Kristuksen risti

JATKUU:
Harhakuvitelma etäisyydestä ja erillisyydestä minun ja Kristuksen välillä (olipa tuo kuvittelemani ja kokemani välimatka ja railo ulkopuolellani tai sisälläni) johtuu Kristuksen ristinkuoleman vaillinaisesta (lue: symbolisesta) käsittämisestä. Mitä symbolisempana näen ja koen kuolemani ristillä, sitä konkreettisempana näen ja koen erillisyyteni ja etäisyyteni Kristuksesta. Jos kuvittelen vanhan luomuksen edes jotenkin, vaikkapa vain varjomaisena olemuksena tai taipumuksena tms. heränneen henkiin kanssani (ja niin ollen myös Kristuksen kanssa!) tässä uudessa luomuksessani (esim. "lihana"), silloin en ole käsittänyt, mitä ristiinkuolema pitää sisällään. Silloin vähättelen Kristuksen ristintyön täydellisyyttä. Silloin Jeesuksen sanat: "Se on täytetty (=loppuun saatettu)!" ovat vain symbolista hölynpölyä, ja hänen kuolemansa vain puolitotuus (kun kerran Hän ei kuollessaan vienyt konkreettisesti ja lopullisesti mukanaan kaikkea sitä, mikä oli vanhaa, vaan ylösnoustessaan herätti itsessään henkiin myös heluntailaisten niin kovasti rakastaman "lihan", joka jostakin syystä riivaa meitä täällä maan päällä, mutta ei Häntä taivaallisissa - huolimatta siitä, mitä Johannes, Paavali ja Pietari kirjoittavat: 1Joh. 4:17, Room. 6:10-11, Gal. 2:19-20, Ef. 2:1, Kol. 1:22, 1 Piet. 1:23, Tiit. 3:5). Täydellinen Kristuksen-kaltaisuutemme paljastuu sanoissa: "Minussa, se on minun lihassani, ei asu mitään hyvää", sillä tuossa toteamuksessa meissä työntyy esiin Pojan ymmärrys: "Ei Poika voi itsestään käsin MITÄÄN tehdä." (Eli "liha" merkitsee ymmärtämättömyyttä, autonomiakangastuksesta nousevaa pyrkimystä toimia "itsestä käsin".) Se mikä oli Jeesukselle täydellisesti ja pakottamatta totta Hänen elämänsä jokaisena hetkenä (ja jonka totuuden hän muunsi kuulijoidensa kielelle, kuulijoiden, jotka kuvittelivat olevansa autonomisia olentoja), paljastuu omalle ymmärryksellemme aina vain kirkkaampana ja vapauttavampana sen jälkeen, kun ymmärryksemme on havahtunut Jeesuksen Kristuksen kanssakuoleman todellisuuteen ja vapautunut jonninjoutavasta symboliikasta, joka ainoastaan ja vain orjuuttaa ihmisten mieliä. Jumala ei ole puolinaisuuksien Jumala; hän ei kuolettanut meitä ristillä jotenkin puoliksi (jättäen riesaksemme mystisen "lihan") eikä Hän niin ollen kaipaa kangastukseen perustuvia puolivillaisia paranuksentekojammekaan, koska täydellisenä syntiuhrina Kristus lakkautti kaikki väliaikaiset syntiuhrit, jollaiseksi ymmärtämättömät ymmärtämättömyydessään ja törppöydessään Kristuksen yhä vain uudestaan alentavat.
Kirjoitin yllä virheellisesti "tässä uudessa luomuksessaNI", ikään kuin me olisimme Kristuksessa erillisiä, "täplämäisiä" uusia luomuksia, mikä ei pidä paikkaansa. Kristus Itse on uusi luomus, jota me ykseytenä, yhtenä, olemme. Eroavuudet teologioissamme ja parannuksentekokäsityksissämme jne. yms. etc. eivät tee tyhjäksi olemuksellista ykseyttämme Kristuksessa:

sillä me olemme kaikki yhdessä Hengessä kastetut yhdeksi
ruumiiksi, olimmepa juutalaisia tai kreikkalaisia, orjia tai
vapaita, ja kaikki olemme saaneet juoda samaa Henkeä.
Sillä eihän ruumiskaan ole yksi jäsen, vaan niitä on siinä
monta.
Jos jalka sanoisi: "Koska en ole käsi, en kuulu ruumiiseen",
niin ei se silti olisi ruumiiseen kuulumaton.
Ja jos korva sanoisi: "Koska en ole silmä, en kuulu ruumiiseen",
niin ei se silti olisi ruumiiseen kuulumaton.
Mutta nytpä onkin monta jäsentä, ja ainoastaan yksi ruumis.
Silmä ei saata sanoa kädelle: "En tarvitse sinua", eikä myöskään
pää jaloille: "En tarvitse teitä".

Ne, jotka eivät tajua peruuuttamatonta kanssakuolemaamme yhdessä Kristuksen kanssa (ja "liudentumistamme" Häneen) ja jotka ovat nostaneet Raamatun Ukko Ylijumalaksi Kristuksen paikalle, eivät toki edellä esitettyä tajua, koska he kuvittelevat olevansa Jumalan silmissä täplämäisinä, itsestään vastuullisina erillisminuuksina olemassa, ja ylläpitävät "pelastustaan" (joka on yksinkertaisesti Kristus eli me erottamattomana ykseytenä Hänessä) "raamatullisuudelllaan". Näin he ovat onnistuneet muuttamaan viinin vedeksi, vaihtamaan hengen kirjaimeksi ja kääntämään Jeesuksen sanat "Te kyllä tutkitte kirjoituksia, koska luulette niistä löytävänne ikuisen elämän -- ja nehän juuri todistavat minusta" nurinniskoin eli palauttamaan Pelastuksen Kristuksesta takaisin kirjoituksiin, joista ikuinen elämä on suurella vaivalla esille kaavittava ja joita siteeraamalla sitä on ylläpidettävä.
Kristus, meidän Elämämme, pitää kyllä huolen Itsestään eli meistä. :)

JATKUU:
Jeesuksen Kristuksen risti on kaikkien uskontojen ja parannuksentekojen loppu. Jeesuksen ruumiiiseen naulittiin uskonnollinen ja hengellinen vaihdantatalous. Joka tuota ristiä hyödyntää hengellisen kaupankäynnin välineenä ("TEE parannus, niiin SITTEN Jumala antaa sinulle Jeesuksen ristintyön perusteella anteeksi!"), harjoittaa juuri sitä toimintaaa, jonka Jeesus ristiinnaulittutti itseensä. Sellainen ihminen on kuin Finnairin lennolla oleva neurootikko, joka kuvittelee käsivarsiaaan räpyttämällä pitävänsä konetta ilmassa ja patistaa räpytyspuuhaan muitakin.
Voipi muuten olla, että ulkokultainen-sana on melko huono suomennos. Leikitelkäämme ajatuksella, että Jeesus fariseuksista puhuessaan käytti näyttelijä-sanaa. Ja kuvitelkaamme sitten tilannetta, jossa Esko Salminen lähtee Kansallisteatterissa roolisuorituksen tehtyään vaimonsa kanssa iltakävelyllle. Ja että vaimo tajuaa melko pian Eskon kanssa kävellessään, että Eskolla on jäänyt rooli päälle - että hän toteuttaa näytelmän käsikirjoitusta, vaikka näytelmän esitys päättyi jo tuntia aiemmin. Tässä valossa Jeesuksen sanat "Te kyllä tutkitte kirjoituksia, koska luulette niistä löytävänne ikuisen elämän -- ja nehän juuri todistavat minusta" tuntuisivat viittaavat siihen, että niin kauan kuin ihminen kuvittelee "pelastuksen", "jumalayhteyden", "armon", "pyhyyden", "Jumalan mielisuosion", "rauhan", "hengen hedelmän" jne. sijaitsevan itsensä ulkopuolella, hänen on pakko näytellä - noudattaa "Kirjoituksia" eli tietynlaista (Jumalalle kelpaavan elämän) käsikirjoitusta. Kunnes...
kunnes koittaa se päivä, jolloin ihminen tajuaa Sanan tulleen lihaksi hänessä itsessään, hänenä itsenään - hänenä itsenään aivan semmoisenaan - ei jotenkin puoliksi tai symbolisesti vaan aivan kokonaan ja peruuttamatta. Silloin hänelle on aivan arkipäivää Jeesuksen sanat: "Sinä päivänä te ymmärrätte, että minä olen Isässäni, ja että te olette minussa ja minä teissä." Ja sinä päivänä lakkaa näytteleminen, koska - PUUUUFFF!!! - käsikirjoitusta ei enää ole.
Kristuksen ristillä meidän syntisyytemme lakkautettiin. Siksikin ja erityisesti siksi kaikenlaiset syntitottumuspohdinnat ovat täydellisen turhia. Joka sellaisia pohtii itsensä ja vieläpä muiden osalta, ei ole nähnyt itseään (eikä toisia) - meidän vanhaa ihmistämme - Kristuksen kanssa ristiinnaulittuna ja kuolleena. Vielä. Toivottavasti jonakin päivänä silmät itse kullakin aukeavat, sillä se, että me tosiaan kuolimme yhdessä Kristuksen kanssa, on evankeliumin perustotuus (joka ei jostakin syystä tunnu juuri ketään kiinnostavan). Ja vielä kerran: anteeksiannon "pumppaaminen" Jumalalta katumalla ja Jeesukseen vetoamalla on uskonnonharjoittamista, jonka Jeesus lakkautti kertakaikkisella ja täydellisellä uhrillaan ristillä, koska hänen uhrinsa soi täydellisen anteeksiantamuksen. Vanhan liiton uhrit muistuttivat kansaa sen synneistä, Jeesuksen täydellinen uhri ei sitä tee.

Siinä missä Paavali käyttää 17. jakeessa synnin orja (doulos) -ilmausta, hän käyttää jakeissa 18 ja 22 vanhurskauden orja - ja Jumalan orja -ilmausta (hän käyttää samaa doulos-sanaa kaikissa noissa kohdissa). Luvun alkuhan on ihmisen omistajan ja luonnon vaihtumisen kuvailua - sitä, että olemuksellinen vallanvaihdos tapahtui jo kertakaikkisesti ristillä.
Jakeet 17-18: "Jumalalle kiitos, te jotka olitte synnin orjia, olette nyt tulleet koko sydämestänne kuuliaisiksi sille opetukselle, jonka ohjattavaksi teidät on uskottu. Olette päässeet vapaiksi synnin orjuudesta ja palvelette nyt vanhurskautta (olette nyt vanhurskauden ORJIA)."
Jae 22: "Mutta nyt, kun olette synnistä vapautetut ja Jumalan palvelijoiksi (ORJIKSI) tulleet..."
Me olemme siis tulleet olemukseltamme Jumalan orjiksi. Me emme ole puoliksi synnin orjia ja puoliksi Jumalan orjia, vaan kokonaan ja kerta kaikkiaan Jumalan omaisuutta ja orjia - vanhurskauden KOKOsydämisiä palvelijoita. Tämä on meidän uusi luontomme Kristuksessa.
Jae 7: "Se, joka on kuollut, on näet päässyt vapaaksi synnin vallasta."
Jakeet 9-11: "Tiedämme, että koska Kristus on herätetty kuolleista, hän ei enää kuole eikä kuolemalla ole enää valtaa häneen. Kun Kristus kuoli, hän KERTAKAIKKISESTI kuoli eroon synnistä. Kun hän nyt elää, hän elää Jumalalle. Ajatelkaa tekin SAMOIN itsestänne: te olette kuolleet pois synnistä ja elätte Jumalalle Kristuksessa Jeesuksessa."
Elämämme kallioperusta on tämä: meidän olemuksellinen ongelmamme ratkaistiin jo 2000 vuotta sitten ristillä - meidät uudistettiin jo peruuttamattomasti ja täydellisesti Hänen kaltaisekseen ristillä, haudassa, ylösnousemuksessa ja taivaaseen astumisessa.
Edellä sanottu pitää joka ikinen elämämme hetki täysimääräisesti paikkansa, tuli mitä tuli. Kaikki sellaiset "parannuskehotukset", joissa edellä sanottu ei ole kaiken läpäisevänä todellisuutena, ovat lakihenkistä sontaa ja sellaisena niiden alkulähde on veljiemme syyttäjässä.
Sitä paitsi Rooom 6:a seuraa Room. 7, jossa kuvaillaan hienosti sitä, mitä seuraa, kun uudesta luonnostaan vakuuttunut uskova yrittää kauhean kovasti elää uutta luontoaan "todeksi"! Room. 8:n vapaus koittaa, kun uskova tajuaa, että kaikenlaiset (vanha- ja uusitestamentilliset) sapluunat, joilla hän voisi vertailla itseään omaan itseensä, onkin naulittu ristille - ettei mitään Uuden Elämän Sääntökirjaa, joka aina lopulta muuttuu Tuomioksi, ole olemassa. Että Elämä ylläpitää Itse Itsensä meissä, meidän kuolevaisessa ruumiissamme.

Jos aukaisemme nuottivihkon, joka pitää sisällään Beethovenin viidennen sinfonian, emme me kuvittele, että vihkon auetessa vihkon sivuilta alkaa raikua Berliinin filharmonikkojen kaikkien aikojen hienoin versio tuosta sinfoniasta. Nuottivihkossa olevat viivastot ja nuotit eivät ole yhtä kuin elävä musiikki. Evankeliumin näkökulmasta me olemme jatkuvasti elävänä soiva musiikki, koska me olemme Jumalan runoteos Kristuksessa Jeesuksessa. Ja evankeliumin näkökulmasta Raamattu vertautuu meihin niin kuin Beethovenin viidennen sisältävä nuottivihko vertautuu jylhänä ja upeana soivaan Bethovenin musiikkiin. Raamattu on kuvausta meistä Kristuksessa Jeesuksessa, eli me muodostamme Kristuksessa tuon Todellisuuden, jota Raamattu kuvaa.

Kutsun epäjumalaksi mitä tahansa ajatusta, tottumusta tai uskomusta, jonka avulla uskova joko tietoisesti tai tiedostamattaan yrittää pysyttää itsensä Kristuksessa (yrittää ts. "ylläpitää jumalasuhdettaan"). Epäjumalat syntynevät aina Kristuksen ristin työn vaillinaisesta käsittämisestä. Mutta jos tietää, siis TIETÄÄ (ei "koe" eikä "tunne", vaan TIETÄÄ) kuolleensa Kristuksen kanssa (Room. 6:3) ja TIETÄÄ vanhan ihmisen synnIn palvelemisineen tulleen lakkautetuksi (Room. 6:6), ja TIETÄÄ, että "Kristus, sittenkuin hänet kuolleista herätettiin, ei enää kuole: kuolema ei enää häntä vallitse. Sillä minkä hän kuoli, sen hän kerta kaikkiaan kuoli pois synnistä; mutta minkä hän elää, sen hän elää Jumalalle" (Room..6:9-10) ja TIETÄÄ, että "jos me olemme hänen kanssaan yhteenkasvaneita yhtäläisessä kuolemassa, niin olemme samoin myös yhtäläisessä ylösnousemuksessa" silloin myös tämän tiedon perusteella ajattelee itsestään aivan samoin kuin Kristuksesta: minä olen kuollut pois synnistä ja elän Jumalalle Kristuksessa Jeesuksessa (Room. 6:11). Kun edellä luetellut asiat tietää samalla tavoin kuin sen, että 2 2=4 ja että Oulu sijaitsee idempänä kuin Helsinki, silloin itsensä vakuuttelu on muuttunut tietämiseksi. Jos em. asiat ovat jääneet jotenkin hämäriksi, epäselviksi tai epävarmoiksi (esim. siten, että liittää niiden totuudellisuuteen jonkin ehdon), silloin niitä ei vielä tiedä (niin kuin tietää tulee). Me nimittäin emme koskaan sano "2 2=4 jos..." tai "Suomi on Ruotsin itäpuolella kunhan vain..." tai "Tampere on Helsinkiä pohjoisemmassa siinä mielessä, että..."
Sinä päivänä, kun tajuamme tulleemme peruuttamattomasti yhdistetyksi Kristukseen hänen ristillään ja että seurakunnan "jäsenyytemme" on yksinomaan maantieteelllinen fakta - sitä, että sijaitsemme jollakin paikkakunnalla (ja että kristittyjen yhteys perustuu näihin kahteen seikkaan eikä mihinkään muuhun), sinä päivänä olemme saaneeet ensimmäisen maistiaisemme kristityn vapaudesta.
"Sillä te olette kaikki uskon kautta Jumalan lapsia Kristuksessa Jeesuksessa. Sillä kaikki te, jotka olette Kristukseen kastetut, olette Kristuksen päällenne pukeneet. Ei ole tässä juutalaista eikä kreikkalaista, ei ole orjaa eikä vapaata, ei ole miestä eikä naista; sillä kaikki te olette yhtä Kristuksessa Jeesuksessa."

Keskiverto evankelikaalinen nykykristitty hahmottaa tilanteensa seuraavanlaiseksi: kristitty itse on täällä maan päällä, Kristus on taivaallisissa, ja kristitty ylläpitää Kristus-suhdettaan "olemalla kuuliainen Raamatulle". Juuri tällaisesta ajattelusta Paavali varoitti aikansa uskovia ja sanoi, että heidän omasta joukostaan nousee raatelevia susia, jotka eivät tällä opillaan laumaa säästä. Tämä oppi kun tekee Raamatusta epäjumalan; kristitty antaa mielessään Raamatulle ominaisuuden tai ominaisuuksia, jotka kuuluvat ainoastaan Jumalalle ja Kristukselle. Raamatusta tulee pelastuksen kanava (kun sitä on ainoastaan Kristus), sillä Raamatusta muodostuu "välimies" uskovan ja Kristuksen välille (kun ainoa Välimies on Kristus ihmisten ja Jumalan välillä). Näin Raamattu on tullut korotetuksi Kristuksen paikalle samalla tavoin kuin isarelilaiset tekivät kultaisen vasikan itselleen palvottavaksi, kun Mooses vetäytyi joksikin aikaa heidän keskuudestaan. Tällainen kirjaimen palvonta kuitenkin kuolettaa, sillä ihminen altistaa siinä itsensä oman mielensä sisäisen mielikuvitusluomuksen orjaksi. Pää sullotaan pikkuhiljaa täyteen raamatunjakeita, jotka muodostavat "pelastavan opin", josta ei saa livetä eikä irrottaa otettaan. Näin ihmisestä tulee viime kädessä oma pelastajansa, koska hän palvoo ja pelkää omaa raamatunjaekokoelmaluomustaan (joka on toki osaksi muilta saatua lainatavaraa, koska aivan kaikkea ei jaksa raapia kasaan itse). Tämä on suurin piirtein yhtä terapeuttinen tilanne kuin se, että kuvittelee joutuvansa avioliitossaan jätetyksi, jollei päivittäin kertaa mielessään aviopuolisonsa sukuluetteloa.

On se vaan kumma, kun ihmiset katsovat voivansa muuttaa Paavalin käyttämää aikamuotoa hänen kuvaillessaan meidän kuolemaamme Kristuksen kanssa ristillä. Paavali käyttää AINA mennyttä aikamuotoa, myös kohdassa Gal. 2:20.
“Minä olen Kristuksen kanssa ristiinnaulittu” on alkutekstissä yksi ainoa sana. Verbi on sustauroo – se löytyy UT:sta viisi kertaa ja tarkoittaa ”ristiinnaulita jonkun kanssa”. Jotta verbin ymmärtäisi paremmin, kolme seikkaa on otettava huomioon. Kreikan kielessä verbi määrittyy aikamuodon, tekijän ja moduksen mukaan. Sustauroo, joka on käännetty ”Minä olen ristiinnaulittu”, on passiivin indikatiivin perfekti (mennyt aikamuoto).
Perfekti kreikankielessä kuvaa toimintaa, jonka katsotaan tapahtuneen ja päättyneen menneisyydessä kerta kaikkiaan, eikä sitä ei tarvitse toistaa. Tunnemme kaikki hyvin erään kuuluisan perfektin. Kristuksen viimeinen huuto ristillä: TETELESTAI!” (“Se on täytetty!”) on hyvä esimerkki perfektistä em. merkityksessä, nimittäin ”Se (sovitus) on aikaansaatu, täydellisesti, kerta kaikkiaan.” Niinpä kohdassa Gal. 2:20 Paavali käyttää perfektiä todetakseen ensi alkuun: ”Minut on ristiinnaulittu yhdessä Kristuksen kanssa.”
Passiivimuoto kuvaa sitä, että lauseen “minä” on tekemisen kohde eikä suinkaan tekijä. Koska Paavali käyttää passiivimuotoa, hän tarkoittaa: ”Joku toinen ristiinnaulitsi minut, en tehnyt sitä itse”.
Indikatiivimuoto on yksinkertaisesti tosiasian toteamista. Paavalin käyttämä indikatiivimuoto tarkoittaa, että ”tämä todella tapahtui minulle, se ei ole teoriaa eikä kuvitelmaa – se on tosiasia.”
Jos tulkitsemme lauseen kieliopin oikein, Paavali sanoo: “Jumala on jo ristiinnaulinnut minut Jeesuksen Kristuksen kanssa. Ristiiinnaulitsemisen suoritti nimenomaan Jumala, en minä. Ristiinnaulitsemiseni tapahtui ja päättyi menneisyydessä, kertakaikkisesti, eikä sitä tarvitse toistaa.”

Silläkin uhalla, että tämä kuulostaa sanoilla piipertämiseltä: Jos meidän kontollemme on jätetty jonkin, minkä hyvänsä (asian, ajatuksen, teorian, teologian, opin, ihanteen, hyvekokoelman) soveltaminen elämäämme, eikö Kristuksen ristintyö jäänyt siinä tapauksessa kesken? Vanha liittohan oli nimenomaan (jumalallisten) ihanteiden soveltamista omaan elämäänsä, ei sen kummempaa. Ja se ei toiminut. Ongelma ei ole noissa ihanteissa, vaan nimenomaan niiden "soveltamisessa" – siinä asetelmassa, että on (muka) olemassa jotakin minusta erillistä tai toisenlaista, jota kohden minun tulee pyrkiä tai joka minun tulee tuoda elämääni, tehdä tode(llise)ksi elämässäni. Eli on kerta kaikkiaan jotakin (jokin asia, ajatus, teoria, teologia, oppi, ihanne tai hyvekokoelma), joka ei ole minä ja jonka olisi erittäin suotavaa tulla osaksi minua, osaksi minun elämääni. Mutta tätähän edustavat eri muodoissaan KAIKKI MAAILMAN USKONNOT, niin juutalaisuus, islam, buddhalaisuus kuin hinduismikin! On jokin (moraalinen, hengellinen, siveellinen) "vaje", joka muodostaa etäisyyden minun ja tavoiteltavan ihanteen (ja samalla Jumalan tai Atmanin/Brahmanin tms.) välille.
Evankeliumi on yksinkertaisesti sitä, että tällaiset "vajeet" ja etäisyydet on naulittu ristille, koskapa meidät vajeelliset ITSEMME ristiinnaulittiin yhdessä Jeesuksen kanssa, sillä hän suostui ristillä tulemaan MEIKSI. Rististä lähtien me olemme olleet olemuksellisesti yhtä, erottamattomat Jeesuksen Kristuksen kanssa. Me olemme yhtä hänen kanssaan lankeemuksissamme, itseinhossamme, epätoivossamme, identiteettiongelmissamme, onnistumisissamme ja epäonnistumisissamme. Epävarmuuksissamme, epäuskossamme, uskossamme, ylpeydessämme, noyryydessämme, kaikessa. Mitään vajetta tai etäisyyttä ei ole, koska Jeesus itse naulitutti kaikki sellaiset itsessään ja itseensä ristillä. Hänellä on naulan jäljet ylösnousemusruumiissaan ja tuota ylösnousemusruumista olemme me – emme pelkästään silloin, kun tuntuu kivalta ja eheältä, vaan myös silloin kuin ei tunnu (ja etenkin silloin). Jeesus on Jumalan Sana, joka yhdistänyt itsensä meihin ja meidät itseensä ristinkuoleman ja ylsönousemuksen kautta. Älkäämmme tehkö Uudesta testamentista itsellemme juutalaisten Vanhaa testamenttia. Siihen syyllistyivät galatalaiset aikoinaan: he olivat täydellisesti yhtä ylösnousseen Kristuksen kanssa, mutta niiinpä vain jostakin heidän mieleensä juolahti ajatus, että autuutta ja omantunnon rauhaa täytyy ylläpitää "Pyhiä Kirjoituksia noudattamalla". Eli jotakin "soveltamalla".

Gal.2:19-20:n viesti on se, että meidän erillinen, autonominen, vastuunalainen olemassaolomme on lakkautettu. Me emme ole enää erillisiä minuuksia, vaan "astia-minuuksia", jotka ovat täynnä Jotakuta Toista. Kristus on on ottanut muodon meissä meiNÄ. Viiniköynnös ON oksansa ja ihminen ON ruumiinjäsenensä - samalla tavoin Kristus muodostaa meidät. Meissä ei ole kohtaa tai puolta, joka ei olisi kuollut Kristuksen kanssa ristillä ja herännyt henkiin yhdessä Hänen kanssaan. Ristillä meidän erillis-minä-olemuksemme lakkautettiin, ja siitä lähtien olemassaolomme on ollut olemassaoloa Kristuksessa, ja Kristuksessa voi olla ainoastaan siten, että ON Kristusta, muodostuu Hänestä. Tätä ja tällaista on meidän nykyhetkinen olemassaolomme. Meidän olemassaolomme ja elämämme kumpuaa kaiken aikaa Kristuksesta ja on Häntä. Edellä sanottu soveltuu täydellisesti uskon määritelmään: "Now faith is confidence in what we hope for and ASSURANCE about what we do not see." "Now faith is the reality of what is hoped for, the PROOF of what is not seen." "Now faith means putting our full confidence in the things we hope for, it means BEING CERTAIN of things we cannot see." "But faith is the substance of things that be to be hoped, and an ARGUMENT of things not appearing."
Usko lepää täydellisesti näkymättömän todellisuuden varassa. Ja tuo todellisuus on ja pysyy näkymättömänä, koska näkyväiset ovat ajallisia, näkymättömät iankaikkisia.

Jos näen itseni 2000 vuotta sitten Kristuksen kanssa kuolleena ja Hänessä henkiin heränneenä, on epäloogista nähdä joku toinen kristitty jotenkin toisin. Paavali ei tuntenut KETÄÄN enää "lihan mukaan", ei itseään sen enempää kuin ketään muutakaan. Tähän ja nimenomaan tähän hänen evankeliuminsa perustui ja tämä oli sen sisältö. Koska ja missä tällaista on kuultu saarnattavan esimerkiksi Suomessa? Tuskin koskaan. Ihmekös tuo sitten, jos ja kun ihmisiä ahdistaa ja pelottaa, ja monet pakenevat pelkoineen uskonnollisten puheenparsien toteemipaalun taakse kiviä viskelemään ja toisten "lankeemuksia" vahtimaan tai kauhistelemaan tai "ymmärtämään". Ja tätä tekevät siis ihmiset, joiden ei tarvitsisi hukata ainuttakaan elämänsä sekuntia edes moisen ajattelemiseen.

Niin kauan kuin uskova ei näe kuolemaansa Kristuksen kanssa ristillä sellaisena kuin se tapahtui - täydellisenä, kertakaikkisena ja peruuttamattomana - hänen uskonelämänsä on eräänlaista taikauskoa ja loitsujen tekemistä, joilla hän pysyttäää uskoaan ja "jumalasuhdettaan" ja joihin hakee ymmärtämättömyydessään (väärät) perustelut ja sisällön Uudesta testamentista.

Paavali kirjoittaa: "Elämä on minulle Kristus." Ei: "Elämä on minulle Kristuksen kaltaiseksi tulemista" tai "Elämä on minulle Kristuksen seuraamista." Ei. Vaan: "Elämä on minulle Kristus."

Risti on vastaus kaikkeen.

Puhukaa ääliöt politiikasta, kolminaisuusopista ja mistä muusta paskasta tahansa, mutta älkää missään nimessä puhuko rististä ja siitä, mitä siellä meille tapahtui! Idiootit.

Kaiken maailman paskalla ihmiset päänsä täyttävät, mutta Kristuksen risti ei kiinnosta juuri ketään.