Rakkain runosi.

Runot ovat minuakin saatelleet matkallani aikuisuuteen , on ollut lohdullista peilata omia tuntojaan ja aikuistumisen kipujaankin niihin. Runoista on löytynyt sopivia sanoja niin elämän riemuihin kuin suruihin. Runoista olen nauttinut myös sanojen kauneuden ja äännemaalailun takia, rytmin , kielen leikittelyn, monimuotoisuuden ja taituruuden takia. Aloituksessa mainitut runoilijat edustavat minullekin suomalaisen lyriikan perustaa.

On vaikeaa valita tietty lempirunoilija tai lempiruno. Se mikä kulloinkin koskettaa, riippuu niin paljon tunnetilasta. Valitsen tähän itselleni tärkeästä runoilijasta esimerkkinä Helvi Juvosen, jonka syntymästä on kulunut tänä vuonna 100 vuotta. Hän eli vain 40-vuotiaaksi, mutta jätti syvän jäljen eettisenä , luontoa rakastavana runoilijana, luonnon pienimpiinkin yksityiskohtiin sisällytti suurta ja arvokasta. Pikarijäkälä on mielestäni kuin timantiksi kiteytetty :

"Jäkälä nosti pikarinsa hauraan,
ja sade täytti sen, ja pisarassa
kimalsi taivas tuulta pidättäen.

Jäkälä nosti pikarinsa hauraan:
Nyt malja elämämme rikkaudelle."

Luonnon kiertokulusta ja ihmisestä sen osana kertoo runo Valkeat pilkut.
Sen ensimmäinen säkeistö kuuluu näin :

"Lauloi haavan lehti,
lauloi minkä ehti,
laulussansa värisi
kuin sydän ihmisen."
- - - - - - - - -
Viimeinen säkeistö on aivan ihana :

"On onnellista tietää,
miten Jumala karhua rakastaa
ja saukkoa, ilveskissaa
ja mäyrää ja oravaa
ja pöllöä tupsupäistä,
joka yöhön häviää,
ja västäräkkiä pientä,
jolla kauaskatsovat silmät on,
ja punaista kärpässientä.
Siinä valkeita pilkkuja on."


*********
Kiitos aloittajalle kauniista aamutervehdyksestä !

Irma impi.

Luin varhaisnuoruudessani pelkästään ruotsinkielisiä runoja, joista Pär Lagerqvistin tämä runo antoi rauhaa nuoruuden etsivälle mielelle.

En koskaan kokenut taivasosaa tavoiteltana, se ei tuntunut todelliselta, mutta Lagerqvistin runo tuntuu rakkaalta ajatukselta.

"En gång skall du vara en av dem som levat för länge sen.
Jorden skall minnas dig som den minns gräset och skogarna och det multnande lövet, så som myllan minns vindarna.
Din frid skall vara oändlig, så som havet!"

"Onhan selvää se vaan
että me vanhetaan.
Sepä hilpeää on
eikä suru suunnaton,
iloiten laulellaan."
- JL Runeberg-

Minulle Aale Tynnin runo Kaarisilta on se rakkain, muutkin Tynnin runot koskettavat sieluni syvyyksiin, mutta Kaarisilta eniten.

Aale Tynnin Kaarisilta on kaikkein toivotuin runo Mirjam Polkusen radio-ohjelmasarjassa Tämän tunon haluaisin kuulla, toisena Alpo Noposen Mahdoton ratkaista, kolmantena Eino Leinon Hymyilevä Apollo. Ohjelmista on koottu kirja , jonka ovat toimittaneet Mirjam Polkunen, Satu Marttila ja Juha Virkkunen.

Aale Tynni on koonnut mittavan eri maiden ja maanosien lyriikkaa käsittelevän antologian nimeltä Tuhat laulujen vuotta, runosuomennosten kokoelman. Ensimmäinen painos ilmestyi 1957.

Itselleni hyvin rakas tuosta antologiasta on chileläisen Nobel-kirjailija Gabriela Mistralin tuutulaulu, jonka on suomentanut Aale Tynni.

"Meri lakkaa ei tuhatta aaltoa tuutimasta.
Minä kuuntelen merien rakkautta ja tuuditan lasta.

Yön harhaava tuuli ei lakkaa viljaa tuutimasta.
Minä kuuntelen tuulien rakkautta ja tuuditan lasta.

Isä Jumala lakkaa ei maailmojaan tuutimasta.
Hänen kätensä tunnen pimeässä ja tuuditan lasta."


Kauniilta musiikilta korvissani runo kuulostaa alkukielellä espanjaksi, vaikka kieltä ei osaakaan.

El mar sus millares de olas
mece, divino.
Oyendo a los mares amantes,
mezo a mi niño.
El viento errabundo en la noche
mece los trigos.
Oyendo a los vientos amantes,
mezo a mi niño.
Dios Padre sus miles de mundos
mece sin ruido.
Sintiendo su mano en la sombra
mezo a mi niño.

aa aa tuuti lulla
anna kakkan tulla

Minäkin pidän runoista, mutta vain sellaisista kunnollisista, joissa on loppusointu.
Aikaisemmin ei muita runoja kirjoitettuaan.
Kun sitten loppusointuja osaamattomat toivat runonsa markkinoille ainoina oikeina, syntyivät nämä osaamattomien runot.

Kyllä Eino Leino on minulle kansallinen kuningas ilman vertaa. Oli Leino ihan suurin juoppokin, siinäkin ilman vertaa. Samanlaisessa vertauksessa on Sibelius suurempi säveltäjä kuin aikalaisensa Merikanto. Kiistättekö totuuden?

Janne ja Oskari kävivät kapakassa yhdessä ja sieltä palatessaan olivat melkoisessa myötälaitaisessa.

Samaa Bulevardia ajeli hevosen vetämillä sontarattaillaan myös sontakuski. Ajellessaan sontakuski vihelteli Merikannon Kesäillan valssia. Kuullessaan tuon vihellyksen pökkäsi Oskari kyynärpäällään Jannea kylkeen ja hihkaisi. Kuuletkos Janne, toi on mun!

Ai, koko kuorma vai? kysyi Janne.

Vihtori Kosonen kustansi vuonna 1907 Eino Leinon runokirjan jonka nimi on Maailman kannel. '
Se myös painettiin Vihtori Kososen kirjapainossa 1908.

Sen kirjan sivulla 101 on Eino Leinon runo nimeltään, Kuolema on kylmä yö.

Kuolema on kylmä yö,
elämä on kuuma päivä.
Jo hämärtää, uni joutuu,
minut päivä on uuvuttanut.

Yli vuoteeni nousee suuri puu,
satakieli laulaa siinä;
se laulaa lempeä pelkkää,
ma kuulen sen unissanikin.

Huom. Loppusoinnuton!

Toinen samaa tyyliä edustava, joka poistaa todistuksesi, ettei ennen kirjoitettu kuin loppusointuisia runoja, on kirjan sivulla 79 oleva runonsa
Yö rannikolla.
Eivätkä ne ole ainoita sen tyylin edustajia vanhassa runoudessa.

Alku tuosta, Yö rannikolla, runosta ;

Tähdetön, kylmä on yö,
meri haukottelee;
ja vatsallaan meren päällä lepää
muodoton, muikea pohjatuuli,
ja hiljaa, ähkyvän matalin äänin
kuin ukon-käriläs, jonka on hyvä mieli,
hän loruilee,
veen väelle hassutuksia haastaa,
jättiläistaruja, hirtehisleikkiä,
Turjan harmaita tutkielmoita,
taas, kauas-kaikuen, nauraa ja ulvoo
Eddan tuotteita,
lohtulauluja,
niin jylhän-jyrkkiä, taian vankkoja,
että veen valkeat lapset
hyppivät, heiluvat, riemuitsevat
ylimielen-hurmassa.
.....................

Runo on pitkä ja se on 4 runo kirjan osassa HEINE.


Loppusointuja tai ei, runous on sanataidetta ja tuo yllä oleva on kirjoitettu ihan kuin sanat kirjassa, välimerkkeineen.

Kantaa ottaen aloituksen tekijä.

Olen lukenut vain vähän runoutta, suomalaista vieläkin vähemmän, mutta mamma tuli evakkoon ja sillä oli kolme kirjaa mukanaan, yksi niistä oli Kaarlo Sarkian kootut runot ja Sarkia on edelleenkin suosikkirunoilijani. On vaikeaa valita mikä hänen runoistaan on paras, "Velka elämälle" on riipaiseva, "Unen kaivo" ja "Barcarola" myös hänen parasta tuotantoaan.
Ehkä kuitenkin hänen mestarillinen käännöksensä Rimbaudin runosta "Humaltunut venhe" on jäänyt toiseksi suoranaiseksi helmeksi.
Rytmin, loppusointujen ja runonmitat mestari.

Olen ajoittain runoja lukeva.
Eri aikoina puhuttelevat vähän erilaiset runot.
Kaarlo Sarkia
Älä elämää pelkää
Älä elämää pelkää,
älä sen kauneutta kiellä.
Suo sen tupaasi tulla
tai jos liettä ei sulla,
sitä vastaan käy tiellä,
älä käännä sille selkää.
Älä haudoille elämää lymyyn kulje:
Ei kuolema sinulta oveaan sulje.
Kuin lintu lennä,
älä viipyen menneen rauniolla
nykyhetkeä häädä.
Suo jääneen jäädä,
suo olleen haudassa olla,
tulevaa koe vastaan mennä.
Ole vapaa, kahleeton tuulen tavoin:
On kuoleman portti aina avoin.

Älä koskaan sano:
"Tämä on iäti minun."
Elon maljasta juovu,
taas siitä, jos tarpeen, kivutta luovu.
On maailman rikkaus sinun,
kun mitään et omakses ano.
Elä pelotta varassa yhden kortin:
Näet aina avoinna kuoleman portin.

En lue runoja vaikka joskus niitä pilke silmässä väsään.

Pakolliset koulussa opitut ovat jääneet pysyvään muistiin sekä äitini kertomat.

Onko niin, että unelmointi ja runojen maailmassa viihtyminen kulkevat käsi käsissä.

En jaksa lukea saavuttamattomista haaveista en elää tuonpuoleisen kaipuussa.

Elän tässä päivässä.

Sarkia kuuluu rakastetuimpiin runoilijoihimme, suomalaisen sielun syvä tulkitsija, varsinkin nuorena juuri tuo hänen runonsa teki suuren vaikutuksen. Se innostaa elämään nykyhetkeä täysin siemauksin, juopumaan elämästä . P. Mustapää (Martti Haavio) on yksi ensimmäisistä suosikeistani, innostuin kun kuulin radion lastentunnilla usein soitetun laulun Sininen uni olevan hänen runonsa. Runon kieli puhuttelee lastakin, jo pikkuvauvaa lorujen ja kauniiden laulujen muodossa .

Unelmat kuuluvat nuoruuteen, mutta myös koko elämään. Ei se sulje nykyhetkessä täysillä elämistä , mielestäni päinvastoin. Unelmien takia pitää ponnistella, käyttää nykyhetkikin hyvin. Ja mitäs pahaa siinäkään, jos kaikki unelmat eivät toteudu, uusia ovia avautuu kun entisiä sulkeutuu. Unelmat vaihtuvat, elämä antaa aina uutta , itsekin muuttuu. Henkistä puolta minussa ruokkii kirjallisuus, lyriikka vain pienenä osana sitä ja muukin taide, musiikki vielä syvemmin kuin runous. Luonto on ollut aina suuri innoituksen lähde. Olen myös käytännöllinen , reipas tyttö ja nainen ollut aina, eivät nuo puolet toisiaan pois sulje, vaan täydentävät.

Runot voivat olla hauskoja, hassujakin , silti sisältää syvällisen viisauden. Laitan pienen esimerkin :

Toukka

Omenankuoressa on reikä.
Jos siihen painaa korvansa ja kuuntelee oikein tarkasti,
voi tuulen ja sateen ääniltä erottaa astioiden kilinää.
Toukka tiskaa.

Risto Rasa

Tässä kokonaisuutena Sarkian iki-ihana Velka elämälle. Kun ajelemme joka kesä Kokemäenjoen maisemissa, Kiikassa, Hämeenkyrössä, Sastamalassa, niin lausun runoa (tai pätkiä siitä) Legolle joka ajaa.
…"lepäs elokuun yö kuin sallimus maailman yllä" ...

VELKA ELÄMÄLLE

Elonleikkuusta juur olit palannut raukein jaloin.
Joen loimossa kuun näit välkkyvän kuparivyönä.
Veres lämminnä hyrskysi, äiti, elokuun yönä.
Lepäs täyttyvä syys yli metsäin, peltojen, taloin.

Lepäs elokuun yö kuin sallimus maailman yllä.
Se mies oli saapunut toiselta kirkolta asti.
Olit nuori ja uupunut, rakastit palavasti.
Näen, äiti, ne hetket elävästi kyllä.

Yön mentyä heräsit elokuun sunnuntaihin,
kun aittaas paistoi ruskon punainen juova.
Koit aavistaa, mitä olikaan aika tuova,
loit kysyvän katseen vaaleneviin maihin.

Meni viikkoja niin. Yhä selkeni Pohjantähti.
Oli viimeiset kukat jo tappanut armoton halla.
Se mies tuli viimein, puhteella, joulun alla,
tuli niinkuin ennen ja entisin sanoin lähti.

Tinanauha virran peittyi nuoreen jäähän.
Lumi likaiset, martaat pellot harsoonsa kääri.
Joka päivä ken vaieten askareissa hääri?
Joka ilta ken kaivaten katsoi tanhuan päähän?

Oli sydämes mennyt sen nuorukaisen mukaan,
oli vienyt hän sen kuin kerta kerralta ennen.
Tie tummui askeleista viikkojen mennen -
sen sadoista kulkijoista ei valittus kukaan.

Odoteltuas turhaan iltana muutamana
jokin kuiskasi korvaas: Hän ei kenties palaa ...
Jokin kuiskasi: Lapses elää! - Vieras sana
yön oudosti rintaas poltti, ja itkit salaa.

Suli murhees sentään päivään säteilevään.
Oli voimakas sydämes, itkeä voinut et pitkään.
Mitä outoa unta nyt rinnassas sylkytitkään?
Mitä ennustähtiä tutkit sen varhaiskevään?

Märät pälvensä huhtikuu teki seinämälle.
Puki vihreys haat. Pojat soitteli leppätorvin.
Elit herkintä kevättäs herkin silmin ja korvin:
Olit kohta maksava velkas Elämälle.

Ja kun kukkien runsaudesta jo vaahtosi tuomet,
pihan omenapuiden pilvet satoivat lunta,
tuli lihaksi, vereksi, mi oli äsken unta:
kevätpäivään aukes sun lapsesi silmäluomet.

*

Kesä, syys meni niin. Meni vuodet. Raukenit multaan.
Levon viileyteen kävit Elämän aurinkohäistä.
Olit täyttänyt lain. Sinun mentyäs silmistä näistä
on Elämä hetkisen säteilevä tultaan.

Nuorena 60- luvulla piti katsella rajan yli ja lueskella Jevgeni Jevushenkoa.

Kaarlo Sarkian Lapsuuden joulu on on muistojeni runo, myös Kaarisilta on ihana. Luen paljon runoja aika-ajoin, niissä on jotakin suunnattoman suurta sanomaa.

Oiva Paloheimon Lähtevien laivojen satama on koskettava niin runona kuin musiikillisesti esitettynä. Niin melankolinen.... nyyh.

Monet klassikkorunot ovat tulleet kansalle tutuiksi ja rakkaiksi lauluiksi sovitettuina, kuten tuo Leinon Lapin kesä ja Paloheimon Lähtevien laivojen satama, aivan ihana laulu minustakin ! Paloheimolla on myös herkkiä, tuntemattomampia rakkausrunoja sävellettyinä, kuten tämä Iltalaulu rakastetulle.

https://www.youtube.com/watch?v=ZOjk-v8PrFk

Paloheimo oli kirjoissaan lasten ymmärtäjä ja puolestapuhuja, Tirlittanista hänet erityisesti muistetaan. Runoista ehkä tunnetuin on Auttamaton Pekka, jossa s-vikainen pikkupoika näki kirkkomatkalla puudelin, jota sanoi jellonaksi. Äiti moitti ja käski pyytämään iltarukouksessa Jumalalta anteeksi. Loppusäkeistö tässä :

"Ylen kirkkaat silmät Pekalla on
ja ne kilpaa kanssa auringon
nyt loistivat, Pekka kun haukotteli
ja vastasi: ”Jumala kummatteli
titä kovatti. Näin hänen tanovan kuulin:
Kat hattumpaa, ei hattumpaa,
titä jellonakt minäkin entin luulin.”

Hymyilevä Apollo on hieno. - Nm. Ei runotyttö lain

Jos kaipaus olisi viini niin ympäripäissäni odottaisin sinua. Tommi Taberman

Pentti Saarikosken runoista muistan vaan yhden kohdan: Linnut karjuu puissa. Taijottainsinneppäin...