Nyt kun syksy on saapunut ja valomäärä vähentynyt olen huomannut että paniikki ja ahdistuneisuus on alkanut hiipimään takaisin elämään. Ne on minulla olleet pahoja, olen ollut joskus niiden vuoksi kuntoutuskodissakin. En pärjännyt kotona.
Nyt on ollut paljon erilaisia terveyteen liittyviä tutkimuksia ja tulossa lisää. Esimerkki tänään oli lääkäri jolta sain tuloksia. Olen ollut todella masentunut ja ahdistunut lähiaikoina. No tuli tunne että en minä sinne lääkäriin asti kykene ilman paniikkia yksin. Tietenkin sitten bussissa alkoi jalat menemään veltoksi, rintaa puristamaan, happi loppumaan ja tulemaan hätääntynyt olo. Bussista en uskaltanut hypätä pois koska tiesin että panikoituisin enemmän koska mielessäni oli ambulanssin soitto. Sen olen joutunut aikoinaan usein soittamaan jolloin kohtaus on mennyt todella voimakkaaksi.
Ensi viikolla olisi maksan ultraääni. Eli kivuton toimenpide mutta paikoin jo nyt valmiiksi. Kämmeneni ovat litimärät kuten jalkanikin. En saa keltään kaverilta kyytiä joten olen päättänyt ottaa taksin mutta jos vointini menee yhthuonoksi kuin vuosia sitten niin silläkään en selviä.
Psykiatriani on ehdottanut perus mielialalääkkeeni nostamista joka varmaan auttaisi mutta kyseinen lääke voimistaa rytmihäiriö ja verenpainelääkkeiden vaikutusta joten asian tiimoilta pitäisi olla myös somaattisen puolen lääkärin arvio.
Minulla on jo ennestään paljon lääkkeitä käytössä ja nyt lääkäri kirjoitti Diapamin (säännöllinen lääkkeeni) lisäksi yhden Temestan otettavaksi jotta ultraan selviäisin.
Jotenkin kuitenkin tuntuu että valun takaisin kohti laitosta ja kovia paniikkioireita. Lapseni on ainut asia miksi en aikoinani päättänyt päiviäni kun oireeni olivat pahat. Joten se ei ole vaihtoehto.
Ihmettelen vaan miten syksyn tullen positiiviset ajatukset on jääneet pelkojen ja ahdistuksen alle saattaen minut tukalaan tilanteeseen.
Olen lähtöisin eri kaupungista ja vain yksi ystävä täällä minulla on. Muuten olen kotona makaava kuntoutustukilsinen jolla alamäki alkoi fyysisten vammojen lopetettua säännöllinen kuva urheilemisen. Olen yksin asuva 39v mies. Ja diagnoosini ovat kaikki maininnalla "vaikeahoitoinen"
Nyt on ollut paljon erilaisia terveyteen liittyviä tutkimuksia ja tulossa lisää. Esimerkki tänään oli lääkäri jolta sain tuloksia. Olen ollut todella masentunut ja ahdistunut lähiaikoina. No tuli tunne että en minä sinne lääkäriin asti kykene ilman paniikkia yksin. Tietenkin sitten bussissa alkoi jalat menemään veltoksi, rintaa puristamaan, happi loppumaan ja tulemaan hätääntynyt olo. Bussista en uskaltanut hypätä pois koska tiesin että panikoituisin enemmän koska mielessäni oli ambulanssin soitto. Sen olen joutunut aikoinaan usein soittamaan jolloin kohtaus on mennyt todella voimakkaaksi.
Ensi viikolla olisi maksan ultraääni. Eli kivuton toimenpide mutta paikoin jo nyt valmiiksi. Kämmeneni ovat litimärät kuten jalkanikin. En saa keltään kaverilta kyytiä joten olen päättänyt ottaa taksin mutta jos vointini menee yhthuonoksi kuin vuosia sitten niin silläkään en selviä.
Psykiatriani on ehdottanut perus mielialalääkkeeni nostamista joka varmaan auttaisi mutta kyseinen lääke voimistaa rytmihäiriö ja verenpainelääkkeiden vaikutusta joten asian tiimoilta pitäisi olla myös somaattisen puolen lääkärin arvio.
Minulla on jo ennestään paljon lääkkeitä käytössä ja nyt lääkäri kirjoitti Diapamin (säännöllinen lääkkeeni) lisäksi yhden Temestan otettavaksi jotta ultraan selviäisin.
Jotenkin kuitenkin tuntuu että valun takaisin kohti laitosta ja kovia paniikkioireita. Lapseni on ainut asia miksi en aikoinani päättänyt päiviäni kun oireeni olivat pahat. Joten se ei ole vaihtoehto.
Ihmettelen vaan miten syksyn tullen positiiviset ajatukset on jääneet pelkojen ja ahdistuksen alle saattaen minut tukalaan tilanteeseen.
Olen lähtöisin eri kaupungista ja vain yksi ystävä täällä minulla on. Muuten olen kotona makaava kuntoutustukilsinen jolla alamäki alkoi fyysisten vammojen lopetettua säännöllinen kuva urheilemisen. Olen yksin asuva 39v mies. Ja diagnoosini ovat kaikki maininnalla "vaikeahoitoinen"
Vastaukset 1
Vanhimmat
Täällä vähän vanhempi eläkkeen onnekseen saanut (psyyk. & fyys. syyt) nainen. Vähän eri diagnoosit, mutta reagoin vuodenaikojen vaihtumiseen. Parhaat ajat asettuvat kevääseen ja alkusyksyyn. Kauan odotettu kesä menee enemmän tai vähemmän harakoille, kun en jaksa oikein mitään. Minun kehoa voisi käyttää mittarina, joka kertoo milloin on kevät- ja syyspäiväntasukset sekä kesä- ja talvipäivän seisaukset. Reagoin valon muutoksiin, paras olisi liene asua päiväntasaajalla.
Joka tapauksessa syksyn synkeyttä saan siirrettyä ulkoilemalla runsaasti. Harmaa tai pimeä on vähemmän ikävää, kun on sen keskellä sen sijaan että katsoisi sitä ikkunasta. Vähäkin aamupäivän valo on valoa, joten sitä kannattaa käydä tankkaamassa. Liikunta (vaikkakin vain kävely) on lääke moneen vaivaan (kivut, mieliala, metaboliset asiat), ja sillä voi saada vähemmäksi kemiallisia lääkevalmisteita.
Tsemppiä sinulle. Tiedän pätkissä jatketun kuntoutustuella olon kurjuuden (muun ahdistuksen ohella aina laskee aikaa päätöksen päättymiseen ja jännittää jatkoa). Usko kuitenkin, että elämässä on aina niitä parempiakin aikoja. Ja vaikka pystyisi vain pieneen osaan siitä mitä keskimääräiset kaduntallaajat, niin silti kannattaa aina jotain harrastaa ja itseään kehittää. Sillä saa ajatuksia muualle itsestään. Toimintaa voi löytyä potilasyhdistyksistä, seurakunnista, työväenopistoista. Ei kannata jäädä kotiin mätänemään. Seinät kaatuu taatusti päälle.