Kumppani vai lapset

Valitsen itseni.

Jotenkin tuntuu että semmoiselle joka löytää juuri sen "oikean" hän on sitten etusijalla, lapset on sitten asia erikseen. Taas jos joku jo etukäteen asettaa lapset tärkeimmäksi tavoitteeksi ei sen kumppanin tarvitse sitten ehkä olla juuri se "oikea" vaan voi tehdä sitten järkivalinnan löytääkseen sopivan isä/äitiehdokkaan.

Ok, mä naisena jo lapset hankkineena ja elämää vähän nähneenä sanoisin, että valitsisin lapset. Tuntuis pahalta jättää vaikka suuri rakkaus, mutta koskaan ei kuitenkaan voi satavarmasti tietää kestäiskö se. Eri asia on lapsettomuus eli jos kumppani ei pystyis saamaan lapsia, mutta hyväksyis adoption.

Voisi sitä tehdä lapsia kauniin naisen kanssa. Jos jää lapsettomaksi niin pasja juttu. Pitäis ensi löytää nainen joka haluu lapsia, ex ei halunnut lapsia, sanoin sille että tehdään lapsi ja mennään naimisiin. Se lähti karkuun suunnilleen.

Aikoinaan avioon mennessämme olimme miehen kanssa samaa mieltä: ei lapsia.
Sitten yllättäen, vahingossa, tulin raskaaksi 36-vuotiaana 12 vuoden lapsettoman liiton jälkeen. Lapsi ei todellakaan ollut suunniteltu ja olihan se melkoinen shokki.
En tahtonut uskoa että olen raskaana, epäilin jotain hormonihäiriötä tai muuta vaikka testi näytti plussaa. Kerroin epäilyni lääkärille joka vahvisti että raskaana olen, ja kysyi haluanko pitää lapsen?
Päätin että kun näin on päässyt käymään, lapsi saa syntyä. Miehelle se oli kova paikka. Hän ei lasta olisi halunnut, ja osoitti sen joka tavalla. Myös tytön synnyttyä. Ei suostunut ottamaan syliin, ei huomioinut mitenkään. Minä rakastuin lapseen palavasti heti ensi silmäyksellä! Tunsin tehneeni ainoan oikean ratkaisun. Miehen kanssa kaikki alkoi mennä pieleen. Ei halunnut enää koskea minuun, tuskin puhua. Olin käytännössä yksinhuoltaja avioliitossa. Niinpä päätin hakea eroa. Se oli kuitenkin miehelle shokki mutta en voinut ajatella kasvattaa lasta sellaisessa ilmapiirissä ja kodissa.
Eron jälkeen mies ei halunnut lastansa nähdä ja ilmaisi selvästi ettei häntä olisi halunnut eikä halua. Nyt tyttö on jo isompi ja tapaa isäänsä, tosin ei koskaan yön yli eikä pitempiä aikoja. Elän yksin tyttöni kanssa enkä koskaan voisi ajatella tähän ketään miestä sotkea. Olemme läheinen ja rakastava pieni kahden hengen perhe ja tyttö on terve ja iloinen lapsi. En kadu että hänet synnytin.

Jos ei ole lapsia, kumppani on kaikki kaikessa. Jos lapsia on, ne menevät aina kumppanin edelle.

naiseni eli vaimoni olisi ykkönen ja lapseni ei kukkoilisi idilleen eli lapset tottelee äitiä ja jos naiseni ei saa lapsia niin sitten ei saa ja hän on silti minun naiseni ja vaimoni

En halua lapsia, joten valinta on helppo.

Nainen.

Kumppani. Ja ilman aiempia omia lapsiaan. Sinällään harmi, että moni voi olla ihana ihminen, mutta uusioperhe ei onnistu itseltäni :( En tiedä oikeastaan miettisinkö asiaa ollenkaan tuolta kannalta, koska se ei ole ollut kynnyskysymys. Koska lapsi ei ole ollut pakollinen asia, että joo kyllä ensin tulee kumppani.

Ennen lapsia oli aina kumppani tärkeistä tärkein. Nyt kun on lapsiakin, niin vaikka lapsia ja kumppania ei voi oikein laittaa samalla janalla tärkeysjärjestykseen, sillä kumppani ja lapset on korvaamattomia jokaiikka.

Mutta lapset menee etusijalle. Kumppanin ohi ja itseni ohi, jos on pakko valita vaikka kuka säästyy hengissä tms.

Miehenä kyllä ensin mietin että tämä on joku kompa. VR:ltä saa varmaan veturin lainaan helpommin kuin yksinäinen mies adoptiolapsen. Jos lapsen haluat niin kumppania tarvitaan paitsi jos tekee jonkun monimutkaisen juonen sisältäen liiton->eron->huoltajuuden jonkun ei kumppanin kanssa.
Itse olen aina kumppania etsiessä ajatellut että tärkeää on olla samassa elämänvaiheessa ja tulevaisuuden suunnitelmat kulkisivat yksiin. Lapset nyt ovat nuorena olleet haaveena ja sitten olen aina toivonut että kumppani ei muuta mieltään myöhemmin..

Eli suoraa vastausta en osaa sanoa mutta jos olen löytänyt kumppanin joka myös haluaisi lapsia ja jostakin syystä emme voisi lapsia saada niin en minä kumppania sen lapsettomuuden vuoksi jättäisi.