Tiedän että otsikko ja ikäni yhdessä kuulostavat tyhmiltä mutta lukekaa ensin koko teksti ennenkuin vastaatte..
Kerrotaanpas hieman itsestäni ensin. Olen tällähetkellä lukion toisella luokalla ja elän hyvä toimeentuloisessa perheessä. Minulla on periaatteessa yksi läheisempi kaveri ja pari jota näen harvoin. Olen erittäin epäsosiaalinen sekä ujo ja siksi en ole onnistunut lukion aikana saamaan yhtään uusia tuttavuuksia, olen lähes aina yksin koulussa. Yläasteella liikuin vielä porukassa, mutta en oikeastaan tuntenut heitäkään.
No, yläasteella ihastuin heti seiskalla erääseen meidän luokkalaiseen tyttöön. Silloin olin vielä niin saamaton että uneksin vain koko yläasteen ajan, meillä oli jotain katsekontaktia kyllä monesti ja kuvittelin hänenkin olevan ihastunut minuun, ysiluokan päättäjäisissä sain pyydettyä häntä leffaan, mutta hän ei ollut halukas lähtemään. Ensimmäiset pakkini, kesä pilalla ja puolen vuoden masennus.
Nyt lukiossa taas olin vuoden verran ihastunut erääseen tyttöön, jota pyysin vanhojentanssipariksi ja hän suostui.. hänkin vaikutti siltä, että voisi haluta jotain enemmänkin, mutta kun pyysin häntä ulos vastaus oli tyypillinen "en ehdi kun liian paljon kiireitä, toivottavasti et pahastu"... kaikki tietävät varmaan mitä se tarkoittaa. Toiset pakkini, itsetunto positiivisesti kehittymässä.
No kolmannet pakit sain itseasiassa juuri tänään. Olin jutellut messengerissä erään ihanan tytön kanssa muutaman kuukauden keskimäärin yli tunnin päivässä. Käytimme usein myös molemmat webbikameroita. Me tykkäsimme erittäin paljon toistemme seurasta, ja hänkin sanoi minulle olevansa ihastunut minuun..
Tänään meillä oli tapaaminen ja se oli varsin piinaavaa. Sain kyllä puhuttua jonkin verran, mutta vihaan sitä yli kaiken, että en pysty puhumaan hyvin ihmisten kanssa, joita en ole ennen tavannut. Kävimme syömässäkin, mutta se oli aivan helvettiä.. tunnelma oli niin ahdistava kun piti syödä suoraan vastapäätä häntä, käteni tärisivät ja olin aivan hiljaa koko aterian ajan. Lopuksi sain kuulla, että hän ei tunne samalla tavalla minua kohtaan oikeasti kuin tunsi messengerissä ja sain kuulla ne sanat jotka ovat jo muodostuneet rutiiniksi eli "toivottavasti sulle ei tullu paha mieli, moikka".
No joo siinä oli vähän taustaa... Nuo ovat ainoat kerrat kun olen uskaltanut tehdä aloitetta. 3 kertaa yrittänyt - 3 kertaa epäonnistunut. Ja ennen jokaista yritystä olin lähes varma että siitä tulisi jotain... etenkin tästä viimeisestä oli täysin varma, mutta ei.. pettymys ja masennus ovat helvetin suuria juuri nyt. Itsetuntoni on olematon enkä varmaan uskalla enää edes ihastua keneenkään, ja jos sattuisi käymään niin, että joku ihastuisi minuun olisin varmaan niin vainoharhainen että se tuhoaisi sen. Sitäpaitsi mitä enemmän vuosia kuluu sitä vähemmän mahdollisuuksia on kokemattomalla yksinäisellä luuserilla. En oikeastaan edes näe miksi kelpaisin kenellekkään, en ole kovin hyvän näköinen (kuva irc galleriassa, nick: Asty-), olen hiljainen, en ole muutenkaan mitenkään kiinnostava missään mielessä. Mjoo.. tätä on niin vaikea nyt kertoa lyhyesti kun ette tunne minua.
Miten onnistun saamaan ketään, kun:
1) itseluottamukseni on helvetin alhainen
2) en pysty tutustumaan ihmisiin, varsinkaan tyttöihin
3) sellaisten ihmisten ulos pyytämisestä, joita ei tunne kunnolla ei selvästikkään ikinä seuraa mitään hyvää, ja vaikka he lähtisivätkin mokaisin treffeillä kun olen niin helvetin hermostunut ja hiljainen
4) netissä alkaneet tuttavuudetkaan eivät enää tunnu hyvältä ajatukselta, hänen ihastumisensa lopahti hetkessä kun hän oli tekemisissä kanssani oikeasti.
Oloni on niin kummallinen kun taaskin kaikki meni päin persettä vaikka alussa vaikutti niin varmalta. Miten voin ikinä saada ketään?
Kerrotaanpas hieman itsestäni ensin. Olen tällähetkellä lukion toisella luokalla ja elän hyvä toimeentuloisessa perheessä. Minulla on periaatteessa yksi läheisempi kaveri ja pari jota näen harvoin. Olen erittäin epäsosiaalinen sekä ujo ja siksi en ole onnistunut lukion aikana saamaan yhtään uusia tuttavuuksia, olen lähes aina yksin koulussa. Yläasteella liikuin vielä porukassa, mutta en oikeastaan tuntenut heitäkään.
No, yläasteella ihastuin heti seiskalla erääseen meidän luokkalaiseen tyttöön. Silloin olin vielä niin saamaton että uneksin vain koko yläasteen ajan, meillä oli jotain katsekontaktia kyllä monesti ja kuvittelin hänenkin olevan ihastunut minuun, ysiluokan päättäjäisissä sain pyydettyä häntä leffaan, mutta hän ei ollut halukas lähtemään. Ensimmäiset pakkini, kesä pilalla ja puolen vuoden masennus.
Nyt lukiossa taas olin vuoden verran ihastunut erääseen tyttöön, jota pyysin vanhojentanssipariksi ja hän suostui.. hänkin vaikutti siltä, että voisi haluta jotain enemmänkin, mutta kun pyysin häntä ulos vastaus oli tyypillinen "en ehdi kun liian paljon kiireitä, toivottavasti et pahastu"... kaikki tietävät varmaan mitä se tarkoittaa. Toiset pakkini, itsetunto positiivisesti kehittymässä.
No kolmannet pakit sain itseasiassa juuri tänään. Olin jutellut messengerissä erään ihanan tytön kanssa muutaman kuukauden keskimäärin yli tunnin päivässä. Käytimme usein myös molemmat webbikameroita. Me tykkäsimme erittäin paljon toistemme seurasta, ja hänkin sanoi minulle olevansa ihastunut minuun..
Tänään meillä oli tapaaminen ja se oli varsin piinaavaa. Sain kyllä puhuttua jonkin verran, mutta vihaan sitä yli kaiken, että en pysty puhumaan hyvin ihmisten kanssa, joita en ole ennen tavannut. Kävimme syömässäkin, mutta se oli aivan helvettiä.. tunnelma oli niin ahdistava kun piti syödä suoraan vastapäätä häntä, käteni tärisivät ja olin aivan hiljaa koko aterian ajan. Lopuksi sain kuulla, että hän ei tunne samalla tavalla minua kohtaan oikeasti kuin tunsi messengerissä ja sain kuulla ne sanat jotka ovat jo muodostuneet rutiiniksi eli "toivottavasti sulle ei tullu paha mieli, moikka".
No joo siinä oli vähän taustaa... Nuo ovat ainoat kerrat kun olen uskaltanut tehdä aloitetta. 3 kertaa yrittänyt - 3 kertaa epäonnistunut. Ja ennen jokaista yritystä olin lähes varma että siitä tulisi jotain... etenkin tästä viimeisestä oli täysin varma, mutta ei.. pettymys ja masennus ovat helvetin suuria juuri nyt. Itsetuntoni on olematon enkä varmaan uskalla enää edes ihastua keneenkään, ja jos sattuisi käymään niin, että joku ihastuisi minuun olisin varmaan niin vainoharhainen että se tuhoaisi sen. Sitäpaitsi mitä enemmän vuosia kuluu sitä vähemmän mahdollisuuksia on kokemattomalla yksinäisellä luuserilla. En oikeastaan edes näe miksi kelpaisin kenellekkään, en ole kovin hyvän näköinen (kuva irc galleriassa, nick: Asty-), olen hiljainen, en ole muutenkaan mitenkään kiinnostava missään mielessä. Mjoo.. tätä on niin vaikea nyt kertoa lyhyesti kun ette tunne minua.
Miten onnistun saamaan ketään, kun:
1) itseluottamukseni on helvetin alhainen
2) en pysty tutustumaan ihmisiin, varsinkaan tyttöihin
3) sellaisten ihmisten ulos pyytämisestä, joita ei tunne kunnolla ei selvästikkään ikinä seuraa mitään hyvää, ja vaikka he lähtisivätkin mokaisin treffeillä kun olen niin helvetin hermostunut ja hiljainen
4) netissä alkaneet tuttavuudetkaan eivät enää tunnu hyvältä ajatukselta, hänen ihastumisensa lopahti hetkessä kun hän oli tekemisissä kanssani oikeasti.
Oloni on niin kummallinen kun taaskin kaikki meni päin persettä vaikka alussa vaikutti niin varmalta. Miten voin ikinä saada ketään?
Vastaukset 15
Vanhimmat
Ensinnäkin: Asenteesi. Ei, ei ja vielä kerran EI. Itsesääli ei auta yhtään mitään. Se vain pahentaa. So what jos olet saanut kolme kertaa pakit? Moni muu on saanut pakkeja tuplasti enemmän. Itsekin olen saanut yli kolme kertaa jätkältä jonka vuoksi olisin tehnyt mitä vaan ja sitten parin vuoden päästä tämä samainen jätkä avautui minulle kuinka on aina pitänyt minusta ja on ollut täysi idiootti ym. eipä enää siinä vaiheessa auttanut.
Kuitenkin, ei pidä vaipua epätoivoon. Kyllä sinullekkin täällä maailmassa joku on.
Tuosta hiljaisuudesta: Hmm..joo, se on kieltämättä vaikeaa jos toinen on tuppi suu, mutta itse yleensä höpötän sitten en toisenkin puolesta jollei toinen osaa sanoa mitään:) Itse kun en mikään kovin hiljainen ole:)
En itsekkään ole aina pystynyt olemaan rentona poikien/miesten seurassa, mutta sitten vaan jossai n vaiheessa aloin puhua. Olin oma itseni ja höpöti niitä näitä.
Jos esim. treffeillä tulee hiljainen hetki, sen voi sanoa."tuli hiljainen hetki" se alkaa yleensä sitten hymyilyttää. Tai sitten voi heittää että onpa kaunis ilma tänään (yleensä toinen tajuaa sen juuri heittona siitä ettei paljon juttua tule).
Tsemppiä!
Älä ota suorituspaineita. Toisten ihmisten asettamat vaatimukset eivät sovi elämän ohjenuoraksi. Sinulla on tuonikäisenä vielä paljon ikimuistoisia ja ainutlaatuisia kokemuksia edessä liittyen henkilökohtaiseen kasvamiseen ja elämään yleensä ennen kuin seurustelu edes tulee täysin ajankohtaiseksi. Murheesi on siis ennenaikaista ja perusteetonta.
Täytät siis tänä vuonna 18, aluksi mietin että joku 15-vuotias kirjoittelee ennenkuin aloin todella laskea.
Noh, itsekin olin lukiossakin vielä todella hiljainen enkä edes miettinyt että lähestyisin tyttöjä, vaikka ihastumisia olisi ollutkin. Nyt on viisi vuotta kulunut ja voin sanoa että vieläkin on minulle todella vaikeaa lähestyä vierasta naista ellei sille ole todellista syytä ja valmista aihetta, mutta itse olen tuota nettiä käyttänyt jonkinmoisella menestyksellä.
Kuten jo on mainittu, ei itsesääli auta (itsekin välillä sorrun tähän). Itse mietin ties mitä tyhmimpiä asioita, miksi kukaan ei voisi kiinnostua minusta tai elää kanssani (esim. nirsoiluni ruoan suhteen :) Jossain vaiheessa tajusin, että kyseessä olisi ulkonäköni (en nyt käynyt katsomassa kuvaasi, joten en siihen puutu) ja sitä syytin pidempääkin huonosta menestyksestä. Tajusin kuitenkin että rehellisesti sanottuna minuakin rumemmat kaverit ovat niitä naisia löytäneet, mutta he ovatkin hyviä suustaan ja uskaltavat heitä lähestyä. Tällä hetkellä olen siinä vaiheessa että uskon todellakin että ujouteni tai hiljaisuuteni on ainoa esteeni tällä hetkellä. Ja voisin todellakin väittää että alan lähestyä totuutta.
Tätä prosessia, minkä olen käynyt läpi sanotaan oppimiseksi ja kasvamiseksi. Voit tietenkin lukea näistä täältä, mutta loppujen lopuksi sinunkin täytyy itse käydä läpi oma reittisi oppimisessa.
Sinun vain pitää lyödä päätäsi seinään (ja aina tippua alemmaksi ja alemmaksi itsesäälissä (en minäkään vahvistunut jokaisesta pakista mitä olen saanut ja niitä on riittänyt, tuntui vain että heikkeni joka kerta, mutta kyllä siinä oppiikin). Jossain vaiheessa huomaat että kyllä se tyttökin jännittää tilannetta, et siis ole yksin tuossa tilanteessa, sama ongelma on sillä toisellakin.
Ja muutamia juttuja, ei sitä tarvitse puhua mistään erikoisesta, höpötä vaikka päivästäsi tai mistä tahansa arkisesta asiasta ja kyllä se juttu lähtee sieltä tulemaan. Älä murehdi mitä sanot, ethän sinäkään treffeillä pidä toista tyhmänä vaikka jotain tyhmää väliin sanoisikin, pidät vain ehkä huvittavana ja annat anteeksi ja homma jatkuu. Vain sinä itse jäät murehtimaan pieniä mokiasi mitä teet, ei kukaan muu.
Näitä asioita ei tosin opi kuin kokemuksella ja kantapään kautta, joten toivottavasti olet valmis ottaman niitä iskuja vastaan kokemusta ja itseluottamusta kerätessäsi. Kyllä niitä hyviäkin hetkiä sitten tulee ja joskus huomaat jotain oppineesikin. Ja muista olla oma itsesi.
On luonnollista, että pettymykset masentavat. Ne kuitenkin väistämättä kuuluvat elämään. Tyttöystävän löytäminen ei ole helppoa, varsinkaan ujoille ja epäsosiaalisille. Mahdollista se kuitenkin on.
Katsoin mielenkiinnosta kuvasi, ja voit olla varma siitä, että ulkonäössäsi ei ole vikaa. Halutessasi voit kiinnittää huomiota kuvien taustoihin, vaikkapa niin, ettei siellä ole tietokoneen johtoja. Olutpullokin olisi parempi.
"1) itseluottamukseni on helvetin alhainen"
Mistä tämä johtuu? Luulitko olevasi ihminen, joka löytää tyttöystävän jo kolmannella yrityksellä? Jos sadas yritys ei onnistu, niin sitten ymmärtäisin itseluottamuksen puutteen, mutta en todellakaan vielä.
Ehkä kaipaat vähän lisää ikää ja kokemuksia. Suorita lukio loppuun, kirjoita ylioppilaaksi, käy armeija ja mene opiskelemaan. Armeijassa hakeudu johtajakoulutukseen. Minulle siitä oli suuri apu. Itseluottamus kasvoi valtavasti.
"2) en pysty tutustumaan ihmisiin, varsinkaan tyttöihin"
Tällainen tunne minullakin oli. Mutta tiedätkö mitä? Tuo ei ole totta. Kyllä sinäkin pystyt tutustumaan vaikka keneen, jos on pakko. Ongelma lienee siinä, että et ujona viitsi häiritä ketään, jos kyse ei ole jostakin tärkeästä asiasta.
Netin kautta on hyvä tutustua. Kun sitten tapaat jonkun, ole vain oma itsesi ja muista hymyillä. Kysele ahkerasti tai kerro itsestäsi, ettei tule hiljaista hetkeä. Näin et vaikuta luuserilta.
"3) sellaisten ihmisten ulos pyytämisestä, joita ei tunne kunnolla ei selvästikkään ikinä seuraa mitään hyvää, ja vaikka he lähtisivätkin mokaisin treffeillä kun olen niin helvetin hermostunut ja hiljainen"
Kolmen yrityskerran jälkeen et todellakaan voi tehdä moista johtopäätöstä. Jos pelkäät treffejä, mieti etukäteen, mitä siellä aiot tehdä ja sanoa. Ja sitten toimit niin. Tuohon hermostumiseenkin auttaa jo edellä suosittelemani kaikenlaisten kokemusten kerääminen. Hanki vaikka uusi harrastus.
"4) netissä alkaneet tuttavuudetkaan eivät enää tunnu hyvältä ajatukselta, hänen ihastumisensa lopahti hetkessä kun hän oli tekemisissä kanssani oikeasti."
Minä tunnen ihmisiä, jotka ovat tavanneet netissä ja menneet lopulta naimisiin. Nettituttavuudet ovat hyvä ajatus, kunhan maltat tavata tarpeeksi monta ihmistä.
Kokeilepa sellaista, että tapaat nyt vaikka viisi ihmistä peräkkäin. Vaikka saisit pakit kaikilta, olet kuitenkin kokeneempi ja itsevarmuutesi kasvaa. On mahdoton ajatus, että olisit jokaisen seurassa yhtä hermostunut ja hiljainen kuin ennen. Älä ota paineita. Ajattele vaikka lähtiessäsi lähteväsi saamaan taas uudet pakit. Kun ei odota mitään, saa joskus hyvinkin paljon.
Voit puhua ikisinkuksi jäämisestä vasta vuonna 2027, edellyttäen, että olet siihen mennessä tavannut treffeillä yli 200 naista.
Ennustan kuitenkin, että kolmen vuoden kuluessa löydät jonkun...
Minun tarinani on melkein samanlainen kuin sinun, olen myös toista vuotta lukiota käyvä ujo poika, jolla ei ole seurustelukokemusta.
Oletko huomioinut, minkälaiset vaatimukset sinulla on tyttöystäväkandidaattien suhteen? Omat vaatimukseni ovat nimittäin aika korkeat.
En tiedä mistä tämä johtuu, ehkä olen hieman narsistinen ja pidän itseäni muita parempana. Lisäksi vaatimuksia on helppo asettaa, kun seurustelu on niin kovin kaukaista. Voisiko sinussa olla hieman samanlaista vikaa?
Tietenkään tosi tilanteessa ihmisiä ei tarkastella vaatimuslistojen kanssa, mutta vaatimukset vaikuttavat siten, että moniin ihmisiin jätetään kokonaan tutustumatta tai ennakkoasenne aiheuttaa sen, että toisesta ei muodostu oikeanlaista kuvaa.
Ujous ja kovat vaatimukset ovat sitten nähdäkseni sellaisia asioita, jotka eivät korjaannu noin vain. Ainoastaan elämänkokemus auttaa tässä tilanteessa.
Sopivissa olosuhteissa ujous kyllä häviää vähitellen: se on voinut syntyä esimerkiksi lapsuuden vaikeassa ympäristössä, ja se katoaa, kun löytää turvalliseksi koetun tuttavapiirin aikuisena.
Aikuiset eivät myöskään niinkään säästele sanojaan esim. nolatuksi joutumisen pelosta. Sen sijaan vaatimukset karsiutuvat, kun kypsyy, ja ymmärtää, että koiraa ei ole karvoihin katsomista. Eli ehkä sitten joskus...
Kaikki 3 ihastustani ovat olleet hiljaisen puoleisia, "kilttejä tyttöjä" eivätkä niitä kaikkein suosituimpia. Vaatimukseni ovat oikeastaan melko olemattomat, kunhan saisi jonkun ihmisen vaan rinnalleen ennen kuin mätänee haudassa.
En pysty kuvittelemaankaan itseäni iskemässä jotakuta tuntematonta tuosta vaan jostain baarista vaikka, en kykene tekemään sellaista, eikä se edes sopisi minulle... tuskin edes haluan sellaista. Nuo 3 ovat periaatteessa olleet elämäni ainoat kunnon ihastumiset. Ihastun harvoin ja pitkän ajan kuluessa sekä erittäin totisesti ja alan haaveilla ja unelmoida ihastuksestani kokoajan. En edes oikein ymmärrä sellaista pinnallista deittailua vaan haen ainoastaan vakavia suhteita.
Muutenkin nyt ahdistaa tuo asia että kaikki kokemukseni ovat olleet epäonnistumisessaan täysiä yllätyksiä. En tiedä uskallanko enää ihastuakkaan.. taaskin niin paska olo istua tässä koneella kun tämän hetkiseltä elämältä katosi "pohja". Ja muutenkin.. tuntuu että elämä olisi vain joku sairas vitsi kun menetettyään ihmisen josta todellä välittää pitäisi vaan alkaa etsiä uutta, ei huvita juuri nyt :X
että ekat treffisi on olleet ihastuksiesi kanssa. Sun täytys hakea ekaksi harjoittelumielessä treffeille tyttöjä joihin et ole ollenkaan ihastunut, niin huomaat stressitasosi on paljon alhaisempi, koska et välitä vaikka saisitkin pakit.
Älä myöskään yritä pokata niitä parhaimman näköisiä typyjä. Keskity niihin keskitasoisiin ekaksi, ne lähtee mukaan helpommin. Tällä tavalla kasvatat itseluottamusta, kokemusta ja rohkeutta lähestyä sitä unelmiesi prinsessaa. Muista myös että on hyvä olla typy kainalossa etsiessäsi sitä unelmaa (voit vaikka pyytää jotain tuttua femakkoa mukaan avittamaan), sillai muut näkee ettet ole epätoivoinen sinkkuluuseri vaan tavoiteltu poikamies.
Ainakin olet paremmassa asemassa naisten suhteen kuin mä. Mulla ei ole minkäänlaisia seurustelukokemuksia naisten kanssa vaikka olen jo 22. En tiedä onko vika sitten enemmän ulkonäössä vaiko todella ujossa luonteessa ja huonossa itsetunnossa. Olen kyllä ihan hyvin yksinkin viihtynyt (kavereitakaan ei ole paljoa) eikä mitään painetta seurusteluun suuremmin ole. Joskus kyllä kieltämättä suututtaa tämä tilanne, mutta ei se mikään maailmanloppu ole.. Pari kertaa olen kyllä ""seurustellut"" tekstareilla ja e-maililla, mutta en tiedä olisivatko nuo suhteet toimineet in real life ujouteni vuoksi.
Luin ton sun ekan viestin! Mä oon sua vuoden nuorempi tyttö ja mulla on yks vähän saman tyylinen kaveri ku mitä sä oot... Mutta alotetaas ny vaikka siitä, että EI TARVI seurustella vielä 16- eikä 17-vuotiaanakaan. Ei edes ehkä 20 vuotiaana jos sitä omaa pikku prinssiä/prinsessaa ei löydä! Se on loppu peleissä ihan sama onko sulla 100 yritystä vai 3 yritystä takana ku sitten se oikee löytyy. Sen ei tarvi ku napsasta kerran :)
Emmäkään oo koskaan viel seukannu koska mulla ei edes olisi aikaa siihen :) Mä rakastan yli kaiken urheilua enkä vois elää ilman sitä
Sanoisin että ikään katsoen teillä ei ole suurta huolta sinkuksi jäämiseksi. Minä olen kolmekymppinen nainen ja aina ollut melko ujo vieraiden ihmisten parissa ja varautunut. Tuntuu välillä kuin ihmiset pitäisivät minua liian ylpeänä kun olen niin hiljainen. N.3v. sitten olin menettänyt toivoni löytää kumppania mutta sitten eräänä kertana kun surkupäissäni masentuneena lähdin muutamalle oluelle baariin (en paljoa juonut:) niin kävi kohtalo että
minun lähelleni tuli istumaan (kysyi tietenkin ensin)komea,charmikas mies johon ihastuin jo hänen tullessaan baariin. Ajattelen nyt jälkeenpäin tilannetta että kun tämä kohtaaminen ei ollut mitenkään suunniteltu ja olin sen pari olutta juonut(rentoutunut)niin ei tuntunut vaikealta puhua tämän miehen kanssa. En kuitenkaan silti paljoa höpissyt. Tästä kumminkin kaikki alkoi ja tänä päivänä olemme olleet pari vuotta avoliitossa:)puhunut olen ujoudestani miehelle ja siitä miten häpeän sitä mutta mieheni kertoi että mitä helvettiä tuo nyt muka haittaisi?! jotenkin automaattisesti näin ajankuluessa ujouteni on helpottanut. Elikä älä stressaa siitä kumppanin löytymisestä! mene johonkin harrastukseen mukaan mistä myös naiset pitävät, ehkä sitä kautta löydät sen naisen.
Todellakin mikä kiire. Nuorena pitäisi nauttia elämästä, kokeilla sitä sun tätä ja olla siellä sun täällä.
Itse olen 20v, eikä vielä ole kiire suhteeseen, osaan olla ilmankin. Riittää kun on hyviä kavereita ja hyvää aikaa :) Ja jos polulle sattuu sitten joku henkilö niin sitten se on tullakseen, en mä jaksa vaivata päätäni mokomilla asioilla.
Tällä nyky-yhteis kunnalla on omituiset tavat, kuinka ihmisen pitäisi aloittaa seurusteleminen yms. niin nuorena kuin vain mahdollista. Phew, ei mitään tahdikkuutta.
Elämäni on vain todella tyhjää ja tylsää.. kaipaisin jotakuta lähelleni koska minulla ei ole yhtään läheistä ihmistä. No olen kuitenkin tännekkin asti pystynyt elämään niin pystyn vielä jonkun aikaa. Huolen aihe on vain lähinnä se että kykenenkö löytämään kumppania sitten kun se on todella ajankohtaista ja kun miltei kaikki ikätoverit ovat jo pariutuneet.
Kävin katsomassa kuvasi ja mielestäni ulkonäössäsi ei ole mitään vikaa! Ja eiköhän se ujouskin iän myötä helpota (edes hitusen)...
Meikäläinen vuodattikin jo lähes samasta asiasta oman aiheen, eli sama ongelma täälläkin. Ikää on vaan kuutisen vuotta enemmän.
Muutenkin kun luin tuota juttua, niin voisit olla vaikka meikäläisen pikkuveli, kuvankin perusteella. Ja Dark Tranquillity rules. No joo, asiaan :)
Itse olen tullut siihen tulokseen, että etsimällä ei löydä. Siitä ottaa sillon liikaa paineita jne. Ja jotenkin tuntuu siltä, että naiset tykkää miehistä jotka ottaa rennosti ja joilla on hauskaa. Eli jos vaikka jossain chatissä tai muualla netissä tapaat jonkun tytön, niin vois ehkä olla hyvä idea kysellä tapamista jo kohtalaisen nopeasti. Ihan sellasella chillailumeiningillä. Ei siis mitään virallista kahvimeininkiä.
Sellanen universaalimpi toimintamalli voi toimia paremmin naisten suhteen. Eli tapailee naisia ihan kavereina jne. Jos joku tyttö on lähdössä ostamaan kenkiä, niin sano että lähdet kaveriks vaikket häntä niin tuntiskaan. Esität asian silleen hyvällä meiningillä, niin luulis ottavan mukaan :) Se kasvattaa samalla itseluottamustakin. Kun et aseta itsellesi paineita ja otat rennosti, niin itsetunto kehittyy ja naisetkin näkee sut ihan uudessa valossa.
Muutamia hyviä vinkkejä tuli, ja sain ajateltavaa. Pitäisi tosiaan muuttaa asennetta aika roimasti ja olla positiivisempi ja muutenkin olla sosiaalisempi, niin ja hankkia naispuolisia kavereita :P