoväki kokoontui vainajan kotiin, josta lähdettiin sitten saattueena kohti siunauskappelia ja hautausmaata. Kuinka monen suvun valokuva-albumissa onkaan kuva avonaisesta arkusta kotipihalla, ympärillä surevien joukko pikkulapsia myöten.

Elämä ja kuolema olivat ihmistä lähellä entisinä aikoina, nyt kuolema pyyhkäistään pois arkielämästä, surua ei osoiteta eikä aina edes tunneta. Mustiin pukeutuminen on jäänyt pois. Muistan, että lapsuudessani oli vielä tarkat säännöt siitä, kuinka kauan on pidettävä mustaa leninkiä, surunauhaa tai suruharsoa hatussa. Sotien aikana leskiä oli paljon, ja asujen käyttö osa suruaikaa.

Lue lisää

Arkielämästä suru pyyhkiytyy pois siten, että emme jaksa muistaa vainajaamme edes mustalla kaulahuivilla. Kuolemansairas omainen lepää sairaalassa, ja siellähän hänen onkin parempi olla. Omaisten olisi vaikea hoitaa kuolevaa, vaikka olisivat kotonakin. Kuoleman sattuessa kutsutaan hautaustoimisto. Suru on vain omaisilla, siihen eivät juuri muut osallistu, ja siunaustilaisuudetkin ovat nykyisin keskellä arkipäivää, jolloin työssäkäyvät läheiset eivät kaikki pääse mukaan.
Miksi emme silti voisi kunnioittaa vainajiamme arvokkaammalla asusteilla, edes surunapilla, ja muistotilaisuudessa muissakin kamppeissa kuin farkuissa ja kolitsissa? Onhan ihmisillä yleensä vähän paremmat vaatteet, joilla mennään arvokkaampiin tilaisuuksiin. Ei sen tarvitse olla musta palttoo. Kysymyksessähän on kuitenkin vainajan viimeinen juhla.
Voidaan aina sanoa, ettei me vaatteilla koreilla eikä surra, mutta jos ei voi vainajan vuoksi uhrata rahaa vaatteeseen, niin tuntuu aika tylyltä. Ostetaanhan ne asusteet pikkujouluihinkin.