Swan blau
Madeleine katseli ikkunan takana seisovaa vanhaa lehdetöntä puuta. Se oli huurtunut, jähmettynyt aloilleen vasten sinistä taivasta. Talvi oli ollut kylmä. Kylmyys oli kuivuutta, narinaa ja metsän paukahtelua, janoa. Kylmyys oli sammuttanut odotuksen maankamaralla, ja vain auringon polte jaksoi yhä kiertää maiseman – laidasta laitaan - ja kuu öisin kehrän perässä. Lintuja tai lehtiä puun oksilla ei näkynyt. Ei mitään ääniä. Avaruus oli mykkä, tai Madeleine kuuro, kuulonsa menettänyt tai kuollut.
Käytävältä kuului kolinaa. Peltiastia putosi kivilattialle järkyttävän räminän säestämänä. Aivan kuin saksia olisi liukunut pitkin lattiaa sinne tänne. Hetken hiljaisuus, sitten onnettomuus poimittiin takaisin metallikippoon. Vauhdilla. Madeleine halusi auttaa, muttei voinut. Hän oli yhä heikko, kuin varjo itsestään. Lisäksi hänellä oli elinaikaa jäljellä hieman alle kaksikymmentä minuuttia, sillä kurssiltaan eksynyt amerikkalainen päiväpommittaja tiputtaisi ongelmaksi muodostuneen kuormansa muutaman minuutin päästä sotilassairaalan liepeillä, ja eräs lentopommeista putoaisi suoraan Madeleinen asuttaman siiven läpi ja räjähtäisi kellarikerroksessa tuhoten rakennuksen sen osan täysin.
Itse tehty abortti oli ollut tuhoisa. Madeleine oli juuri ja juuri säilynyt hengissä, vaikka hän ei omasta mielestään ollut enää hengissä, vaan kaikilla tavoilla kuollut. Hänen sielunsa oli kuollut, yhtälailla kuin hänen ruumiinsa oli kuollut. Hänen perheensä oli kuollut, isä, äiti ja veljet. Koko hänen sukunsa ja elämänsä oli kuollut. Jos Madeleinellä olisi ollut kissa, tämäkin olisi kuollut. Kaikki tuntui kuolleen leikkauspöydälle, jopa ulkona seisova huurteinen puuvanhus. Aivan kaikki. Madeleine tunsi olevansa yhtälailla lehdetön ja eloton, vaikka oli vasta parikymppinen, ja näin kuin taimi elämän puutarhassa. Juuri sen mittainen ja juuri niin taipuisa, että sellaisilla vitsaksilla oli hyvä läiskiä kotipuolessa lehmiä takamuksille, jos niitä halusi jonnekin niityltä iltaisin ajaa.
Aikaa oli puolet jäljellä annetusta.
(Hihitystä)
Madeleine katseli ikkunan takana seisovaa vanhaa lehdetöntä puuta. Se oli huurtunut, jähmettynyt aloilleen vasten sinistä taivasta. Talvi oli ollut kylmä. Kylmyys oli kuivuutta, narinaa ja metsän paukahtelua, janoa. Kylmyys oli sammuttanut odotuksen maankamaralla, ja vain auringon polte jaksoi yhä kiertää maiseman – laidasta laitaan - ja kuu öisin kehrän perässä. Lintuja tai lehtiä puun oksilla ei näkynyt. Ei mitään ääniä. Avaruus oli mykkä, tai Madeleine kuuro, kuulonsa menettänyt tai kuollut.
Käytävältä kuului kolinaa. Peltiastia putosi kivilattialle järkyttävän räminän säestämänä. Aivan kuin saksia olisi liukunut pitkin lattiaa sinne tänne. Hetken hiljaisuus, sitten onnettomuus poimittiin takaisin metallikippoon. Vauhdilla. Madeleine halusi auttaa, muttei voinut. Hän oli yhä heikko, kuin varjo itsestään. Lisäksi hänellä oli elinaikaa jäljellä hieman alle kaksikymmentä minuuttia, sillä kurssiltaan eksynyt amerikkalainen päiväpommittaja tiputtaisi ongelmaksi muodostuneen kuormansa muutaman minuutin päästä sotilassairaalan liepeillä, ja eräs lentopommeista putoaisi suoraan Madeleinen asuttaman siiven läpi ja räjähtäisi kellarikerroksessa tuhoten rakennuksen sen osan täysin.
Itse tehty abortti oli ollut tuhoisa. Madeleine oli juuri ja juuri säilynyt hengissä, vaikka hän ei omasta mielestään ollut enää hengissä, vaan kaikilla tavoilla kuollut. Hänen sielunsa oli kuollut, yhtälailla kuin hänen ruumiinsa oli kuollut. Hänen perheensä oli kuollut, isä, äiti ja veljet. Koko hänen sukunsa ja elämänsä oli kuollut. Jos Madeleinellä olisi ollut kissa, tämäkin olisi kuollut. Kaikki tuntui kuolleen leikkauspöydälle, jopa ulkona seisova huurteinen puuvanhus. Aivan kaikki. Madeleine tunsi olevansa yhtälailla lehdetön ja eloton, vaikka oli vasta parikymppinen, ja näin kuin taimi elämän puutarhassa. Juuri sen mittainen ja juuri niin taipuisa, että sellaisilla vitsaksilla oli hyvä läiskiä kotipuolessa lehmiä takamuksille, jos niitä halusi jonnekin niityltä iltaisin ajaa.
Aikaa oli puolet jäljellä annetusta.
(Hihitystä)
Vastaukset 7
Vanhimmat
Mjaa
Itse luulin että tätä voi jatkaa toisella puolikkaalla, mutta eihän tuota perkele voi.
Todella harmillinen juttu.
(Naurua)
Huikeaa. Tämä oli karuudessaan kaunista. Pidin oikeasti. Tosi kaunista..
Kirjoitat juuri sillä tavalla, että ainakin minä saan vahvat mielikuvat lukemastani. Käytät koskettavia sanoja ja niin oikeissa paikoissa.
Niille kuuluvissa paikoissa.
Mahtavaa, että jollakin on tuollainen päänsisältö kuin sinulla, ole ylpeä siitä. :)
Tää oli hyvä.
Lisää.
-Pönttis, viskasi kirj.ulos
Ainoa, mikä vähän häiritsi, oli tuo lehmä-lauseen osuus mikä poikkesi muusta tarinasta kirjoitustyyliltään ja kerronnalta.
Kyllähän tämä on Suomen parasta Proosaa!
Mjoo
Ja kyllä kyllä.
Itse olen täysin sokaistunut omasta lahjakkuudestani.
(Hirn)
Seuraava huippusuositun kommenttisarjani luomus pysyttelee yhä aborttiteemassa, sillä siinä tuntuu olevan poikkeuksellista syvyyttä.
Kirjoitan sen heti kun ehdin. Elämä on niin kallisarvoinen asia, ettei sitä liikene hukattavaksi.
Kuitenkin tekstin kantava idea pysyttelee ihmisen sisäpuolella, kuten loinen näin tekee, ja loisen kantaja joutuisi siten väistämättä luomaan jonkinlaisen suhteen tähän verenimijään itsensä uumenissa, tähän iilimatoon, joka vie emännältään energiaa ja ravintoa kysymättä lupaa. Tunteet heilahtelisivat vastenmielisyydestä silkkaan vihaan, häväistyksen kautta neuvottomuuteen ja avuttomuuteen.
(Hihitystä)
Mad
Nimeni on Maddie, eli Madeleine. En harrasta itseni kuvaamista kuvakäsityksen perinteisellä keinoilla, vaan kirjoittamalla. En ole koskaan ottanut itsestäni valokuvaa, ja vain muutamiin olen vahingossa toisten toimesta joutunut. Poikkean siis valtavirrasta jollain tasolla, mutten aidosti, sillä minulla ei ole ollut muuta agendaa pitkään aikaan, kuin itseni kuvailu, koska en ole kokenut saavuttaneeni toistaiseksi ulkorajojani. Lähestyn kuvaani ikäänkuin sisäpuolelta käsin. Olen siis eräänlainen loinen fyysisen olemuksen sisällä, koska koen syntyneeni vahingossa tänne kauan kauan sitten. En osaa sanoa, kuka luojani on, tai oli, eikä tällä seikalla tunnu olevan merkitystä, sillä voin aivan mainiosti itseni uumenissa ilman alun kaavaa, enkä täten tunnu olevan oliona tai ilmiönä minkäänlainen taakka Madeleinelle, vaan koen olevani hauskaa seuraa hänelle: Maddiena Maddielle. Nauran usein itselleni, ja ääneni kuulostaa ulkopuolisen korvissa tutulta.
Alkuperäni hataruus ja muistiinpanojen puute toisinaan häiritsee minua. Tämä varma tieto on eräs niistä tiedoista, jotka värittävät lopputulosta ja saavat Maddien näyttämään ja kuulostamaan Maddielta; puhun tuolilta jota ei ole, seison aloillani ilman maankamaraa, mutta äänessä en ole ilman perusteluja. Olemassaoloni ei vaadi sellaisia. Puheen ilmaantuessa tulen todistetuksi, eikä sen suurempia tutkimuksia tarvitse tehdä. Ei ole mitään väliä sillä, mitä puhun.
Maddien fysiikalle en ole mikään ongelma, sillä vaikka tunnen alati kasvavani, niin en vie tilaa. Minä en myöskään paina mitään. Tämän kaiken vuoksi voisi luulla minua olemattomaksi, mutta näin ei suinkaan asian laita ollut. Olin vahvasti olemassa. Olemassaolon vahvuus mitataan tunteella siitä kuinka olemassaolevaksi itsesi koet. Itse koen itseni todella vahvana. Mitään muuta mittaria tällaisen kokemuksen todentamiseen ei ole. On vain kokemus siitä, että on. Jos tätä kokemusta ei ole, ei myöskään ole. Tätä kokemusta on myös mahdoton horjuttaa, jos se on aito, ja pohjautuu syvään itsetietoisuuteen.
Toisinaan olen aistivinani Madeleinen fysiikalta harmillista kritiikkiä kohtaani. Toisinaan tunnen, että hän jollain selittämättömälä tasolla hylkii minua. Tämä ilmenee ahdistuksen pyyhkäisyinä todellisuuden ikkunassa. Tunnen, kuinka jokin käy ylitseni. Tämä toisinaan minua hieman huolestuttaa, mutta luen sen ihmisolennon henkilökohtaiseksi kamppailuksi tavoitteidensa ja realiteettiensa areenalla. Siellä hän vääntelee itseään käsistä ja yleisö nauraa. Uskon kuitenkin syvästi että Maddie rakastaa minua sisällään, sillä olen voinut hänelle antaa niin paljon, että mitkään maailman rikkaudet ja rakkaudet eivät ole sen rinnalla mitään. Kaiken tämän lisäksi kuljen aina hänen mukanaan, enkä koskaan häntä jättäisi, vaan alati siirryn lähemmäs ja lähemmäs häntä, kuin tullen häneksi olematta hän. Maddie on alun kantaja, minä lopulta hän ja hänen kannattelijansa. Olemme ikuisesti yhdessä, emmekä muuta tarvitse, koska muuta ei ole.
(Naurua)