Mieheni on suunnitellut eroavansa ja hänellä on ollut suhde toiseen naiseen, ja on edelleen. Hän ei osaa päättää haluaako jatkaa minun vai uuden kanssa, ja olen odotellut jo jonkin aikaa, keskustellut, puhunut ja kuunnellut. Olemme käyneet läpi tähän johtaneita syitä, kummankin ajatuksia ym. Meillä on kolme lasta ja suhteemme on minun mielestäni toiminut hyvin. Olen ollut onnellinen ja tyytyväinen elämääni. Kuitenkin se, ettei hän osaa päättää mitä haluaa, tuntuu pahalta. Hänellä on edelleen tunteita minuakin kohtaan, sanoo vielä rakastavansa ja pitää perhettäkin tärkeänä.
Tuntuu vaan, etten kestä enää tätä odottamista ja miettimistä, ja tuntuisi siltä, että olisi parasta sanoa miehelle, että mikäli minä en ole tämän tärkeämpi hänelle, niin ero on väistämätön. Olen ollut valmis yrittämään suhteemme rakentamista uudelleen kaiken tämän jälkeen, ja olen sen miehelleni useasti sanonut. Siltikään hän ei osaa päättää mitä haluaisi. Sen takia tuntuu, että voiko suhteemme enää rakentua riittävän hyväksi näin pitkää harkintaa vaativan päätöksen jälkeen, jos miehelläni ei ole todellista halua jatkaa kanssani.
Eli pitäisikö minun vieläkin odotella ja samalla miettiä edelleen, mitä itse todellakin haluan vai pitäisikö minun tehdä jo päätös mieheni puolesta, että hänen tulisi lähteä pois? Sanotaan, että nykyään erotaan liian helposti. Mutta tuntuuko tämä perheen ja lasten puolesta taisteleminen jo liialliselta vai vieläkö pitäisi yrittää jaksaa? Olenko tehnyt jo kaikkeni?
Tuntuu vaan, etten kestä enää tätä odottamista ja miettimistä, ja tuntuisi siltä, että olisi parasta sanoa miehelle, että mikäli minä en ole tämän tärkeämpi hänelle, niin ero on väistämätön. Olen ollut valmis yrittämään suhteemme rakentamista uudelleen kaiken tämän jälkeen, ja olen sen miehelleni useasti sanonut. Siltikään hän ei osaa päättää mitä haluaisi. Sen takia tuntuu, että voiko suhteemme enää rakentua riittävän hyväksi näin pitkää harkintaa vaativan päätöksen jälkeen, jos miehelläni ei ole todellista halua jatkaa kanssani.
Eli pitäisikö minun vieläkin odotella ja samalla miettiä edelleen, mitä itse todellakin haluan vai pitäisikö minun tehdä jo päätös mieheni puolesta, että hänen tulisi lähteä pois? Sanotaan, että nykyään erotaan liian helposti. Mutta tuntuuko tämä perheen ja lasten puolesta taisteleminen jo liialliselta vai vieläkö pitäisi yrittää jaksaa? Olenko tehnyt jo kaikkeni?
Vastaukset 27
Vanhimmat
..hmm tai mikä on tarpeeksi? Se että olet tehnyt töitä avioliittonne eteen ei nyt taida olla pelkästään sinusta kiinni. Kuten lopussa totesit "teenkö ratkaisun miehen puolesta"..Minusta päätyisin siihen ratkaisuun että mies muuttaisi vähäksi aikaa pois. Miettimään asioita mitä haluaa? Kumman valitsee vai onko paras elää toistaiseksi yksin tai kenties palata kiltisti avioliittoon? Varoitus vaan sinulle, että et sorru siihen toiveeseen yksinomaan että hän tulee takaisin tai että mies päivittäin hyppää kotosalla niinkuin asuisi edelleen siellä. Yhteys lapsiin tulee säilyttää ja hän tapailee heitä omassa asunnossaan.
Oletko ajatellut elämää sen jälkeen jos mies valitsee sinut? Onko sinulla tarpeeksi luottamusta rakentaa kaikki alusta?
Varmaa tässä hommassa lienee, että miehesi taitaa rakastaa tätä toistakin naista.....
Ota itseäsi niskasta kiinni ja toimi! Sinun tulee ajatella lapsia ja itseäsi. Nokka pystyyn ja mieheen ryhtiä..ehkä hän juuri odottaa sinun ratkaisua kun ei sitä yksin osaa tehdä..
Onnea ja kevättä!
Moikka,
Itse olen muuten samassa tilanteessa kanssasi, mutta lapsia meillä ei ole. Vaimoni muuttaa huomenna omaan asuntoon. Olen lisäksi päättänyt hakea avioeroa, en siksi, että haluaisin erota, vaan siksi, että vaimoni ei pysty päättämään, haluaisi kuun ja auringon yhtä aikaa. Joten minun on päästettävä hänestä irti. Ei voi olla naimisissa ja "suhteessa" samaan aikaan. Aika sitten näyttää miten käy, harkinta-aikaahan on puol vuotta ja sitten viel puol vuotta aikaa tehdä lopullinen päätös.
Tässä omaa tarinaani enemmän, jos siitä nyt mitään apua sinulle on.
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=1000000000000005&conference=4500000000000299&posting=22000000007304307
Voimia joka tapauksessa!!! Aurinko nousee aina aamulla uudelleen.
On logiikkavirhe ajatella että lasten takia pitää olla yhdessä. Lapset eivät kyllä voi tehdä päätöstä erosta, ja tottakai heidän maailma hajoaa surullisella tavalla kun vanhemmat eroavat. Eniten he kuitenkin tarvitsevat sitä että vanhemmat - tai ainakin se vanhempi joka heidän arjestaan enemmän on vastuussa - ovat onnellisia. Eikähän tuo tilanne nyt niin kovin onnelliselta kuulosta.
Tiedän kokemuksesta, että erota ei voi ennen kuin voi erota. Kuka sen tietää koska on valmis ellei itse.
Jos miehesi ei koskaan pysty tekemään tätä päätöstä niin ehkä olet siinä tilanteessa että sinun täytyy. Täytyy tehdä päätös elätkö tällaisessa onnettomassa systeemissä omaa elämääsi joten kuten, vai lähdetkö ajamaan isoa muutosta ja tekemään avioeroa.
Kuten tekstistäni varmaan ymmärrät olen itse ollut kovin samantapaisessa tilanteessa. Miehellä oli toinen, hänellä oli myös mielenterveysongelmia, joita hän osittain piti syynä koko tilanteen kehittymiseen; sanoi rakastavansa minua ja lapsia mutta myös uutta naistaan...eikä pystynyt tekemään mitään päätöstä. Uusi nainen johon en jaksanut vaivautua tutustumaan ei kuulemma halunnut tulla väliimme vaikka piti suhdetta kyllä mutkattomasti yllä...nuori tyttö alle 30v hän kyllä olikin. No kun kukaan ei tehnyt päätöstä niin minä tein. Kipeää se teki eikä ollut helppoa, mutta jälkeenpäin (3 v kulunut) päätös oli ehdottomasti oikea. Niin kauan kuin asuin mieheni kanssa ja jaoin hänen tuskaansa ja epävarmuuttaan ja päättämättömyyttään oli kaikki energiani sidottu siihen sairaaseen kuvioon. Ero oli voimakas repäisy mutta jo puolen vuoden kuluessa aloin saada voimani omaan ja lasten käyttöön. Lasten isä ei tosin kovin hyvin taida voida nykyäänkään, ja uusikin suhde näyttää kovin takkuilevalta, mutta helpottavalta tuntuu että enää se ei ole minun murheeni.
Me kasvoimme erillemme. Tai oikeastaan, no tämä kuulostaa itserakkaalta, mutta: minusta tuntuu että kasvoin ohi.
Minua auttoi paljon lukea sinun tilanteestasi. Minulla on siinä mielessä samat ajatukset "ohi kasvamisesta" (hyvä ilmaus), että kun tutustuin mieheeni, niin olimme nuoria ja lähes ensimmäisiä toisillemme. Olimme silloin paljon samankaltaisempia, mutta myös mieheni totesi vähän aikaa sitten, että hän on ehkä jäänyt junnaamaan paikoilleen ja minä olen kasvanut ja kehittynyt. Itse olen samaa mieltä, että henkisellä ja tunnepuolella olen kyllä kuin eri maailmasta mieheni kanssa. Vaikka tietyt elämänarvot ovat edelleen samat, niin tärkeimmät arvot tuntuvat olevan ehkä liian erilaiset.
Muutoinkin olen jostain syystä sitä mieltä, että minulla olisi ollut enemmän syytä olla tyytymätön avioliittoomme kuin hänellä, mutta olen ilmeisesti rakastanut aika ehdoitta ja myös tahtoa rakastaa on minulla ollut paljon, ja ainakin paljon enemmän kuin näköjään hänellä. Ja ehkä me olemme niin erilaisia ihmisiä, että emme lopultakaan oikeastaan sovi toisillemme. Tämä uusi nainen saattaa olla sopivampi miehelleni, ja ehkä minäkin joskus löydän jonkun, joka on rakkauteni arvoinen. Ja ellen löydä, niin osaan kyllä nauttia elämästäni myös yksin ja lasten kanssa.
Ajatukseni vain vaihtelevat lähes päivittäin, mutta sellaista tämä vaihe varmasti on kaikilla tässä tilanteessa. Tapaamiset ja lasten asiat kyllä pystymme hoitamaan asiallisesti, niin ehkä lapsetkin tästä kuitenkin selviävät.
Semmoista se on, tunteet käy laidasta laitaan. Itkeäkin on lupa ja olla vihainen, ja tärkeää on myös hemmotella itseään ja antaa itselleen aikaa ja paikkailla kolhiintunutta itsetuntoaan. Ja miettiä mikä kaikki on oikeasti tärkeää. Ja antaa itselleen anteeksi myös pikkumaiset ajatukset ja tunteet joita väkisin pukkaa... Sureminen on työtä, mutta senkin keskellä voi aina välillä levätä. Toivottavasti kevät on edes kaunis, kun se varmaan sulle tulee olemaan muuten raskas. Ajatuksin kanssasi; selviät kun minäkin selvisin.
tuon saman tilanteen. Silloin itse myös olin todella pettynyt mieheeni, kun rinnakkaissuhde paljastui. (Otin asioista selvää ja soitin tuolle toiselle naiselle, ennenkuin kerroin miehelleni tietäväni.) Suhdetta oli jatkunut lähes 2 vuotta! Arvelin siinä siis olevan paljon muutakin kuin seksiä...
Samalla, kun kerroin, että tiedän 2. naisesta ja suhteen laadusta, kestosta yms. sanoin miehelleni, että sinulla 1vk aikaa joko hän tai minä lapset! Mieheni tiesi sanoa heti, että me olemme tärkeimmät ja toinen jää. Hän soitti toiselle minun läsnä ollessa ja suhde päättyi siihen.
4 vuotta meni hyvin kunnes sain taasen selville pienestä hairahduksesta...nyt myös mietin täällä kyynelten läpi avioeroa vakaasti, olen niin pettynyt. Totta varmasti, että suhteessamme jokin mättää, kun hän noita hyppyjänsä tekee, mutta toisaalta välillämme on syvää intohimoa ja rakkautta vieläkin...ja ne lapset...
En tiedä oliko tästä sepustuksesta mitään apua, mutta älä elä "löysässä hirressä" kovin pitkään, jos miehesi ei osaa päättää. Olet jo tullut mielestäni vastaan, kun olet luvannut yrittää vaikka pettäminen on paljastunutkin.
Aurinkoisia kevätpäiviä ;)
Aina parempi jos voitte vielä jatkaa yhdessä, mutta jos päädytte eroon niin muistakaa molemmat, että kumpikin halusi sitä. Eron jälkeen etenkin jos jompi kumpi on jo löytänyt toisen ihmisen elämäänsä, ei toisen pidä lähteä enää jahkailemaan ja tunteilemaan taakse jätetyn suhteen perään. Käykää tunteenne ja kaikki asianne läpi ennen eroa, tehkää pelisäännöt selväksi myös lasten suhteen, ja etteivät lapset sitten joudu kiistakapuloiksi tai kiristyvälineiksi. Hyväksykää että toinen jatkaa omaa elämäänsä eikä siihen ole mitään sanomista. Toisen uudet suhteet eivät kuulu toiselle! Sen jälkeen ei enää ohjailla loma-aikoja tai lomanviettopaikkoja tai -tapoja. Ainoastaan pyritään tekemään erosta lapse(i)lle ero mahdollisimman helpoksi, kummankin on pidettävä huoli ettei lapsi koe tulleensa hyljätyksi kummankaan vanhemman osalta. Isä ei saa moittia äitiä eikä äiti isää, eikä näiden tekemisiä elämässä.
Rankka vaihe, kun pitäisi päättää. Mieti asiaa siltä kannalta että jatkatte. Kuinka se jatkuu, mitä ongelmia tulisi ja miten niistä selviäisi. Kuinka vahvasti todella haluat jatkaa, vai olisiko se 'vain lasten takia'. Ja etenkin mitä tunteita vielä on. Ajattele myös puolisosi tunteita. Tunnetko, että hän todella rakastaa sinua? Puhukaa ja suvaitkaa. Onnea matkaan!
entä jos hyväksyisit miehesi rakastajattaren?
ethän petä itseäsi: jos mies ei nyt osaa päättää ottaako sinut vai sen toisen, hänellä ei ole tarpeeksi vahvoja tunteita sinua kohtaan. jos hän jatkaa sinun kanssasi, pian tulee taas niitä toisia naisia.
jos et voi hyväksyä toisia naisia, jätä mies. älä murehdi lapsista - jos sinä olet onnellinen (varmasti sekavien tunteiden taakka kevenee eron myötä), ovat lapsetkin.
...mutta en todellakaan ymmärrä miten kukaan voi sietää tuollaista tilannetta. Olet taatusti tehnyt kaikkesi ja liikaakin. "Kerrankännissäpikkujoulussa" tyylisen hairahduksen voi ehkä antaa anteeksi mutta pitkään jatkunutta vakavaa suhdetta ei ikinä - Itsekunnioitusta !
Millaiseksi lastenkin maailmankuva muodostuu arjessa, jonka muodostaa Äiti, Isi ja Isin tyttäystävä ?
Älkää arvon naiset antako meidän miesten edes kuvitella, että hyväksyisitte rinnakkaissuhteen !
Älä ole ahdasmielinen. Eikö asiat ensin kannata selvittää ja vasta sitten kun todetaan että toinen suhtautuu liian vapaamielisesti niin sitten erotaan. Ei tietenkään pompottamista ja nöyryyttämistä pidäkään sietää, mutta usein syrjähyppyjen taustalla on joku ongelma varsinaisessa suhteessa. On toki ihmisiä jotka eivät rakasta puolisoaan eivätkä kunnioita eikä silloin mikän asioiden puiminen mitään muuta. Mutta aina on ensin otettava selvää ja annettava edes jonkinlainen mahdollisuus. Virheitä varmasti ovat tehneet molemmat.
ei silti tarttisi hakea lohtua muualta,vaan selvittää ongelmat.Suhde perustuu luottamukseen ja jos sitä ei ole tai se katoaa,niin suhde ei ole enää vakaalla pohjalla.Anteeksi voi antaa,mutta ei koskaan unohtaa.
On äärimmäisen hankalaa luottaa ihmiseen,joka on kerran petänyt.Heti kun toinen käyttäytyy vähänkin poikkeavasti...herää epäilys -nytkö se on taas käynyt vieraissa.
Ne ainakin tietävät joita on petetty ja jotka ovat antaneet anteeksi.Luottamus ei palaa takaisin pitkään aikaan jos sittenkään.
Mitä idiootteja äijiä oikein naiset katselee. Jos suhde ei millään toimi pitää lyödä hynttyyt erilleen ennen kuin uusi on katsottu tilalle. Suhteesta toiseen hyppiminen on säälittävää, ressukoiden harrastuksia. Ihminen joka ei kykene itsenäisesti yksin elään, katselee uuden tilalle ennen eroo ja pitää jalkaa edellisen oven välissä vielä pitkään.
Törkeetä henkistä väkivaltaa miehiltä pitää rakastajaa ja laittaa vaimo "harkintaan". Täytyy olla kusta päässä jos alkaa perhettään noin piinaan.
Ja mitä on nämä rakastajattaret, jotka sekaantuu perheelliseen ukkoon? Eikö jo eronneita vapaita ole markkinoilla tarpeeksi? Täytyy olla itsekunnioitus alhaisella tasolla jos pitää sekaantua suhteessa eläviin kumppaneihin!
Ja näille itkeville vaimoille sanoisin, laittakaa ne ukkonne ja niiden rakastajattaret seinää vasten. Lopettakaa nössöily! Menee hieman hilseen yli jos annatte itseenne kiusata mielenmäärin. Älkää hyväksykö miehiltänne "sairasta touhua"!
Miten voikaan useimmiten kaksoiselämää harrastavilla miehillä olla noin "ymmärtäväisiä" vaimoja, jotka kaiken kestää ja kärsii? Naisten pitäisi ottaa elämänsä ohjat omiin käsiinsä ja lopettaa äijiensä pelleilyt kertalaakista. Itse en tuollaiseen nöyryytykseen alistuisi kumppanini taholta!
Ongelmia on ja tulee joka suhteeseen. Riippuu sitten pariskunnasta miten niitä siedetään ja käsitellään. Ihminen joka ei itsestään mitään vikaa löydä, eikä halua kehittyä ihmisenä, hakee suhteen ulkopuolista hyväksyntää. Omassa päässä kun on vikaa, haetaan niin kuin terapiaa jostain salasuhteesta. Se on helpoin vaihtoehto, kun alkaisi tutkiin omaa päänsä sisältöö. He eivät ikinä kykene rakastaan muita kuin itseensä.
Kaikki tekee virheitä, se on luonnollista. Mutta virheistä pitäisi kasvaa ja ottaa opikseen, jottei niitä samoja toista lopunikäänsä.
Jep ja kun suhteessa on kaksi, tarvitaan kaksi jotka haluavat slvitä ongelmista eteenpäin. Jos toiselta ei kertakaikkiaan saa vastakaikua niin mitä helvetin järkeä on sellaisen ihmisen kanssa roikkua? Kai siinä tajuaa itsekin että kyse on muusta kuin rakkaudesta. Mikä ihmeen itsesyytösten vimma pitäisi olla päällä aina kun toinen kieltäytyy yhteistyöstä kerta toisen jälkeen? Jalat maahan, terve itsekunnioitus peliin ja matkalaukku esiin. Niin minä tein. Sinne jäi kitisemään itsekseen. Seurusteli hetken yhteisen tuttavamme kanssa joka kertoi ettei muuta tehnyt kuin kitisi ja valitti, ei jaksanut kuunnella. Ymmärsin täysin. Nyt on seuraava mies menossa kuulema enkä edes halua kuulla miten käy. On kai sellaisiakin miehiä jotka haluavat kitisevän ja ruikuttavan ämmän. Taisin olla tyhmä kun alunperin sellaisen kanssa naimisiin menin.
Parisuhde on kuin yhteinen yritys, joissa kummankin pitäisi auttaa ja tukee toisiaan ongelmissa. Jos toinen vaan hakee hakemistaan jotain terapiaa omiin ongelmiinsa antamatta mitään kumppanilleen itsestään niin eihän sellainen suhde voi toimia. Tai toimii hetken aikaa, kunnes taas pitää vaihtaa uhria. Heidän valituksiaan joku jaksaa hetken aikaa kuunnella.
Olet oikeessa, tarvitaan kaksi jotka haluavat selvitä ongelmista eteenpäin. Kun kaksi erilaista, erilaisista olosuhteista tulevaa ihmistä lyö kamppeensa yhteen, niin ongelmiahan tulee aivan varmasti. Jos joku muuta väittää, että muka ongelmattomia suhteita voisi olla, niin valehtelee. Ne ongelmat vaan voidaan peittää milloin mitenkin keinoin. Ja sitten ne häämöttää edessäpäin tai lapsista kasvaa sairaita jos perheessä ei kyetä asioista puhumaan ja riitelemään.
Mutta loppujen lopuksi tulin siihen tulokseen että mies pelasi vaan aikaa tutustuakseen uuteen, piti suhdetta salaa sivussa. Viisi kuukautta kesti ja hän sanoi naisen olevan melko varmasti sellainen että haluaa muttaa yhteen kanssaan. Tuli tosiaan olo, että pelasi aikaa tutussa ympäristössä lasten kanssa...
Toisaalta olen iloinen että tuli katsottua koko show alusta loppuun, lastenkin vuoksi.
että uusi suhde on varma, ennen kuin uskalsi lähtee vanhasta.
Mies on siis riippuvainen ja pelkää yksin jäämistä. Ei tainnut piitata miten vaimo ja lapset pärjää yksin jäätyään.
Se show mies kyllä vielä edestään löytää sen minkä taakseen jättää.
ja ne ongelmat havaitaan vasta sitten kun asiat ovat jo niin pielessä että parasta heidän kannaltaan on lähteä.
No lapsista olen sitä mieltä, että lapsi tarvitsisi molemmat rakastavat vanhemmat ja kodin ilmapiirin ympärilleen ainakin varhaislapsuudessa. Että isä ja äiti olisivat läsnä arjessa. Jos vanhemmilla ei ole riitoja tai muita ongelmia jotka näkyisivät päällepäin ja haittaisivat kehitystä. Kotoahan saadaan elämän perusteet ja itse haen tänäkin päivänä mallia jonka kotoa sain, koko perhe tehtiin asioista yhdessä. Vuoden ikäinen ei tule tuntemaan isäänsä jos näkee joka toinen viikonloppu...
Tai ainakin kuuntelemaan sujuvasti. Naiset ja miehet ovat erilaisia ja se on hyväksyttävä. Mikään ongelma ei ole koskaan niin iso, ettei siitä selviydy jos kummmatkin sitä tosissaan haluaa.
Riidaton ja ongelmaton suhde on taas epätervettä, mielestäni. Kunhan riidat eivät ala pahoinpitelyiksi tai henkiseksi väkivällaksi.
Riidellä pitää osata rakentavasti, ei rikki repimällä! Miehelleni oli katastroofi minun riitely taitoni kun heidän perheessään ei ollut saanut ikinä riidellä. Vieläkään hän ei ikinä riitele sisarustensa tai vanhempiensa kanssa, kun taas minä olen sisarusteni ja vanhempieni kanssa napit vastakkain vähän väliä.
Mieheni uskaltaa jo riidellä, mutta vain minun ja minun sukuni kanssa. Ja se onkin ihanaa kun saa riidellä pelkäämättä välien poikki menemistä. Ja saa nauraa aina jälkeenpäin, kuinka typerästä aiheesta se riita tulikaan!
Olen siis opettanut ukkoni ainakin riitelemään. Kamalaa oli alussa ne hänen pitämät mykkäkoulut, (oli äidiltään oppinut, miten äitinsä rääkkäsi isäänsä)jotka lopetin alkuunsa. Puhumattomuudella ei mitään selvitetä.
Olemme puhuneet jatkuvasti enemmän ja enemmän ja olen luullut, että kaikista asioista. Sitten kun miestäni alkoikin jotkut asiat suhteessamme pännimään, hän ei niistä sanallakaan ole maininnut, vaan ryhtynyt vaan tekemään enemmän töitä ja olemaan enemmän poissa kotoa. Silti olemme puhuneet kaikista muista asioista, mutta tuota ongelmaa tai sen suuruutta en vain millään osannut arvata, kun en ole ajatustenlukija kuitenkaan.
Mieheni on tosiaan sitä tyyppiä, että riidellä ei saa, eikä hän sitä taitoa osaa.
Itse olen aina ollut ja edelleenkin sitä mieltä, että asiat saadaan parhaiten selvitetyksi puhumalla ja tunteistaan kertomalla, mutta valitettavasti mieheni ei sitten olekaan ollut samaa mieltä tai ei ole vain osannut tai uskaltanut puhua.
Joku läheisriippuvuus tai muu riippuvuus hänellä kyllä on, koska on ihan ääneen myöntänyt, että sitä tilannetta hän vähiten haluaisi, ettei olisi sitten kumpaakaan naista. Ja sitä hän tässä varmaankin yrittää varmistella nyt, että kumpikohan suhde on varmempi, jossa hän itse turvallisimmin pysyisi.
Ei tästä kyllä mitään ehjää suhdetta enää voi saada kasaan. Ei varmaan millään.
Riitelemisen osaamattomuus? Ongelmat voivat olla miehesi omassa elämässä, käsittelemättömiä neurooseja lapsuudesta yms. Et voikkaan kaikkee ymmärtää miehestäsi, kun et voi hänen päänsä sisään mennä.
Miksi syytät itseesi liikaa jos olet vastaan tullut miestäsi onnistumatta kuitenkaan siinä. Miehesikin olisi pitänyt ottaa vastuuta suhteesta, eikä vaan sinun yksin. Isoimmat ongelmat ovat miehelläsi. Hänellä on itsenäistyminen jäänyt kehittymättä ja on riippuvainen jostain, mistä lie, ellei hae apua ongelmiinsa.
Tällaisten tyyppien suhteen epäonnistumiseen aina haetaan vikaa siitä kumppanista. Mikä luulo on mielestäni aivan perseestä.
Ja mitään täydellistä suhdetta ei tässä maailmassa olekkaan. Kaikki voi korjata. Jos miehesi ei kykene päättään, ota ohjat käsiisi ja aja se rakastajatar jorpakkoon! Laitat sen häipymään muille maille metsästämään. Ota vaikka apujoukkoja! Niin minä ainakin tekisin, jos mieheni olisi sekavassa mielentilassa.
Aaltoja! Asiat voi selvittää muutenkin kuin riitelemällä, sen olen minä oppinut ja se on mukavampaa kuin riiteleminen.
tähän minullekin niin ajankohtaiseen keskusteluun!
Kyllä sitä sattuu. Mun mieheni bongasi toisen naisen kriisiapuun, kun yhteisymmärryksessä siitetty, mutta matkanvarrella painajaiseksi muuttunut, lapsi syntyi. Ihan samalla tavalla mut laitettiin vauvan kanssa hyllylle odottelemaan "päätöstä" kumman kaa haluttais olla. Voi tauti, olipa aika hirveää! Minä heitin ukon pihalle miettimään, ja aloin valmistautua henkisesti eroamaan, mutta perheunelmasta luopuminen on ollut äärimmäisen vaikeata.
Meilläkin asioita mutkistaa nuo riitelykuviot, meillä on aina ollut pahoja riitoja, joista olen parhaani mukaan yrittänyt selvitä. Minä kun olen aina syypää, myös siihen etten ollut käytettävissä kriisiavuksi (juuri synnyttäneenä). Tässä kriisissä riidat ovat menneet uhkailuksi ja minusta jo niin henkisesti väkivaltaiseksi, etten tahdo lastamme sille altistaa. Kriiseiltähän ei elämässä voi välttyä. Toisen naisen olisin ehkä voinut antaa "kriisiapuna" anteeksi, mutta tätä riitelykäyttäytymistä en. Mies on sitä mieltä, että minua saa töniä jos vittuilen.
Puolessa vuodessa olen nyt päässyt niin pitkälle, että hain eroa ja muutamme nyt erillemme. Olen päättänyt käydä erokurssin ja kasvaa paremmaksi ihmiseksi, mikä nyt näyttäisi tarkoittavan sitä, että otan vastuun itsestäni ja hyvinvoinnistani. Toivottavasti mieheni oppii joskus myös ottamaan vastuun omista tunteistaan. Hän on minulle kuitenkin rakas.
sellanen vaimo välitä aidosti miehestään jos hyväksyy sivusuhteen tuosta vaan.
Mistä teitä marttyyrinaisia oikein sikiää? Äitinnekö teille on opettanut eteismattona olon? Mies tulee ja menee ja pyhkii jalkansa teihin mennen tullen ja te vaan kiitätte ja toivotte, ettei ensi kerralla ihan niin kuraisia kenkiä käyttäisi.
Hyvän mallin lapsillesi annat - poika oppii ettei naista, ei ainakaan omaa vaimoa, kannata kunnioittaa ja tyttäresi oppii että naisen tehtävänä on ottaa kaikki vastaan, vaikka niskaan sataisi pelkkää paskaa. Kärsivällisyyttä ja nöyryyttä sinulta kyllä löytyy, mutta selkärankaa ja itsekunnioitusta ei tippaakaan.
Voi Jeesus! Ja sitten vielä sanot, että suhteesi on toiminut ihan hyvin.
mutta en ehkä kykenekään, sillä olen juuri sellainen munapää, millaisia sattuu vaan sun kavereille, eihän minulla ole suhteita tms....(sallinet sarkasmin) Ei niitä ole, kysy perkele vaikka mun kavereilta... mä vaan tiedän kaikesta kaiken...
Meni vaan aikansa,kun minäkin ymmärsin, että ei se sun kaa hoidettu pikainen pano hissinnurkassa jäänytkään siihen, vaan siitä kehittyi suhde...
Tehtiin sitä, sun tätä... typeryyksiä, näin jälkeen ajateltuina asiota, mutta tulipahan tehtyä, valitettavasti kaikki...
Ja kävinkö mä vierais.. arvaa vaan...
Mitään en kadu, sillä jokainen kumppanini oli vähintäänkin tyytyväinen, muttei varmaankaan onnellinen...
Mutta se, mikä herätti huomioni, on se, jos olemme jonkun kanssa päätyneet avioliittoon, on se mielestäni "varjeltava"-tapaus... Ja mikä onkaan syy, miksi esim. minä olen tällä palstalla.
kypsyys... Onko se ruoho vihreämpää, aidan toisella puolella?
Ei taida olla, mutta luettuani sinun ja muiden muiden kriiseitä kertovia kertomuksia, sain ihan uuden katsantokannan omaan elämääni... Mullahan menee itseasiassa, vähän helkutin hyvin...
Järjestä muuten asiasi kuntoon ja pistä miehesi sen perästä pihalle. Mun mielestä jos jatkat niin miehelläsi tulee jatkuun noita samanlaisia juttuja koko ajan.