Mikä saa kuoleman uhalla kiipeämään Mount Everestille

Sitä olen minäkin ihmetellyt, kun eräässä kuvassa näkyy pitkä jono kapuamassa ylös.
Minulle tuli siitä kuvasta mieleen Klondyken suuri kultaryntäys yli sata vee sitten.
Heillä oli jotain konkreettista tavoiteltavaa, vaan näillä Everestin tyypeillä , niin mitä?

Entä suomalainen ultra juoksija Veijalainen poikki Grönlannin. Seuraavaksi ilmoitti juoksevan jossain Arabian hiekoilla.
Täysin älyvapaata, jotkut vielä sponssaa moista.

Pitää saada niitä kicksejä, kun elämä on liian tavanomaista.
Minulla oli aikoinaan työkaveri, joka meni Ranskan muukalaislegioonaan, kokeakseen jotain muuta kuin perhe-elämää.
Oli reissussa 9 vuotta mm ekassa Irakin vastaisessa sodassa.

Standardivastaus (ei minun) oli: "Koska se on siellä."

Ei kai sellaista välttämättä ymmärrä mikä ei ole kokenut. Usein taustalla on kunnianhimo, itsensä likoon laittaminen, haasteet ja haasteen voittaminen. Eihän haasteita vastaanottava lähde mukaan ajatuksella, että kuolee matkalla. Riskit pitää tietää, mutta jos ei ole riskinottokykyä on turha haaveilla toteuttavansa jotain uhkarohkeaa unelmaa. Kuollahan voi jalkapalloa pelatessa tai hiihtoladulla tai pilkillä istuessa.

Minusta ei kenenkään pitäisi lähteä pelastamaan oman henkensä uhalla kiipeilijöitä, yksin purjehtivia ynnä muita. Eivät minun silmissäni ole sankareita.

Kuolla voi toki missä vaan, mutta kiivetessä noissa olosuhteissa kuolema on enemmän läsnä. Onhan tutkittu kilpa-ajajienkin viettiä, vaaroista huolimatta vietti ajaa heidät riskeeraamaan henkensä.
Vasta kuoleman kanssa kilpaillessa, elämä tuntuu elämisen arvoiselta!

P.s
Ukkosen jyrinä ja salamointi täällä etelässä, herätti kesken unien. Ihan lähellä se ei kuitenkaan ole, ehkä 5-6 km päässä rannikosta. Öitä jälleen,..ehkä saan vielä unen nokasta kiinni!

Extreme-lajeissa on varmaankin kyse itsensä haastamisesta ja rajojensa hakemisesta, jopa kuoleman haastaminen, kuten olette kirjoittaneet, äärimmäinen haaste. Voi olla näyttämisen halua , uhoilua ja seikkailunhalua, voi sitten lähettää itsestään selfien Mont Everestin huipulta hymyillen auringonpaisteessa . Tai ei kai siellä matkapuhelimen kenttää ole... Elämä voi olla tylsää puurtamista toimistossa, kaikki on jo kokeiltu , lapsena aloitetusta karting-ajosta täysi-ikäisyyden juhlinnan benji-hyppyyn. Jotkut ovat myös koukussa adrenaliiniryöppyyn , yhä uudelleen on päästävä se kokemaan yhä hurjemmissa aktiviteeteissa. Saattaahan joillekin huikeat maisemat maailman korkeimmissa vuoristoissa olla niin lumoavat , että kannattaa lähteä ja varmasti porukalle retkin on yhteenhitsaava. Riskit ovat kuitenkin niin suuret, että ainakin perheellisten pitäisi ajatella muitakin kuin itseään.

Järkyttävän näköisiä nuo jumiin jääneiden toivottoman pitkät jonot vuoren "kuolemanvyöhykkeellä", tuntikausien odotus vie happivarastot ja voimat. Vaikka varusteet ovat parantuneet , vieläkin tapahtuu paleltumisia ja niistä seuraa amputaatioita. Sää voi yllättää kokeneenkin, varsinkin kun aikaa suoritukseen on vain vähän. Lupia myönnetään paljon, myös sherpojen työtulo ovat merkittävä tulolähde Nepalille. Järkyttävät määrät ruumiita ja etenkin roskaa makaa rinteillä ja rotkoissa. Luin, että nykyisin jokainen kiipeilijä on velvollinen tuomaan 8 kg roskaa tullessaan. Mutta liian usein palaaja on henkihieverissä, pääseekö ylipäätään ilman tuomisiakaan alas.

Jos omainen olisi vuorilla vaikeuksissa, varmaan haluaisimme helikopterin ja kaikki mahdolliset pelastustoimet. Pelastajatkin ovat vaarassa. Ehkä vielä kauheammalta tuntuisi sukeltaa luoliin, eksyä ja joutua paniikkiin. Saksan rannikon Laboessa kävin hiljattain sukellusveneessä, miten hirveää siellä on täytynyt olla veden alla vihollisen uhatessa.

Mitä "seikkailua" on kiivetä valmista polkua ylös vuorenrinnettä kymmenien muiden samanhenkisten kanssa jonossa?
Välillä ajattelee, että lainlaatijat ja päättäjät ovat vailla järkeä. Rahantuloahan se tietysti alueelle tietää, kun varakkaat vuorikiipeilijät tulevat harrastamaan urheiluaan ikiaikaiselle vuorelle, jota pitäisi suojella roskaamiselta ja kulumiselta.
Sherpat ovat oppaita ja tavaroiden kantajia monessa skukupolvessa, se on heidän pääasiallinen toimeentulonsa.
Mutta joku raja pitäisi vetää. Ihmiset kaatuvat kuolleina tien poskeen, ja muut kulkevat heidän ylitseen kohti tavoitetta. Tämän luin jostakin artikkelista, enkä todellakaan voi tajuta koko toimintaa. Miksi ne kiipeilijätkin vain jatkavat! Millainen moraali heillä on?
Onko nyt syntymässä uusi ammattiala: kuolleitten etsintä, kuljetus ja kotimaaahansa palautus maksua vastaan?

Sanokaas muuta. Arvailuja syistä esitettiinkin jo. Kyllä minäkin kysyisin vähän moraalin ja vastuullisuuden perään.
Moraalin siinä mielessä, että iso bisness rakennetaan tämänkin "harrastuksen" ympärille ja kiipeilystä tehdyt dokumentit tahkoavat rahaa niiden tuottajille.

Eräs etäisesti tuntemani nuorimies kuoli vuosia sitten Grönlannin vaelluksella (Hesarin sponsoroima matka), eikä perhe luultavasti toivu menetyksestään koskaan. No. Tämä "uusi aikahan" opettaa, että ihminen on vastuussa vain omista valinnoistaan, omasta elämästään ja unohtaa sen, että omat valinnat vaikuttavat aina toisiin, hyvässä ja pahassa.

Samaan sarjaan vuorikiipeilyn kanssa voisi mielestäni liittää laskuvarjohypyn, vai harrastetaanko sitä enää ? Satuin kerran tällaisen laskuvarjohyppääjän huonekaveriksi ja hän kertoi, että lääkärinsä oli suosittanut harrastuksesta luopumista, vammautumisten vuoksi. Lääkäri oli myös nähnyt harrastuksessa itsetuhoisuutta ja kehottanut tutkimaan sitä.

Hulluus. - Nm. Oletettavasti

Veikka Gustafsson suoritti nousun vuosikymmenet sitten autiolla vuorenrinteellä. Tänä päivänä hänelle ei tulisi mieleenkään "Himalajan valloitus". Valloittajia on nyt sadoittain.

Ikä useimmiten tasoittaa kun tietoisuus omien voiminen asteettaisesta vähenemisestä käy selväksi. Tosin Gustavsson muistaakseni kiipesi ilman happilaitetta ensimmäisellä kerralla, mikä kyllä on osoitus erinomaisesta hapenottokyvystä.

Kaunis kesöpäivä kutsuu nyt ulos, kesäpäivänä vetää muuhunkin rientoon kuin kotikonnuilla olemiseen,...

Olettaisin että kysymys on kuten Ramoona jo sanoi siitä että on olemassa ihmisiä jotka haluavat testata omia rajojansa. Ne joilla ei ole tarvetta siihen eivät kai voi sitä tajuta, vaan katsovat sen negatiiviseksi ominaisuudeksi: kunnianhimoksi, hulluudeksi jne.
Mutta maailma ja ihmiskunta on aina tarvinnut ihmisiä jotka eivät tyydy asumaan saman perunamaan vieressä koko elämäänsä ja nyppimään tomaateista varkaita. Myös seikkailijoita, tutkimusmatkailijoita, uranuurtajia ja jopa omatoimireissaajia tarvitaan.

Med vänlig hälsning
Paloma (mitään ei kadu koskaan enempää kuin elämää jonka jätti elämättä pelkästä pelkuruudesta)

Selväähän se, seikkailijat on tarpeen kaikkialla, vaan eipä ihan seikkailumielessä kilpa-ajajat tai syvyyssukeltajatkaan ota riskejä! Kyllä se vaatii ottamaan huomioon, että saatan menehtyä jonkin tapahtuman ollessa yllättävä,...ja näitähän sattuu!
Istun ulkona, joten enpä syvenny kuoleman varjoon tämän enempää! 😅)) Lähes helle jo on täällä Suomenlahden rannalla,...moikka

Olihan sattuma juuri kun puhe oli hänestä :) sisälle tulin juuri vilpoisampaa, jauhelihapihvi pitäisi paistaa, kun sulatin lihan. mutta ei suorastaan nälkäkään ole. Juotavaa pitää taas muistaa tankata, ja viehän se nälän tai tilan nestekin.

Juttelin aika hentorakenteisen rouvan kanssa, kun kertoi olleensa niin viluinen ennen, nyt nautti kun ei pipo päässä tarvinnut sisätiloissa olla. Ehkä lämmitys kerrostalossa oli vähennetty, vai oliko laihanpuoleisena vaan viluisempi.

Kyllähän nuo seikkailukirjat saa pojat unelmoimaan sankaruudesta. Jules Vernen Nautilus oli maalla kesälomalla ollessa lempikirjana tällä likallakin. Ja Tarzan nehän tuli hotkaistua peräjälkeen, niin, että pelkäsin iltaisin rummun pärinää, ja kauhulla alkuasukkaita hiippailemassa lehvistön( sireenipensaan) seassa 🌿🧛🏼‍♂️🌳🦜👩🏾‍🚀🦚👨🏿🧕🏾🌴👩🏾

Ilman ihmisiä jotka uskaltavat kulkea omia polkujaan, niin kehitys olisi ollut toisenlaista.
Satoja vuosia sitten purjehtineet löytöretkeilijät olivat uskomattomia kavereita.
Sen ajan laivoilla kohti tuntematonta , ilman nykyajan hienouksia .
Palomakin julisti useimmat pottumaan pelkureiksi.
Kieltämättä nuoruuden villikkoa hänessä on ollut, kun uskalti sissejä kuhisevaan maahan mennä asumaan.
Itse en vaivaudu edes pottumaalle , käyn kaupan hinkalolla.

Apinan aivot, heitä ei saa auttaa!